Music in review - the essential music of the seventies: Rush 1974 - 1981

Ulkoasu niin sisältä kuin ulkoa:

Hieno kirjamainen paketti. Sisällä asiallinen, joskin hiukan niukka läpikäynti Rushin levyistä vuosina 1974-1981. DVD:t siististi sisällä vierekkäin. DVD sisällöllisesti osin ankea, osin kiinnostava, mutta pääpiirteittäin kuvallisesti yksinkertainen dokumentti, jossa pääosan saavat erinäiset arvostelijahemmot. Omituista mm. se, että itse DVD:llä valikoiden pääotsikossa lukee "the essential music of the sixties"...

Huom! Levyllä ei ole suomenkielistä tekstitystä, joten suomennokset ovat tosiaankin omia tulkintojani ja osaa en ole suomentanut siksi, että en ole halunnut vääristellä henkilöiden sanomisia.

Levy 1: Rush 1974 - 1977

Heti alkuun varoitus. Tämä DVD on selvästi tarkoitettu vain intohimoisille Rush-faneille tai ihmisille, jotka eivät tiedä Rushista mitään. Semmoisille, jotka eivät tiedä Rushista mitään, tämä DVD saattaa antaa joko kimmokkeen tutustua bändiin tai sitten ei. Intohimoisille Rush-faneille siksi, että kaikki Rushiin liittyvä kiinnostaa. Mutta...DVD:n suurin ongelma lienee siinä, että bändi ei ole osaltaan auttanut DVD:n teossa, pikemminkin päin vastoin. Takakannessa lukee pienellä präntillä: "This 2 DVD and book set is unauthorised and is not associated or approved in any way by present and past members of Rush or the management of the group." Tämä tulee hyvin selväksi viimeistään, kun mukaan on ängetty pari Alex Lifesonin audio-muodossa olevaa haastattelupätkää. Taustalla pyörii kummalliset kuvahässäkät ja ääni on sotkettu jollain mössöllä - aivan kuin Rushin edustaja olisi sanonut, että jos käytätte haastiksia, niin niihin on pantava tommonen häirintä, koska Rushin jäsenet ei hyväksy tätä julkaisua. Kummallista touhua, puolin toisin. Itse olisin jättänyt nuo pätkät ekana pois tältä tupla-DVD:ltä, koska ne ärsyttävät enemmän kuin kiinnostavat.

Jos ajattelee julkaisua musiikkihistoriallisena katsauksena, niin siinäkään se ei onnistu. Tyypit, jotka arvioitaan levyistä, yksittäisistä biiseistä ja yleensä Rushista, antavat, jäävät tuntemattomiksi - nimet toki mainitaan ja se, onko kyseessä muusikko, radio-dj tai joku muu arvostelija. Arvostelijat keskittyvät mielestäni henkilökohtaiseen fiilistelyyn tai esimerkiksi joku radio-hemmo aina kunkin levyn radio-soittokelpoisuuden pohtimiseen.

Jostain syystä ensimmäisen levyn ensimmäiset Rush-videopätkätkin on muokattu niin, että niissä on isohkot reunat, joten kuvakin on ihan perseestä. Videopätkiin sentään on saatu lupa aina kultakin tuotantoyhtiöltä. Pääasiassa kuitenkin käytetään still-kuvia, mutta sinänsä varsin taidokkaasti. Levynkansisuunnittelu pääsee oikeuksiinsa still-kuvissa.

Rush ei pääse paljon ääneen, vaan kyseessä on arvostelu-dokumentti.

Osa 1: Esittely \ "Rush" 1974

Closer to the heartin live-video pärähtää käyntiin ja äijät pääsevät kehumaan Rushia mm. "yhtä hyväksi kuin muutkin aikansa samantyyliset bändit" ja bändiksi, josta "muusikko voi oppia aina jotain uutta".

Ensimmäisenä esitelty arvostelija on Jeff Woods, Corus Radion ohjelmajohtaja. Lainaus: "Rush - Canada's power trio".

Toisena ääneen pääsee ärsyttävän selkeästi amerikkaa artikuloiva Tank Montana, radio-dj ja Kerrang!-lehden toimittaja. Lainaus: "They were musician's band."

Kolmantena purkkaa jauhava ja mussuttavasti höpisevä arskat päässä oleva Paul Garvey, muusikko. Lainaus: "They were also saying 'hey guys this is a new standard what it means to be in a band at these times - you gotta be able to play like this'."

Neljäs arvostelijahemmo on omahyväisen oloinen Karl Douglas, radio-dj, Classic Rock 101. Lainaus: "Back then there were very few groups that had only three members that could put on the sound like that...(höpinää Emerson, Lake and Palmerista ja sit tietty Rush!)"

Pätkä: In the moodin ankea video on pilattu ankeilla kehyksillä. Liekkö Rushin managementin tihutöitä ;-)

Viides arvostelija Cory Price, musiikkipuolen apulaisjohtaja Fox Radiossa, Vancouverissa. Lainaus: "Rush is a very good debut album. Obviously best was yet to come, but..."

Kuudes arvostelija Tony Dolan, näyttelijä/muusikko, vääntää paksua murretta, liekkö jotain brittiläistä. Hänet esitellään Rushin "Rush"-albumin kansikuvan kera.

Tank Montana kertoilee, että eka levyllä Rushin rumpalina esiintyi John Rutsey, joka kyllästyi kiertämiseen ja erosi bändistä eka levyn jälkeen. Karl Douglasin mielestä siinä on jotain hienoa, koska hänen mielestään se kertoo siitä, että Rush aloitti kellaribändinä ja nousi siitä sit uusiin sfääreihin, mut rumpali ei ollut valmis isompiin ympyröihin...

Seitsemäs arvostelija on hevarin näköinen Danger, radio-dj. Lainaus: "It was okay, it certainly sounded like little Led Zeppelin...they weren't quite there yet..."

Pätkä: Finding my wayn livevideo pilattu taas ankeilla kehyksillä...

Tank Montana höpisi taas, että Rush ei tiennyt vielä, minne on matkalla, mikä on heidän juttunsa...

Jeff Woods nostaa eka levyltä esiin kaksi biisiä, jotka edelleen ovat tärkeitä kappaleita kanadalaisille radionkuuntelijoille tänäkin päivänä: Working man ja In the mood. Muutenkin eka levy miehen mielestä on perus-radiorokkia.

Karl Douglas hehkuttaa Rushin olleen työläisten rokkipumppu.

Paul Garvey vetää omalla skitallaan pätkän Rushia ja toteaa, että se oli silloin tosi rankkaa rokkia.

Tony Dolan mainitsee, että "Rush" oli hyvä debyytti, koska se osoitti bändin potentiaalin.

Kahdeksan arvostelija Les Davidson, tuottaja/muusikko, pääsee vielä ääneen brittiaksentillaan ja toteaa, että alkuajan albumeilla Rushin oma tyyli ei ollut vielä esillä.

Lopuksi DVD:n levyarvostelu-tyylin summaa se, että kansikuva rullaa ruudulle ja levy saa tähtiä. "Rush" saa 2/5.

Osa 2: "Fly By Night" 1975

Parannusta eka levyyn, toteaa Jeff Woods ja mainitsee ensimmäisenä syynä Neil Peartin tulon bändiin.

Paul Garvey sanoo Neiliä "koneeksi".

Muut yhtyvät kehukuoroon.

Tank Montana: "He is the drummer's drummer." Syy on miehen mielestä se, että Neil ei ole koskaan lakannut opettelemasta uutta.

Les Davidson analysoi Neil Peartin suuruutta rumpalina. Mies ei ole kuulemma rumpupenkin lämmittäjä. Lesin kommentit kautta koko tämän DVD-julkaisun ovat kiinnostavimmasta päästä.

Puhuvia päitä. Still-kuvia Rushista, lähinnä Neilistä ja hänen massiivisesta rumpusetistään.

Puhetta Neilin lyriikasta, joka muutti Rushia uuteen huomattavasti parempaan suuntaan. Tank hehkuttaa Neiliä ja menee melkein överiksi.

Tässä vaiheessa DVD:llä saa onneksi ensimmäistä kertaa kuulla myös kritiikin ääntä.

Yhdeksäs arvostelija Frances Fallon, muusikko/näyttelijä, toteaa, että 13-vuotiaana hän fiilisteli Rushin sanoituksia, vaikkei hän oikeastaan ymmärtänyt Rushin niitä ja nyt vanhempana hän on tullut siihen tulokseen, että ehkä sanoitukset ovat vain  "clever for clever's sake" eli tarkoituksellisen "fiksuja" ilman sen syvempää merkitystä.

Danger toteaa huvittavasti, että hän ei edes aina ymmärrä Rushin sanoituksia, mutta että hän "tuntee itsensä fiksuksi niitä kuunnellessaan" ;-)

Paul Garvey komppaa Dangeria toteamalla, että hän diggaa Rushia musiikin, ei sanoitusten vuoksi, eikä hänkään aina tiedä, mitä biisien sanoituksissa ajetaan takaa.

Pätkä: By-Tor And The Snow Dog live-video, tällä kertaa koko ruudulla ilman ankeita kehyksiä...

Jeff Woods alkaa hehkuttaa Rushin kehitystä toiseen albumiin tultaessa: Rush alkoi hänen mukaansa omata biiseissään "eeppisiä mittasuhteita" ja esimerkiksi By-Torissa oli neljä osaa ja sanoituksissa huikea ero ensimmäisen levyn normisanoituksiin nähden.

Karl Douglas muistelee tuon ajan konsertteja, joissa By-Torin lähtiessä käyntiin alkoi hillitön valoshow ja fiilis oli kova.

Les Davidson analysoi Rushin kehitystä instrumentaalisten taidonnäytteiden ja tarinankerronnan pariin, joka hänen mukaansa oli jatkossakin Rushille ominaista.

Paul Garvey kehuu levyn avausraita Anthemia: "That was a cool track!"

Pätkä: Anthem-video

Pohdiskelua Anthemin merkityksestä. Tank toteaa, että Anthem ei ollut bändin "anthem" muuta kuin nimen puolesta.

Sen sijaan nimibiisi Fly By Night kohosi levyn suosikiksi fanien keskuudessa. Paul Garvey soittelee skitallaan biisin alkuriffiä.

Karl Douglas kertasi, että nimibiisi soi eniten radiossa ja oli "radioystävällinen", keikoilla kovin oli By-Tor.

Kymmenes arvostelija, kitaristi Chris George pääsee tässä vaiheessa ääneen pohdiskellen sitä, miten paljon Neil Peart muutti Rushia parempaan suuntaan.

Frances Fallon saa kuitenkin lopuksi kritiikin äänen ja toteaa, että bändi pystyi myöhemmin paljon parempaan, kun jokainen antoi kaiken itsestään.

...kansikuva rullaa ruudulle ja levy saa tähtiä: "Fly By Night" 3/5 tähteä.

Osa 3: "Caress of Steel"

Karl Douglas avaa pelin: Se oli albumi, jota kaikki rakastivat...vihata.

Tank Montana muistelee, että sekä kriitikot että aiempien levyjen fanit pitivät albumia liian outona konseptilevynä.

Danger toteaa, että osa faneista sai tarpeekseen tässä vaiheessa (toim.huom. mitä ne semmoset "fanit" muka on...)

Karl Douglas analysoi levyn kahta pisintä kokonaisuutta, The Necromancer LP:n A-puolella ja The Fountain of Lamneth LP:n B-puolella, ja niiden eri osia eli "sub-songs" (Necromancer kolmeosainen, Lamneth kuusiosainen) ja tämä esitetään hyvin ruudulla tekstimuodossa. Karl ottaa esille kahden minuutin rumpusoolon Didacts and Narpets (Lamnethin osa 2), joka tulee biisin keskellä "ei mistään" ja jonka kirjaimia uudelleenjärjestelemällä saa sen nimeksi Addicts and Parents. Tämä on hauskasti esitetty DVD:n katsojille ruudulla tapahtuvan kirjainten uudelleenjärjestelyn avulla.

Pätkä: The Necromancer still-kuvilla höystettynä. Tony Dolan toteaa pätkän alkuun, että Rushin kolme instrumenttia soivat tällä levyllä jokainen entistä paremmin.

Les Davidson toteaa, että The Necromancerissa Rush on hyödyntänyt aikansa studiotekniikoita ja hän olisi henkilökohtaisesti varonut käyttämästä niitä, koska livenä ne olisi vaikeata saada kuulostamaan samalta, mutta Rush onnistui siinä.

Karl Douglas toteaa levystä, että Rush pyrki kertomaan tarinan, jolla oli alku, kehys ja loppu tai ainakin joku johtopäätös.

Jeff Woods aloittaa keskustelun levyn avausraita Bastille Day:stä. "Mitä Rushiin tulee, niin samanlaista voimasointujen käyttöä ei tuohon aikaan muilla ollut." Karl Douglas yhtyy voimasointuhehkutukseen toteamalla, että biisi oli yhtä aggressiota. Karl soittaa ilmakitaraa ja ärjyy todeten, että biisillä Rush haluaa sanoa, että "Hey we are pissed and we are gonna do something about it!"

Pätkä: Bastille Day still-kuvien siivittämänä.

Les Davidson analysoi biisin kulkua ja sen muuntautumista kaksi kertaa ennen kuin biisi "tasoittuu".

Tony Dolan kehuu biisiä: "There's a real sense of musicianship going on here. It's almost operatic in it's feel. It's a huge, huge track..." ja jatkaa, että mikä hienointa, Rush pärjäsi sen huikean, huikean biisinsä kanssa ja säilytti jonkin ominaisen Rush-fiiliksen. Äijähän taitaa olla aikamoinen fani ja vielä pukee sen hienoiksi sanoiksi :-)

Tässä vaiheessa muuten näkyy hienoimmista fiilistely -still-kuvista Bastille Dayn soidessa yhä taustalla, kun ensin näytetään Geddyä leuka pystyssä ukkoilemassa ja perään Alexia, joka on kans silmät kiinni naatiskellen.

Tank hehkuttaa jälleen lähes överiksi Rushin tiukkuutta, kun taas Les pohtii hienommin sitä, miksi Rush oikeastaan toimii niin hyvin kuin toimii - ja vastaa itse, että ehkä se johtuu siitä, että Rush on trio ja triossa musiikki pysyy kasassa ja on helpompi siirtyä osiosta toiseen kuin isommalla orkalla.

Danger tulee taas kuviin ja sanoo, että hän tykkää kyllä Bastille Daysta, mutta jos biisin kuulee radiosta, se kuulostaa jotenkin vanhanaikaiselta, joten ehkä se ei toiminutkaan niin hyvin.

Tank toteaa tällä kertaa varsin hienosti, että levy oli vaikea vastaanotettava ja jopa levyn nimi Caress of Steel oli jotenkin epä-Rushmainen kuulostaen liian heavy metallilta. Rush aloitti rock-bändinä, mutta ei sopinut tähän mielikuvaan hardrock-yhtyeestä vaan oli nyt matkalla kohti jotain mystisempää...

Les Davidson toteaa myös hienon ironisesti levyn kakkosbiisistä, että mikä tahansa bändi, joka soittaa ns. vakavia kappaleita, mutta voi silti julkaista levyllään kappaleen nimeltään I Think I’m Going Bald saa hänen "äänensä" (=vote).

Cory Price pääsee vaihteeksi ääneen kyseisestä kaljubiisistä puhuttaessa ja sanoo, että kun hän kuuli eka kerran kyseisen kappaleen, hän nauroi, mutta ei ole nauranut muille kappaleille, joten se kappale oli kyllä jonkin asteinen yllätys. (toim.huom. kyseinen kappalehan on sekä kriitikoiden, fanien että mitä ilmeisimmin myös Neil Peartin mielestä ihan hyvä unohtaakin ;-))

Pohdiskelua siitä, että Rush ei ehkä tällä levyllä saanut uusia faneja, mutta piti oikeat faninsa. Cory Price ajattelee sillai, että levy oli tavallaan alkusoittoa seuraavalle konseptilevylle, joka oli 2112.

Tähtiä 2/5.

Osa 4: "2112"

Tank Montana aloittaa pohdiskelun levyn futuristisuudesta ja vertailee sitä 2001: Avaruusseikkailun tunnelmiin. Hienoja still-kuvia ja animointia, taustalla soi aloituskappale 2112. Tank: "Great concept-album."

Tank jatkaa, että levy on monien Rush-fanien mielestä kaikkien aikojen paras Rush-albumi.

Karl Douglas totesi 2112-biisistä, että kun sen laittoi soimaan, saattoi odottaa jotain "coolia" - kukaan ei tehnyt samanlaista tuohon aikaan. Sitten mies luettelee kaikki aikansa suurimmat proge-nimet, mutta toteaa Rushin kulkeneen silti omia polkujaan.

Danger, vanha hippi, toteaa, että kun pilvipäissään pisti 2112:n soimaan ja sieltä kuului kaikkia ufoja syntsasaundeja, niin sitä oli vaan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. "Jokainen teinipoika kirjoitti 2112 farkkurotsinsa selkään seitkytluvulla", Danger hehkuttaa.

Tony Dolan hehkuttaa, että 2112 oli kaikkea johon Rush oli tähdännyt kulminoitui tässä levyssä: "Musically 2112 is just phenomenal." Miehen mukaan se sai kaikki toteamaan "Wow, mitä toi on?!" Sit mies vielä muisti kehua Rush-äijien loistavaa muusikkoutta.

Chris George analysoi sitä, miten Rush onnistui kirjoittamaan hienoja pitkiä kappaleita. Tämä tapahtui siten, että tahtilajeja muutettiin biisin sisällä palaten aina lopuksi neljä-neljäsosaa -tahtilajiin, jota on "helpointa seurata".

Tony Dolan jatkaa hehkutustaan ja Les Davidson analysoi muusikkokielellä, miten Rush pyrki ehkä enemmän 2112:lla näyttämäänkin osaamistaan, mutta että silti se ei ollut itsetarkoituksellista "being clever" vaan se toimi.

Chris George myös kehuu 2112-biisiä siitä, että se ei ollut pitkä ja paska. Sanoituksistakin saattoi löytää syvällisiä juttuja.

Tony Dolanin kehut jatkuivat Neil Peartin esiin nostamisella.

Karl Douglas totesi 2112-biisistä, että koska tuohon aikaan ei 20 minuutin biisejä hirveästi tehty ja se pituudestaan huolimatta toimi, niin hän pitää sitä edelleen yhtenä Rushin parhaista kappaleista.

Jeff Woods kehui levyä kokonaisuudessaan tiukan rokkaavaksi hiljaisista hetkistään huolimatta.

Paul garvey muistelee levyä, että se oli tosi suosittu ja kaikki muistivat 2112-biisin riffin, jota mies hyräilee.

Tank Montana muistuttaa, että levy oli myös tuottaja Terry Brownin mestarinäyte (=masterpiece). Tuottajankaan merkitystä siis ei Tankin mukaan levyn onnistumisessa kannata väheksyä. Tankin suitsutus tosin ulottuu myös bändin jätkiin: Neilin lyriikat olivat huippuluokkaa ja siksi Geddy ja Alex saattoivat keskittyä musiikin hiomiseen. Tuottaja Terry Brown pisti sitten paketin kasaan ja oli Tankin mielestä "bändin neljäs jäsen".

Les Davidson toteaa, että levy oli kaupallisestikin menestys ja avasi Rushille isot markkinat. Taustalla näytetään isoa konserttia, jossa Rush-plakaatti heiluu, teksteinä "Rush" ja "2112". Tony Dolan toteaa jatkoksi, että 2112 oli "landmark", jonka ansiosta fanilauma kasvoi hujauksessa.

Tankin kommentti on myös osuva: Nyt Rush oli viimein karistanut harteiltaan muiden bändien vaikutuksen ja ainut vaikuttaja heidän musiikkiinsa olivat he itse.

Danger antaa kritiikkiä levyn aikalaissoundista, joka on hänen mielestään "vanhentunut". Hänen mielestään levyä on hauska silloin tällöin kuunnella, mutta että se kuulostaa vanhanaikaiselta toisin kuin esimerkiksi Led Zeppelinin IV, jonka hän kehuu kuulostavan kuin eilen tehdyltä.

Chris George kehuu, että levy on edelleen loistava, koska se oli aikanaan ainutlaatuista musaa ja se on täynnä hyvää muusikkoutta ja hänen mielestään mikään aika ei huononna hyvää muusikkoutta ja hienoa soittoa. Hän muistuttaa, että esimerkiksi Jimi Hendrixiä pidetään tänäkin päivänä "kitarajumalana" ja koska Rushkin oli jo tuolloin bändinä loistava, on levykin edelleen hyvinkin "cool". 

Tähtiä 4/5.

Osa 5: "A Farewell To Kings"

Aluksi Paul Garvey suitsuttaa Geddy Leetä tämän kiehtovista bassokuvioistaan yhtä aikaa laulamisen ja koskettimien soiton kanssa. Tony Dolan pohtii perään Geddyn ääntä, joka aiemmin oli enemmän falsetto ja jota mies myöhemmin ehkä hiukan madalsi. Tonyn mielestä Geddyn ääniala on huikaiseva. Karl Douglas toteaa realistisemmin Geddyn suuruuden: Hän on loistava laulaja - Rushille. Karl jatkaa, että kukaan muu laulaja ei toimisi Rushin musiikin kanssa, kuin Geddy. Frances Fallon toteaa, että hän piti aina Geddyn äänestä ja tunsi samaan aikaan tyyppejä, jotka vihasivat hänen ääntään (toim.huom. tell me about it!).

Pätkä: A Farewell To Kings, taas se tyhmä laatikko tän videon reunoilla...

Les Davidson pohtii Geddy Leen ääntä verrattuna muihin laulajiin, joista hänen mielestään Geddyn ääni muistuttaa Robert Plantin (Led Zeppelin) ja Jon Andersonin (Yes) ääntä, mutta vaikka Geddyn ääni heitä muistuttaakin - varsinkin Rushin alkuajan levytyksissä - hän erottuu myös heistä ja on hyvin erottuva. Se on Lesin mielestä laulajan tärkein ominaisuus - erottua - eikä suinkaan laulun teknisesti hieno suorittaminen.

Tank Montana pohtii ihan hauskasti Geddyn ulkonäköä ja sitä, että Rush-solisti on aina näyttänyt suurin piirtein samalta, mutta Geddyssä olikin hienoa se erottuva korkea ääni, jossa oli mystisiä elementtejä laulaa Rush-biisejä.

Frances Fallon epäilee Geddyn arvostuksen puutteen johtuneen siitä, että hänen äänensä oli liian korkea. Lisäksi arvostusta saattoi himmentää se, että mies ei kirjoittanut laulamiaan lyriikoita. Les Davidson pohtii samaa aihetta siltä kantilta, että joidenkin laulajien voi olla vaikea laulaa muiden tekemiä lyriikoita, mutta Geddyn kohdalla ajattelee, että hän olisi kirjoittanut ne.

Chris George ihailee Geddyssä sitä, että tämä pystyy soittamaan yhtä aikaa bassokuvioita, jotka eroavat selvästi laulumelodioista. Samaa hehkuttaa Tony Dolan. Tank Montana pohtii Geddyn merkitystä kokoonpanoon vertaamalla Geddyä rytmikitaristiin.

Frances Fallon alkaa seuraavaksi kehua Alex Lifesonia ja toteaa saman kuin varmaan kaikki muutkin Rush-fanit, että suurimman osan aikaa Rushin muusikkoudesta puhuttaessa mainitaan, että Neil Peart on rumpujumala ja Geddy Lee on loistava basisti, mutta oikeasti Alex on myös loistava kitaristi. Tekninen, jazz-kitaraa soittanut, hyvin klassinen kitaristi. Frances puhui siis omasta kokemuksesta ruvettuaan opettelemaan Alexin soittoa.

Chris George antaa ensimmäisen näytteen omalla kitarallaan analysoidessaan Alexin soittoa: Limelightin riffi käsittelyssä.

Paul Garvey arvioi Alexin soolot abstrakteiksi ja kuvaa niitä sanalla "oddball" ja "crazy fucking sounds". Paul vertaa Alexin sooloja Hendrixin vastaaviin.

Tony Dolan kehuu Alexin soiton vaihtelua tyylistä toiseen sanoilla "monimutkaista" ja "voimakasta".

Arvioijat mainitsevat vielä, että Alexia ei pidetä kitarasankarina, mutta kun sulkee silmät ja kuuntelee, niin kaikki elementit "sankaruuteen" ovat Alexinkin soitossa. Danger kuittaa kuin keskustelun lopuksi, että hänen silmissään Alex ei ole suuri kitaristi kuten vaikkapa Jimmy Page tai Jeff Beck, mutta Rushissa onkin kyse soittajien kemiasta ja siitä, että Alex sopii tähän trioon loistavasti.

Dokumentti palaa levyarviointiin...

--- ja tämä selontekoni jatkuu, kunhan jaksan jatkaa ---

Levy 2: 1978 - 1981

Osa 6: "Hemispheres"

Osa 7: "Permanent Waves"

Osa 8: "Moving Pictures"

Kirja(nen)

Kirja on siis osa pakettia tai itse asiassa paketti on "kirja", jossa on kaksi DVD:tä mukana. Itse tekstiosuus on varsin niukka ja keskittyy siis pelkästään levyjen lyhyeen tilannearviointiin (milloin tehtiin, missä tehtiin, ketkä tekivät) ja lyhyeen mutta ytimekkääseen jokaisen kappaleen analysointiin. Kirja toimii ihan hyvin vaikkapa siten, että panee levyn soimaan ja tsekkaa kyseisen levyn kohdalta sepostukset biiseistä. Niissä on ihan mielenkiintoisiakin pointteja, vaikkeivät tosiasiassa kerrokaan paljon biisien taustoista (netistä löytyy pitkiä selontekoja biisien merkityksistä Rushin jäsenten kertomana). Teksti siis englanniksi.

Loppupäätelmät

Samat kuin ulkonäön suhteen: Ei ehkä ihan perusfaneille, koskapa maksaa kuitenkin lähemmäksi 50 euroa, eikä kuitenkaan anna mitenkään välttämättä pitkäaikaista iloa ja vaatinee myöskin myös katsojalta jonkinmoista arvosteltujen levyjen ja biisien tuntemusta, joten on siinä mielessä tosifanin hankinta. Ja ken tämän hankkii, voi sitten tätä näyttämällä ehkä innostaa jonkun musiikin analysoinnista tykkäävän, joka ei suostu Rushia kuuntelemaan, että mistä bändissä oikein on historiallisesti kyse.

Silti: Osta mieluummin R30, jos sinulla ei ole ylimääräistä 50 euroa tuhlattavaksi!

© Jarkko Leinonen 2005