R30 - 30th Anniversary World Tour
(2DVD ja 2CD sekä kaksi plektraa ja tarra aka Deluxe Edition)

Ulkoasu niin sisältä kuin ulkoa:

Päällimmäinen ulkoasu aika yksinkertainen, siis tuo kannen R30-kuva, mutta toisaalta erottuva. Sisältä tumma ja ei kovinkaan erikoinen. YkkösDVD viininpunainen ja kakkosDVD keltainen, molemmissa r30-painatus. Paketin sisäkansilla "taidenäyttely", jota katselee hemmo ja dalmatiankoira. Kaikissa näyttelyn kuvissa on teemana Rush ja 30 vuotta. Vihkonen, jossa juhlakiertueen krediitit sisälsi "ihan hauskoja kuvia".

Deluxe-paketin ollessa kyseessä, mukana myös kaksi plektraa (musta ja keltainen), joiden etualalla r30 ja takana Alexin nimmari. Lisäksi kansikuvan R30-tarra, joka ilmeisesti on olevinaan backstage-passin kopio, koska siinä lukee "all areas".

Deluxe-paketissa mukana myös kaksi CD:tä, jotka pahvikansissa, mutta onpa v-mäinen pakkaus, CD:t saa repiä pahvien sisältä väkivaltaa käyttäen ja itse ainakin siirsin CD:t mukavampaan muovikoteloon...

DVD1:

Konsertti, joka kuvattu Festhalle:ssa, Frankfurtissa Saksassa, 24.9.2004 (ei koko konsertti)

Absoluuttista parhautta! Siinä ainoa ajatukseni ensimmäisen kymmenminuuttisen ajan. Tilanteeseen hienosti sopiva alkuanimaatio, josta saattoi bongata Rushin levynkansien tapahtumia. Sit vanha äijä, joka herää unesta ja alkaa miettiä, että menikö keikka jo? "Soittakaa Bangkok! Äh, ei ne ikinä soita Bangkokia..."

1. R30 Overture
(Finding My Way, Bastille Day, Anthem, A Passage To Bangkok, Cygnus, Hemispheres)

Kerrassaan mahtava instrumentaalinen kooste Rushin uran alkupuolen biiseistä! Ja tulihan siinä pätkä A Passage To Bangkokiakin ja vanha äijä skriinillä pääsi moshaamaan. Hieno kuvagalleria, loistavat soundit, ai jai - olisipa saanut olla siellä, mutta tää on hyvä korvike!

2. The Spirit of Radio

Hieman ehkä mun korvissa jo kulunut kappale, liian itsestäänselvä veto. Ja sit Geddy vetää "taputtakaa käsiänne" -touhua, ei sentään hoe sitä. Mulla iskee jostain syystä vastaan noi vastaavat touhut, harvoin ne toimii silleen, että se tuntuu luontevalta, ehkä joskus Brett Andersonin keikutusten myötä ne menetteli, mutta muuten ne on mun mielestä vähän semmoisia "innostetaan yleisöä, kun muuten ne vaan töllöttää". Perkele, jos yleisö ei innostu, niin ei sitä pidä tuolla tavalla väkisin yrittää - pitää antaa yleisölle aikaa spontaaniin hurmokseen, kuten vaikkapa juuri tv:stä näkemälläni YUP:n Provinssirock-keikalla 2005, jossa bändi ei suinkaan kehottanut yleisöä "taputtakaa käsiänne" -tyylisesti, vaan yleisö pääsi yhteishurmokseen ja kaikki taputti ihan itsekin. Alexia hymyilyttää, hyvin menee. Keski-ikä näkyy ruhossa, mutta se ei tahtia haittaa ja tyyli on kohdillaan. Geddy on kuin nuori jätkä, mietin vaan, että mikä ihmeen mainospaita sillä on päällä. Neil on proffa, mitäpä siihen sanomaan, nerouteen rumpupallin päällä.

Sakumannit on vaisuhkon oloinen yleisö, mutta nyt ei ollakaan Riossa...

3. Force Ten

Yllättävä biisivalinta, mutta ihan Rushmainen, tunnelmallinen. Varmaan sedille jossain mielessä tärkeä, eikä ainakaan puhki soitettu. Alex ainakin fiilistelee soitellessaan, Geddy nauttii bassokuvioista. Sehr gut.

4. Animate

Onko Neil väsynyt? Tempo alhaalla, mutta hiki valuu niin perkeleesti. No, tekeehän se setä töitä. Biisi alkaa jotenkin niinkuin hidastettuna, diesel-kone käynnistyy hitaasti, mutta varmasti. Laulussa muutamaan otteeseen omituinen kaiku tai jotain muuta häröä. Ei mun suosikkibiisien listalla muutenkaan, eikä nytkään oikein mistään kotoisin. Ihan niinkuin menisi soittokin välillä vituralleen, en tiiä. Alex soittaa kuin Rönkkö ikään.

Niilo Pertti on ehkä vanha, mutta silti tietää, missä mikäkin symbaali sijaitsee. Ja pitäähän sitä jotain säästää sooloonkin.

Yleisö on tällä välin nukahtanut. Siksipä loppuun se pitääkin herättää paukkeella.

5. Subdivisions

Upeeta, mahtavaa! Mie oon ihan fiiliksissä, yks kaikkien aikojen Rush-biisejä, mahtavan tunnelmallinen kappale. Geddy vetää kappaleen tarkkuudella, laulaa tosi hyvin ja soittaa koskettimet, muut komppaavat Geddyä, Neil tikuttaa lautasia ah niin ihanasti. Kylläpäs laulattaa. Rush-pop, uulalaa.

Valomies yrittää peittää kaiken neonsiniseen loisteeseen.

Neilillä on muuten helvetin hieno rumpusetti, täytyy tässä välissä huomauttaa.

6. Earthshine

Viimeisen Rushin uutta omaa tuotantoa esitelleen (v-tun Feedback...) levyn hienoin kappale. Hyvähän se on. Taustalauluhyminät tulee nauhalta, höh, vähän tyhmältä näyttää livenä. Vähän niinku perusveto nyky-Rushilta, nyky-Rushia.

7. Red Barchetta

No niin, nyt yleisökin heräs, kun sedät aloitti tyylillä. Valomiehet komppas hyvin esitellen mahtitrion yksi kerrallaan: Alex, Geddy ja Neil - here we go!

"Mun sedäl oli maatalo. Ja sil oli punanen auto, jolla hurjasteltiin." On sitä pöljempiäkin laulun aiheita. Alexia ainakin naurattaa ihan kunnolla. Iloisuus välittyy.

Ihanata Geddyn bassontilutusta.

8. Roll The Bones

Ihmeelliset syntsasärinät taustalla. Muuten tää kyllä rokkaa ja poppaa ihan mainiosti. '90-lukulaista Rushia parhaimmillaan, mutta äh, kun siinä on se "räppi", voi äiti. Lurtsi sitä vetää tausta-animaatiossa, mutta onhan se ihan paskankuuloista. Ehkä se tuol keikalla menis, kun on punkkarilurtsi vetämässä. Mut ihmeellisiä noi syntsasärinät. Tää on liian pitkä biisi, paremmin toimis kolmeminuuttisena eli loppuis ennen räppii. Mut yleisö tais tykätä ja sehän on tärkeintä.

9. The Seeker

Siis mikä? No, The Who:n kappale, joka oli Feedbackilla. Vastustan tätä ihan periaatteesta.

Välianimaatio: Thunderbirds are go! Riosta tuttu lohikäärme seikkailee jälleen, ensin tietokoneanimaationa, mutta muuttuukin pian vahanukkeanimaatioksi yhdessä Rush-sankareiden kanssa, jotka tuhoavat Rush-tuotteet polttavan lohikäärmeparan. Heh, joo.

10. Tom Sawyer

Soierin Tomppa lähtee vähän vaisusti, lepotauko kangisti ukkelit. No ei kai. Ja tän biisin hienous onkin siinä, että kun se pääsee vauhtiin, niin sitä ei pysäytä mikään, sen verran hienoa soitantaa se on. Mutta eihän tämä yllä lähellekään sitä intensiteettiä, kuin vaikka Rush in Rio DVD:llä.

Tässä ne syntsasurinat ei häiritse taas yhtään. Hieman vaisuhko, noin niinkuin odotuksiin nähden.

11. Dreamline

Laserit välkkyy hienosti hallissa. Geddyn ääni kuulostaa hyvältä. Tää on kyllä hyvä biisi ja toimii täs loistavasti ja yleisökin tykkää. Jostain syystä DVD rupes pätkimään. Käytin sitä toisessa koneessa ja pyyhin kevyesti naarmutellen nessulla, niin johan taas toimii.

12. Between the Wheels

Mahtavaa, yksi mun viimeaikaisia suosikkibiisejä GUP:lta. Geddy spiikkaa, että "kaivoimme tämän holvista". Vakavamielinen, huippubiisi. Hyvä, että sain tämänkin livevideona. Alex laulaa biisiä mukana samassa kohtaa kuin minäkin. Biisin lopetus vaan tuntuu olevan vaikeata.

13. Mystic Rhythms

Ja samaa linjaa edellisen Between the Wheelsin kanssa, paitsi ei uusi suosikkibiisi vaan ehkä ensimmäisiä Rush-biisejä, joita koskaan olen digannut. Tunnerakas siis. Tunnelmapala.

14. Der Trommler

Neilin saksalainen rumpusoolo. On se kone, siinä mielessä kyllä hyvin saksalainen. Muttei mikään kansanvaunu, ehkä joku miljoona kilometriä ajanut tasaisen varmasti nakuttava mersu, jossa vielä ripaus tuliterää Porchea.

15. Resist

Professori tasaamaan pulssia ja kielisoittajat Rushin "virallista balladia" Resistiä akustisena vetämään. Ehkä Rush ei kuitenkaan ole nuotiokitarayhtye, vaikka Geddy onkin saatanan hyvä solisti.

16. Heart Full of Soul

Ja toinen akustinen perään. Ei huono biisi, vaikka cover onkin. Olikohan tämä nyt Yardbirdsiä vai mitä. Ei kiinnosta. Rushia satavuotiaille.

17. 2112

Yeah, rock'n'roll! Rummut jyrää, Alexin rouhea kitara rulettaa, yleisö syttyy. Taustalla merirosvot miekkailevat ja käyvät vissiin hakemassa pesukoneista vähän paitoja. Geddyllä on papukaija olkapäällään, ei oikea, kai ;-) Ilmarummutuskisat pystyyn! Geddy pilailee laulamalla, että "we are the pirates of syrinx..." karhealla merirosvoäänellä. Avaruuspiraattianimaatio taustalla. Tää on sika hyvä ja huba. Ja yleisö palvoo "johtajiaan", suorastaan hypnotisoituina.

18. Xanadu

Jossain välissä tämäkin alkoi. Alex ja Neil "kisailevat" jotain, tuntuu olevan hauskaa heillä(kin). Jostain syystä nämä aikaiset klassikot kolahtavat kyllä täysillä, on ne vaan livenä hyviä kappaleita rokaten täysillä, yhä tänäkin päivänä.

19. Working Man

Sitten uran alkuun. Ihan tiukkaa papparokkia 30 vuoden takaa. Alex sooloilee Geddyn kompatessa tiukasti. Ehkä rokein kappale koko keikalla. Paitsi että lopussa sekin vedetään hjuumorin puolelle reggaeksi. Tähänhän ois voinut vaikka lopettaa. Ja niinhän ne "lopettikin".

20. Summertime Blues

Rouhea alku, mutta joo. Taas näitä kierrätyskappaleita. Screw you guys, I'm going home...wait, I am home. No, vielä kaksi biisiä jäljellä, paljonkos kello on...lahjojen haaskausta sanon minä. Mistä tietää, että on vanha ja elähtänyt rokkari? No siitä, että julkaisee levyn 1960-luvun hittejä uusioversioina. Rouhea loppu.

21. Crossroads

Tää on jo liikaa. Kenen biisi tää on? V-tu mua ei kiinnosta (stadilaisittain artikuloituna).

22. Limelight

Rush-singalong. Alexin soolo wunderbar (kuinka kauan se oikein kaikuu?). Gute nacht Frank-setä, eiku furt.!

Kokonaiskesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Mutta missä olivat YYZ ja...no, osa keikasta oli saksittu pois. Beatlesit ja tietty kaikki tyhmimmät vitsit. Damn.

 

DVD2:

HARVINAISIA ESIINTYMISIÄ:

• Fly By Night - Church Session -video (1975)
  - '70-lukulainen musavideo, poijat on nuoria
   
• Finding My Way
  - huonolaatuinen vanha video, livenä rokkia, kuvan ympärillä Rush-symbolikuvastoa
   
• In The Mood
  - Don Kirchner's Rock Concert, livenä rokkia edelleen ilmeisesti samasta sessiosta kuin Finding My Way
   
• Circumstances - Live in Studio (1978)
  - live ilmeisesti tv-studiolla
  - ihan ok-esitys ilman yleisöä
   
• La Villa Strangiato - Live in Studio (1978)
  - ärsyttävään hämyyn reunoiltaan sumutettu tv-studio-live
   
• Farewell to Kings - Live in Studio (1978)
  - Hieno intro videossa, Alex soittaa akustista metsässä, taustalla nähdään linna ja joutsen, oikein kunnon kliseinen keskiaikameininki
  - Kun rokki alkaa, niin hieman huvittaa savukoneiden tupsahdukset ja äijien kimonot, eikä toimi niin hyvin kuin livepätkät
   
• Xanadu - Live in Studio (1978)
  - Tyylikäs, rauhallinen alku, muutenkin kaikki kohdallaan, tai no Geddyn silkkisatiinihässäkkäkimono on öh, hieno
  - Neil pääsee esittelemään kaikki killuttimet, siis rumpusetistään
   
• Soundcheck: The Spirit of Radio Ivor Wynne Stadium (1979)
  - Oikeastaan vain pätkä biisiä, syntsa ja Alexin kitara, syntsa tiluttaa hauskasti
   
• Freewill - Toronto Rocks -konsertti (2003)
  -  stadionrokkia, yleisö kaukana ja bändikin vähän kattelee, että mikä meininki, Alex laulaa mukana
   
• Closer to the Heart - Canada for Asia -hyväntekeväisyysesiintyminen, CBC (2005)
  - studiolive, hyväntuulinen poppoo kasassa, pari vierastakin

HAASTATTELUT:

• Haastattelu: Geddy Lee, Hamilton, Ivor Wynne Stadium (1979) - A Farewell to Kings -kiertue
  - Geddy analysoi kiertueita, seuraavaa levyä, Englannissa käyntiä, Bill Brufordia (ex-Yes-rumpali ja hänen bändinsä Geddyn suosikkilistan ykkösenä haastatteluhetkellä) yms. Geddy toteaa hienosti, että vaikka hänellä on paljon sankareita (heroes), niin hän ei halua tavata heitä, koska he ovat idolisointia varten.
   
• Haastattelu (1980/1), Studio-haastattelu, Le Studio, Quebec
  - Neil puhuu aluksi
  - Geddy sitten, mm. uudesta hienosta vehkeestään, jaloilla poljettavista syntsaohjaimista
  - Neil ja Geddy puhuvat progesta
  - Neil puhuu lukemastaan kirjallisuudesta
  - Alex ei puhu mistään, vitsailevat vaan Geddyn kanssa, että eivät tee lyriikoita, koska eivät osaa mumisevalla äänellä
  - Neil on eniten äänessä, innostuneen oloinen ja fiksu tyyppi
  - Geddy kertoilee bändin suosikkiyhtyeistä, joita ovat mm. Yes ja Bill Brufordin uusi bändi, jota bändi kävi katsomassa Lontoossa.
  - Geddy mainitsee kuunnelleensa Talking Headsin ja Pink Floydin levyjä kotona, Neil mainitsee The Policen
  - Neil ja Geddy puhuvat siitä, että ovat halunneet lyödä läpi omilla ehdoillaan ja kovalla työllä eli kiertämisellä, eivätkä ole metsästäneet radiohittejä
  - Sit alkaa sekoilu, Alex vetää vihreän hirviönaamarin päähän ja ölisee, Geddy heiluttaa valtavia lasejaan ja ulisee
   
• Haastattelu (1990), "Vuosikymmenen artisti Kanadassa (1980-luku)"
  - Neil kertoo Rushin alkuvaiheista, kun liittyi bändiin, mutta ei uskonut mihinkään "teistä tulee vielä suuria" -kommentteihin
  - jätkät ihmetteli, kun Kanadassa ei ensin saatu edes High School -keikkaa, mutta kun keikkoja ja radiosoittoa alkoi tulla Yhdysvaltojen puolella, niin Kanadan Juno Awardseissa bändi olikin yhtäkkiä kovin tulokas
  - Alex etsii kaikesta huumoripuolta - ulkonäöstä, persoonallisuuksista jne, jotka vaikuttivat bändin imagoon
  - Neil kertoo kuinka onneksi tekemisilleen saa tunnustusta, jos ei heti, niin ajan kanssa, kuten esimerkiksi Grace Under Pressure -levyn kanssa kävi, että aluksi se otettiin hyvin nihkeästi vastaan, mutta vuosien kuluessa siitä on tullut useiden fanien suosikkialbumi (toim.huom. myös minun!)
  - Neil on hyväntuulinen ja analyyttinen arvioidessaan asioita, kuten rock-tähteyttä ja sitä, miten Rush pystyi paremminkin oppimaan, miten olla olematta stereotyyppinen dekadentti rock-idoli vaan paremminkin "olla vain tavallinen ihminen"
  - Alex summaa, että bändi on ollut onnekas, kun on saanut pitää musiikin langat käsissään ja on saanut hyvin lojaaleja faneja
   
• CBC: Juno Award -raportti - RUSH pääsee Canadian Music Hall of Fame:een (1994)
  - hauskoja pätkiä sekä Rushin jäseniltä että muilta muusikoilta, myös fanikommentteja
  - Kuuluisia faneja mm. Mike Myers, Soundgardenin hemmot yms.
  - mukava nähdä naurava Neil Peart
  - puheet awardseissa ilmentävät henkilöitä: Neil vakavana, Geddy puolivakavana ja Alex humoristisena
   
• Haastattelu Vapor Trails -levyn julkaisusta (2002)
  - Käsivaralla kuvattu juttu, varmaan joku hätäsesti väsätty juttu
  - Geddy mietiskelee sitä, kuinka he ovat ympäri maailmaa jonkin sortin kulttibändi, koska heillä ei ole pop-menestystä, kuten vaikkapa jollain Bryan Adamsilla (!)
  - Geddy kertoo, että heitäkin on uransa aikana pyydetty jos jonkinlaisiin tv:n iltaohjelmiin, mutta heistä ne ovat aina tuntuneet vähän humpuukihommilta, koska ei se ole raskasta rokkia vääntävän yhtyeen paikka esiintyä
  - Haastattelija kehuu Vapor Trailsin avausta, jonka sanoma tuntuu olevan "We are back!" ja Geddy komppaa ajatusta
  - Alex ja Geddy keskustelevat hyvin aikuismaisesti levyntekoon johtaneesta Neilin yhteydenotosta ja siitä, miten hitaasti mutta varmasti projekti eteni levyntekoon pitkien keskustelujen jälkeen...huumori alkoi pian kukkia ja tunnelataus oli kova ehkä heijastaen vaikeita aikoja (viitaten Neilin henkilökohtaisen elämän menetyksiin)...Geddy toteaa hauskasti, että hänelle tuli tuttu tunne, että kuinka ihmeessä he saavat jotain merkityksellistä musiikkia aikaiseksi
  - faneille jälleen kiitosta, että ovat jaksaneet ja heidän on ollut helppo jatkaa vuodesta toiseen ison fanijoukon ansiosta
  - Alex pohtii analyyttisesti Geddyn bassonsoittoa Vapor Trailsilla, kuinka Geddy ottaa bassolla tilaa ja tämä Alexin mielestä johtuu varmasti osaltaan Geddyn soololevystä My Favorite Headache, jossa luonnollisesti Geddy joutui ottamaan suuren roolin...Geddyn muuttunut tyyli taas antoi Alexille mahdollisuuden kehittää omaa soittoaan uuteen suuntaan
  - Geddy taasen huomaa oppineensa Alexilta jälleen uutta, jonkinlaista avoimuutta kokeilla uusia juttuja ja kuunnella Alexia paremmin
  - Haastattelija on kaivanut jotain vanhoja lehtileikkeitä ja jätkät rupeavat sitten muistelemaan ekaa keikkaansa v. 1969, josta saivat 10$ palkkaa ja olivat siis "ammattimuusikoita", mikki roikkui lampputelineessä ja kitara & basso tai kaksi kitaraa oli kytketty samaan Geddyn vahvistimeen
  - Geddy muistelee sitä, miten heistä tuli "iso" bändi, kun radiot alkoivat soittaa heidän musaansa vakiona '70-luvun lopussa ja '80-luvun alussa, siihen liittyen hän muistelee jonkun levy-yhtiön tyypin lähetelleen radioille Rush-biisien kokoelmaa, joka sitten oli ilmeisesti antanutkin vastakaikua, mutta samaan hengenvetoon Geddy muistuttaa, että he loivat kuitenkin nimensä kiertämällä ja he olivat kiertueella koko ajan, toimien milloin kenenkin lämmittelybändinä tai pienemmillä areenoilla pääesiintyjänä
  - Alex muistelee, että kovinpaan kiertoaikaan heillä oli vuodessa 250 keikkaa ja samaan aikaan heiltä ilmestyi vuodessa kaksi levyä, johon Geddy vertaa, että Vapor Trailsia tehtiin 14kk, ajat ovat muuttuneet...Alex muistelee, että Caress of Steeliä tehtiin viisi vuorokautta ja Geddy toteaa siihen, että uuden levyn Ghost Rideriä sovitettiin yhtä kauan...Alex jatkaa, että kun Caress of Steel saatiin purkkiin aamulla, oli heillä jo illalla keikka samana päivänä
  - Geddy ja Alex pohtivat vielä yleisöltä saamansa kunnioituksen syytä, sitä, että ehkä he ovat säilyneet mainstreamin ulkopuolella ja "taistelleet hyvää taistelua"
   

"PÄÄSIÄISMUNAT":

Päävalikossa kolme kertaa nuolinäppäimellä oikealle: Rush hits St. Johns, joka on ilmeisesti joku kaupunki jossain Kanadan tundralla. St. Johns saa 13 vuoden tauon jälkeen Rushin vieraakseen, hienoista tukkalaitteista päätellen 1980-luvun puolivälin paikkeilla. Ensin on mielenosoituksen tynkää. Sit Geddyä haastatellaan ja Rush päättää tulla keikalle. Haastattelussa ennen keikkaa faneja, jotka kertovat, mistä Rushissa pitävät (mm. Neilistä, rummuista, lyriikoista, Alexista, musiikista...)

Interviews-valikossa oikealla nuolinäppäimellä loppuun ja siellä klikkailua, kunnes äijän kuvan päälle tulee teksti: Alex's interview for Artist of the decade (Rush voitti "vuosikymmenen artisti" -palkinnon 1980-luvun saavutuksistaan). Todella hauska pätkä osoittaen jälleen kerran Alexin huumorintajun. "Who else would have they picked!?"

CD:

TuplaCD:stä ei sen kummemmin kommentteja. Audiomuodossa samaiset keikalta valkatut biisit ja mukavahan niitä on kuunnella auton CD-soittimessa, Alex ollu mukana vääntelemässä nuppeja ja saundit on kohillaan.

Loppupäätelmät

Ei yhtä hyvä keikka kuin Rush in Rio:ssa, mutta kuitenkin. Tää oli eurohumppaversio, Rush-standardilla mitattuna.

Kakkoslevy taasen täynnä kaikkee kivaa, varsinkin haastattelut ja spesiaalit kiinnostavia, vanhat videot ei niinkään.

Rush-fanin pakko-ostos. Jos haluais jonkun faniksi käännyttää, niin edelleen kyllä Rush in Rio on paljon huikeampi elämys.

© Jarkko Leinonen 2005