Rushin rumpali Neil Peart haastattelussa R30-DVD:n tiimoilta
(Rushfanin vapaa suomennos, haastattelu Rushin virallisilta sivuilta)

Kun aloititte bändin yli 30 vuotta sitten, oliko teillä halu tulla todella suureksi yhtyeeksi? Uskoitko koskaan, että olisitte joskus näin valtava bändi?
Kun liityin Rushiin  elokuussa 1974, olimme jo astumassa sisään "unelmien maahan". Bändi oli just allekirjoittanut levytyssopimuksen Yhdysvaltoihin ja se sisälsi ennakkona meille mahdollisuuden ostaa kaikki uudet soittimet ja musiikin tekoon liittyvät tarvikkeet. En koskaan unohda, kuinka jännittävää oli kävellä musiikkiliikkeeseen Torontossa ja ostaa "unelmakamat". Kun Alex ja Geddy katselivat Gibson-kitaroita, Rickenbacker-bassoja ja Marshallin styrkkareita, niin minä otin setin kromattuja Slingerlandin rumpuja. Kun me ajettiin kotiin siitä kaupasta kaikki ne aarteet pakun perseessä, niin se tuntui jo siltä, että unelmista oli tullut totta.

Muistatko ensimmäisen konsertin, jossa soitit Rushissa?
Kaksi viikkoa bändiin liittymiseni jälkeen soitimme ensimmäisen yhteisen keikan Pittsburghissa n. 11000 ihmisen edessä. Sitten jatkoimme kiertuetta ympäri Yhdysvaltoja lämmitellen isompia yhtyeitä, soittaen omia klubikeikkoja ja esiintyen jopa muutamassa televisioshowssa. Loppujen lopuksi kiertue jatkui Kanadaankin ja se oli mielenkiintoista. Ne oli kiireisiä aikoja ja epäilemättä olimme hyvinkin täystyöllistettyjä siihen aikaan. Voi hyvin sanoa, että emme paljon miettineet vielä tulevaisuutta. Biisi joka tehtiin tuolla kiertueella - ajaessamme vuokra-autolla jossain St. Louisin eteläpuolella - oli nimeltään "Making memories" ja siihen tiivistyy aika hyvin ajatusmaailmamme tuolta ajalta:   
You know we're having good days
And we hope they're gonna last
Our future still looks brighter than our past.

Mitkä olivat tavoitteenne uran alussa ja mitkä ovat tavoitteenne tänä päivänä?
Ihan soittourani alussa tavoitteeni liittyivät lähinnä rumpujen soittoon - halusin olla parempi rumpali, liittyä bändiin ja soittaa jossain paikallisessa rullaluistelumestassa tai tanssipaikalla. Tavoitteet kasvoivat, kun kasvoin itsekin ja halusin oppia lisää rumpali Bill Brufordin ajatusta "Elämää lyömäsoittimien takana" mukaellen. Aloin lukea paljon fiktiota ja realistista kirjallisuutta. Tavoittelin koulutusta, jota olin laiminlyönyt teinivuosien aikana rumpujensoiton ja rokin vuoksi. Myöhemmin aloin myös kiinnostua urheilulajeista kuten murtomaahiihto (!) ja pyöräily. Niissä minulle oli tärkeintä pitkän matkan kestävyyden kasvattaminen ja uudet kokemukset ja tuoreet seikkailut.
 

Olet kirjoittanut kirjoja. Mikä innoitti sinua tulemaan kirjailijaksi?
Kiinnostukseni seikkailumatkailuun ja kaikki se kirjallisuuden lukeminen sai minut itsekin kirjoittamaan - matkoistani. 1980- ja 1990-luvuilla kirjoitin tavallaan "harjoituskirjoja", joita julkaisin vain ystävilleni, mutta niistä sitten koottiin ensimmäinen julkaistu teokseni "The Masked Rider: Cycling in West Africa" vuonna 1996. Aloin myös kirjoittaa aikakauslehtiin, kuten "Macleans", "Modern Drummer" ja "Cycle Canada". Minulta julkaistiin 2001 kirja "Ghost Rider: Travels on the Healing Road" ja vuonna 2004 "Traveling Music: The Soundtrack to My Life and Times". Tällä hetkellä (lokakuussa 2005) työstän kirjaa Rushin R30-kiertueesta nimeltään "Roadshow: Landscape With Drums, A Concert Tour by Motorcycle". Toivottavasti saan sen julkaistua alkuvuodesta 2006. Olen myös äskettäin tehnyt opetusDVD:n rumpusoolojen soittamisesta nimeltään "Anatomy of a Drum Solo". Se keskittyy R30-kiertuuen DVD:n sooloni analysointiin.

Millaista oli katsella vanhaa kuvamateriaalia, jota julkaisette R30-DVD:n toisella levyllä?
Se mitä se vanha kuvamatsku sai aikaan, oli lähinnä naurunpyrskähdyksiä johtuen siitä, miltä me näytettiin joskus muinoin. Ja kyllähän se hymyilytti katsoa sitä meidän nuoruuden vakavamielisyyttämme ja energiaa, jolla opettelimme uutta - ja oikeasti koko ajan opimmekin!

Mitä uskot oppineesi alkuaikojen jälkeen? Kuinka olette muuttuneet bändinä?
Me olemme oppineet niin paljon, että on vaikeata määritellä sitä. Bändin näkökulmasta ajateltuna teimme ensin tosi paljon työtä muusikkoudemme hyväksi, sitten aloimme parantaa välineistöämme ja luottamusta yksittäisten instrumenttien voimaan, kunnes oli aika keskittää voimavarat laulunkirjoitukseen, sovitukseen ja tuotantoon.

Rushia on aina pidetty muusikoiden bändinä. Onko ollut haasteellista pitää musiikki teknisesti kiinnostavana, mutta samalla yrittää tehdä rock-kappaleita, jotka uppoavat laajempaan yleisöön?
Nuo ominaisuudet ovat rinnastettavissa musiikin teossa. Se että tekee sovituksista kiinnostavia ja haastavia innostaa meitä sekä kirjoittamaan ja levyttämään musiikkia että esittämään sitä ehkä satoja tai tuhansia kertoja live-yleisölle. Toimimme mielestäni sen luontaisen tunteen mukaan, mikä meistä on kiinnostavaa rock-musiikissa ja uskomme, että muut jakavat saman tunteen. Se ei tule meistä vain muusikoina vaan itsekin musiikkidiggareina. Ne ovat kaksi eri asiaa, mutta niiden pitäisi säilyttää yhteys.

Sinua on ylistetty yhdeksi taitavimmista rock-rumpaleista. Pystytkö määrittelemään tyyliäsi - mihin tähtäät rumpalina?
Tapa, jolla soitan peilaa minua ihmisenä - haluan haastaa oman luovuuteni luomalla erilaisia osia biiseihin ja tehdä niistä haastavia soittaa. Samaan aikaan kuitenkin minuun henkilökohtaisesti vaikuttaa se, mikä minua itseäni kiehtoo rummuttamisessa ja rock-musiikissa. Jotkut muusikot vaikuttavat yrittävän aistia, mikä olisi hyvä tapa soittaa, jotta soitto miellyttäisi mahdollisimman monia, mikä minusta se vaikuttaa oudolta. On tarpeeksi vaikeata päättää, mistä itse pitää ja kuinka sen saa toteutettua, saati sitten että yrittäisi miettiä toisten miellyttämistä.

Olet kirjoittanut mielenkiintoisia rock-lyriikoita. Mikä innosti sinua kirjoittamaan myyttisiä tarinoita kuten "2112" tai "Hemispheres"?
Yksinkertaisesti sanottuna nuo aikaiset isommat teokset syntyivät kunnianhimosta. Tartuin suuriin metaforisiin teemoihin ja syvälletunkeutuviin vertauskuviin. Ne peilaavat myös tuon aikaista henkilökohtaista kehitystäni. Aloitin biisinteon suurilla periaatteellisilla ja idealistisilla unelmilla, siirtyen sitten konkreettisempiin tosielämän sovellutuksiin noista samoista ideoista.

Näetkö vaikutustasi kunnianhimoisen musiikinteon ja lyriikan suhteen bändeissä kuten Coheed, Cambria, Tool ja Mudvayne?
En yritä arvailla ja tunnistaa mihin milloinkin olemme vaikuttaneet, mutta täytyy myöntää, että osa noissa bändeissä vaikuttavista muusikoista on sanonut mukavia asioita meistä ja tuntuuhan se hyvältä.

"Permanent Waves"-levyn jälkeen lyriikkasi perustuin vähemmän scifiin kuin aiemmin. Mikä sai sinut muuttamaan sanoitusten aihepiiriä?
Musiikkimme on aina peilannut meitä itseämme, elämäämme ja kiinnotusten kohteitamme. Eli jos sanoo, että lyriikkani muuttui, niin se oli pikku hiljaa tapahtunut luonnollinen muutos - luin enemmän ja erilaista kirjallisuutta, aikuistuin ja tuntui, että en halua tehdä uudestaan sellaista, jota olen jo koettanut. Siinä riitti syitä yrittää uudistua onnistuen enemmän ja vähemmän hyvin - mutta aina olin vilpitön tekemisissäni.

Kuinka sinä Neil, Geddy ja Alex onnistuneet pitää bändi kasassa 30 vuoden ajan?
Siihen ei ole helppoa vastausta, vaikka se onkin loppujen lopuksi yksinkertaista: Pidämme toisistamme ihmisinä ja yhteistyömme sujuu. Silti, kukaan ei voi valita yleisöään 30 vuoden ajaksi. Olemmekin olleet aina ilahtuneita siitä, että kun olemme jahdanneet uusia tavoitteita musiikissa, niin olemme onnistuneet sytyttämään tarpeeksi muita ihmisiä yleisöksemme. Jos sanoo, että "Emme olisi mitään ilman yleisöä", niin se ei ole vain typerää tunteellisuutta - se on silkka totuus.

© Suomennos: Jarkko Leinonen 2005