08.11.2007. Pekka L:n keräämiä lehtijuttuja Helsingin keikasta: http://www.ee.oulu.fi/~herkules/temp/Rush_Helsinki/

05.11.2007. Tässä Topilta sähköpostissa saamani kommentit keikasta, jotka sain luvan julkaista:

"Meikäläinen ei kyllä rupea mihinkään pro-foorumille keikkamietteitään
kirjaamaan, mutta pakkohan tuo on todeta, että kyllähän ne helevetin hyvät
zembalot oli - paljon paremmat kuin mitä osasin odottaakaan! Periaatteessa
diggaan yleensä enemmän sellaisista pienimuotoisista klubikeikoista, joissa
musiikin voima - orkesterin ja yleisön yhdessä luoma intensiteetti - ottaa
yliotteen, mutta onhan se kieltämättä joskus ihan mukava fiilistellä tollasia
öky-mega-spinaltap-messujakin, varsinkin sillon ku bändi on kova ja yleisö suht
hyvin messissä. Rüshin kohdalla nää jälkimmäiset seikat oli tietty itsestään
selvyyksiä (yleisö oli just niin voimissaan kuin Areenalla vain on mahdollista;
yritysporoporvarithan nyt latistaa aina fiilistä parhaansa mukaan, oli mikä
oli), mutta meikäläiselle oli silti yllätys kuinka hyvin itselle lähes
"ventovieras" yhtye kykeni mua "koskettamaan". Toisin sanoen siis nautin
konsertista ihan satasella aina Limelightin ekasta nuotista viimeseen encoreen
saakka. Tai no, okei: ehken mun keskittyminen hivenen herpaantui siinä toisen
puoliskon puolivälissä, mutta kyllä mä silti jaksoin seurata ja kuunnella LÄHES
koko kolmetuntisen (miinus kusitauot ja kaljoittelut) samalla mielenkiinnolla.

Mulle Rushin Hartwallin kikkelinvatkauksen huippukohdat on helppo nimetä:
Limelight (Pienessä nousuhumalassa ja yleisön ensi nostatuksessa tää upposi
kuin kakkosnelosen pätkä.), Dreamline (Foorumilla joitain tyyppejä - ilmeisesti
suakin - tuntui häiritsevän Alexin kitaran miksaus, mutta meikäläiseen se kyllä
kolahti ja kovaa. Tää biisi oli kitaramielessä yksi sieltä komeimmasta
päästä.), Far Cry (Levylläkin komea biisi, mutta livenä aivan naurettavan
makeaa kuunneltavaa. Upeaa riffittelyä ja jopa Gedin laulukin (uso tai älä!)
toimi!), The Way The Wind Blows (En muista miksi, mutta muistaakseni pidin
tästä silloin ja sillä hetkellä todella paljon...), Subdivisions (Jälkeenpäin
mietittynä sittenkin keikan huippukohta. Olen nyt kuunnellut biisiä useamman
kerran putkeen ja pakko myöntää, että jopa se saatanan syna alkaa kuulostamaan
todella hyvältä.), Malignant Narcissism (Kiva instrumentaali, jossa erityisesti
basso on meikäläisen mieleen. Muistuttaa jännällä tavalla ex-Zep basisti John
Paul Jonesin soittotyylistä.), A Passage To Bangkok (Se trippailuvideo oli
kaikesta huolimatta hulvatonta katsottavaa. Vai oliks se edes tässä
biisissä...?). Nää biisit siis toimi mulla tosi hyvin ja lisäksi mieleen jäivät
hyvässä tai pahassa myös The Main Monkey Business (Tärähteli mukavasti Areenan
WC:n putkistoissa kuseskellessani samalla toisaalla housuilleni.),
Circumstances (Vähän pettymys sillä tää ei oo mun Hemispheres henk.koht.
suosikki.), Workin' Them Angels (Upea video ja upeita kuvia eikä biisinäkään
paskempi.), Armor And Sword (Pidän sanoituksista - niin keikalla kuin
levylläkin.), Nealin rumpusoolo (Se lopun jazzailu oli hauska, mutta eikö se
mies vois saatana edes joskus hymyillä???), The Spirit of Radio (Kuulosti
paikalleni hyvältä syystä tahikka toisesta, oisko ollut yleisönostatus vaikko
mikä...), Tom Sawyer (Sori, mutta tää biisi ei vaan kolahda meikäläiseen, ei
levyllä eikä livenä. Introvideo oli kyllä hauska.).

Ja siinäpä se. Toistaiseksi en osaa sanoa tän tyhjentävämpää, mutta vaikeapa
mun oliskaan mitään syvällisempää kun en tuntenut keikan biiseistä puoliakaan. =)
Kaiken kaikkiaan Rush-reissu oli meikäläiselle kuitenkin todella nautittava
kattaus ja mainion keikan lisäksi kaikki lisukkeet (Zetorin ihmehiipparit, Sam
Dunn, Vltavan tuopilliset, känninen harhailu iltapalan ja yösijan perässä)
kruunasivat jo muutenkin mainion illan."
 

02.11.2007. Vielä lisää mietteitäni areenakeikasta ja koko keikkapäivästä...
 
- Ehkä hieman liian rankalta tuntui pitkä päivä, johon kuului suht aikainen herääminen, seitsemän tuntia autossa istumista, pre-miitti, keikka ja jatkot sekä yökyläpaikkaan vaellus…ensi kerralla – jos semmoinen ihme vielä tapahtuu, että a) Rush tulee Suomeen tai b) Rushin keikalle ulkomaille lähtisin – olisi kyllä hyvä juttu, jos keikka olisi viikonloppuna, jolloin kyllä jättäisin matkustelut muille kuin keikkapäivälle. Keikan loputtua oli vähän aikaa täysin lopen uupunut ja vähän fyysisesti huonokin olo, vaikka toisaalta olinkin keikkaan ja iltaan todella tyytyväinen.  
 
- Jos ensi kerta Rushin livekokemuksen osalta vielä minulle koittaa, niin kaljan lanttausta voisi hieman hillitä – ainakin ennen keikkaa. Toisaalta pre-miitissä pari tuoppia ei ollut pahitteeksi ja kuului asiaan ja ennen keikkaa areenallakin oli sitten vissiin liikaa luppoaikaa, joten ehti taas pari tuoppia nauttia. Eihän se loppujen lopuksi paljon ole, mutta kun on tämmöinen heikkopäinen ja vain harvoin nykyisin alkoholia nauttiva yksilö, niin ehkä siitä keikasta olisi saanut vielä pikkusen enemmän irti vaikka ihan kokonaan selvin päin. Toisaalta voi ajatella niinkin, että olisi se puolen kymmentä tuoppia per ihminen ollut monelle muullekin ehkä semmoinen kipinä, että olisivat saaneet siellä sivukatsomoissakin perseensä ylös penkistä.  
 
- Pre-miitti TNMS-porukalla oli ihan ehdoton juttu! Ensi kerralla siihen on vaan saatava vähän enemmän aikaa ja organisointia, eikös juu!  
 
- Keikalla pidin ensimmäisen setin aikana hifi-korvatulppia, mutta ne häiritsivät pikkuisen tunnelmaa ja soundia, koska eivät todellakaan kuitenkaan mitkään superhyvät tulpat ole vaan semmoiset kahdenkymmenen euron "kuuset". Toiselle setille jätin tulpat pois ajatellen, että kestän kyllä sen ajan, mutta en olisi ehkä koko keikkaa kestänyt, sen verran herkät korvani ovat. Muutamassa biisissä oli pakko tunkea sormea vasempaan korvaan (olimme vasemmalla puolella katsomossa), joka auttoikin asiaan. Kitarat muuten soivat minun mielestäni meille vasemmalla liian kovaa esimerkiksi bassoon verrattuna. Jostain tuolta ulkomaanpuolelta luin, että taasen joku olisi kaipaillut kitaraan volyymiä, mutta että bassot kuuluivat tosi rokisti. Liekkö ollut tämä tyyppi sitten oikealla reunustalla? Vai voiko se edes mennä niin, että kitaristin puolella kitara kuuluu kovempaa ja basistin puolella basso? Kokonaissoundi oli minusta kuitenkin hyvä, mutta ensi kerralla tähtään kuitenkin katsomaan keskelle ja permannolle, enkä pelkästään soundien vaan myös tunnelman vuoksi.
 
- Yhden kaverin kanssa puhuttiin keikan jälkeen, että nyt se on nähty ja että jos toisen kerran lähdetään, niin on päästävä eturiviin. No, ehkä ei ihan eturiviin ole pakko päästä, mutta missään tapauksessa en aio ruveta hankkimaan lippua seitsemälle tyypille kerralla vaan tähtään siihen, että saisin edes kaksi vierekkäistä lippua permannolta ja ostan vaikka jonkun paketin tai odottelen rauhassa, että saisin paikat kentältä. Vaimon kanssa vähän jo puhuttiin, että hän on sitten ensi kerralla mukana  
 
- Äijät näytti välillä niitä skriinejä tuijotellessani tosi vanhoilta, varsinkin Neil, mutta myös Alex. Mietin, että kauankohan ne jaksaa tuommoista perfektionistista asennetta (hyvällä tavalla, ei pilkkua nus…) ja hirveän pitkiä keikkoja. Pelkään nimittäin, että Rush ei esiinny enää sen jälkeen muualla kuin Pohjois-Amerikan mantereella sekä tarkkaan harkituissa tilanteissa Euroopassa – eli esimerkiksi Lontoossa, kun sedät oikeasti saavat tarpeekseen kiertämisestä. Se aika voi olla lähellä, mutta toivottavasti sen aika ei ole vielä pariin vuoteen, sillä vaikka sedät ehkä näyttivät vähän väsyneiltä, he kuulostivat todella mahtavilta.  
 
- Vaikka viime vuosina olen ollut huomaavani erityisesti Neilin soitossa väsymisen merkkejä ja jossain määrin jopa tylsäksi luonnehdittavia piirteitä (siis jos vertaa joihinkin huikeisiin vetoihin 1980-luvun alkupuolelta), totesin rumpusoolon aikana, että setähän on omalla tavallaan kovempi kuin koskaan. Minulle uusi rumpusoolo toimi paremmin kuin mitä olen Rushin rumpusooloja aiemmin arvostanut, tosin live-tilanteellakin saattoi olla merkitystä kokemukseen. Olisi kiva kuulla jonkun rumpalinkin mielipide siitä, oliko soolo oikeasti hyvä, rohkea ja todella hienolla tavalla monipuolinen, kuten sen itse koin – siis ehkä jopa parempi kuin koskaan?
 
- Rushin keikka Suomessa on nyt toteutunut unelma. Tavallaan se on vähän haikea juttu. On minulla tosin muitakin unelmia ja niitä ilmaantuu eletyn elämän myötä lisää. Ehkä siitä mahdollisesta seuraavasta Suomen keikasta voisi unelmoida - ja ehkä siitä toisesta keikasta voisi nauttiakin enemmän keikkana ja konserttina, koska nyt homma meni kyllä niin "pahasti" elämyksen tasolle ja vaikuttavien elämänkokemusten joukkoon, että olen tässä miettinyt, että jos joku vielä kysyy, että "no oliko hyvä keikka?", niin voi olla vaikeata vastata mitään järkevää    
 

31.10.2007. Näin haastelin keikasta TNMS-fanifoorumilla:

Huh, olipahan jännittävä ja hieno keikkamatka!  
 
Kahden päivän aikana kertyi autoretkueellemme kilometrejä melkein 1200, joten siinä oli aika paljon sekä jännitysaikaa mennessä että palautumisaikaa tullessa. Keikkapäivän iltana ehdin kuin ehdinkin Zetoriin ennen viittä, mutta aluksi en bongannut ketään muita TNMS-porukasta kuin JuseRin kaveriensa kanssa. Tai siis olihan JuseRin seurueessa mukana tyyppi, joka kuulemma käy foorumillamme nykyisin lähinnä lueskelemassa, mutta vähemmän kirjoittamassa toisin kuin R30-kiertueen aikoihin – nimi nyt unohtui, kuten monen muunkin, sori vaan. Sit paikalle tuli Snowdog Finland ja ja Risto Malinen perheineen. Kattelin ympärilleni ja kyllähän siellä joitakin Rush-paitaisia näkyi yhdessä jos toisessakin pöydässä, kunnes bongasin Gary L. Grapen ja työnnyimme JuseRin ja Snowdogin kanssa Zetorin tiskintakaiseen loossiin, josta löytyikin lisää TNMS-väkeä sekä Suomesta, Englannista että Walesista. Tervehdimme porukkaa, mutta tarkemmin en siinä lähtenyt esittäytymään, vaikka oli noista avatareista tuttujakin naamoja, kuten Titiuu siellä pöydän päässä, mutta ehkä vielä joskus jonkun oikein asioikseen järjestetyn miitin tiimoilla sitten tavataan ja jutellaankin. Toivottavasti Rush vielä tulee Suomeen ja voisivat tulla sit vaikka sunnuntaina, jolloin TNMS-miitin voisi minun puolesta pitää jo aiemmin päivällä ja muutenkin tulla itsekin koko viikonlopuksi paikalle. Mut en nyt ahnehdi liikoja Rushin Suomeen tulon suhteen – tämä yksikin tilaisuus oli jo One Little Victory!
 
Zetorin loossissa kuitenkin ehdin siinä istahtaa mukavasti JuseRin ja paikalle tulleen Eevan sekä Snowdog Finlandin kanssa (sori, kun nimet on välillä TNMS-nimimerkkejä ja välillä oikeita nimiä, mutta ne meni kaikki lahjakkaasti sekaisin). Rushista puhuttaessa vielä aika lailla newbie-ystäväni Topikin liittyi seuraamme ja mukavaa oli, kunnes olikin jo lähdettävä kohti areenaa, koska hallussani oli lippuja parille ystävälle. Sitä ennen kuitenkin ehdin vielä kiittää Eyaa hienosta paidasta, Seppoa paitadesignista ja kätellä muitakin tuttuja ja vähemmän tuttuja. Jäi semmoinen fiilis, että olemme yhtä Rushia rakastavaa joukkoa ja se TNMS-miitti olisi tosi mukavaa joskus kokea. Areenalla törmäsin vielä TNMS-porukasta pikaisesti Zuni2112:een ja olin näkevinäni, että useat ihmiset katsoivat paitaani kiinnostuneina.  
 
Illan hassuin tai oudoin juttu oli, kun kaverini Topin kanssa katsottiin siinä paidanmyyntitiskin lähettyvillä, että hei, tuossahan on se Metal: A Headbanger’s Story –dokumentin tehnyt kanadalainen Sam Dunn ja tsiigattiin äijää, jolloin se tulla pelmahti siihen meidän eteen ja alkoi haastella. Topin yllyttämänä suostuin sit Sam Dunnin haastatteluunkin. Sanoin, että en ole varma, osaanko sanoa mitään järkevää, mutta Sam heitti vaan, että he saavat leikkaamalla kenen tahansa vaikuttamaan älykkäältä No, ei muuta ku kameran eteen ja hirveä englannin vääntö päälle ja taisin vähän innostua niin, että hyvä kun sai dokumentaristi jotain kysyttyä siinä välissä, heh. Vähän kyllä voi hävettää, jos siitä pätkä tulevaan Rush-dokumenttiin tulee, mutta ei sillä niin väliä. Lähinnä oli hauskaa tavata mies, jonka dokkaria innolla analysoin blogissani aikoinaan. Ai niin, pääsin minä sitten sanomaan kans, että minulla on TNMS Finlandin fanipaita päälläni ja esittelin Maiden Finlandin ja Sam halusi nähdä selkämyksenkin, joten tuli sitten se paitakin esiteltyä kameroille ja mahdollisesti kuuluisaksi tehtyä, mutta tosiaan – jää nähtäväksi. Innolla odotan kyseistä dokumenttia joka tapauksessa.
 
Areenalle ja omille paikoille astellessa oli huikea tunnelma ja paikatkaan eivät enää tuntuneet kovin huonoilta, kun katsoi jonnekin korkealle piippuhyllyille. Aika kaukanahan sitä kuitenkin oltiin joihinkin onnellisiin permannolla seisoskeleviin nähden, mutta toisaalta tuntui, että mieluummin siinä 117-sivukatsomossa kuin permannon takaosassa. Ainut, mikä ehkä pikkuisen harmitti oli se, kun ei koko ajan viitsinyt seisoskella ja jamittaa, kun takana ja vieressä pääasiassa istuskeltiin. Mutta kyllä me Topin kanssa pidettin ääntä ja huudettiin ja seisottiinkin aina, kun siihen oli erityistä ”tarvetta”. Penkkirivit pistettiin tärisemään ja pari hiljaisempaa ystävääni saivat sitten siinä kärsiä meidän ajoittaisesta älämölöstä ja heilunnasta.  
 
Keikasta on jäänyt mieleen niin paljon, että ei osaa kyllä kaikkea varmasti vielä sanoiksi pukea, mutta jotain huippukohtia on mainittava. Viimeistään Freewill irrotti kielenkannat laulantaan, vaikka Entre Nous ja Missionkin kolahtivat. Limelight meni keikan aluksi vähän ohi lievän ”ylilataukseni” vuoksi. Tasaisen kovaa matskua sedät tuuttasivat, vaikka Secret Touch ei edelleenkään kuulostanut hyvältä biisiltä. The Main Monkey Business sen sijaan kuulosti. Ensimmäisen setin kohokohta oli kuitenkin Between the Wheels, joka on vaan kerta kaikkiaan niin loistava kappale ja oli aivan mahtavaa kokea se viimeinkin livenä. Ekan setin päättänyt Dreamline oli tuolle jo mainitsemalleni Topille kova juttu ja totesinkin, että se on hyvä livebiisi, vaikka ehkä ne Geddyn bassot tosiaan ei sieltä Alexin kitaravallin alta parhaimmailla mahdollisella tavalla kuuluneet.  

Väliaikahässäkän jälkeen keikka jatkui Snakes & Arrowsin kappaleilla ja Far Cryn vahvaripamaus oli minulle vain yksi muistoihin painuva yksityiskohta keikasta, eikä häirinnyt millään lailla, päinvastoin. Kun Alex vihdoin sai skittansa taas pelittämään, oli hänen kumarruksena ja yleisön hurraus pamauksen arvoisia. Niin ja oikeastaan kuulosti hauskalta, kun Geddy ja Neil vetivät instruduettoaan. Workin’ Them Angels jäi minulle mieleen hienon laulumelodiansa ja myös niiden taustavideoiden ansiosta. Aika sekava kuva jäi muuten siitä koko taustavideokokonaisuudesta – vai pitäisikö sanoa erillisistä taustavideoista. Osa toimi hyvin, osa toimi loistavasti ja osaa ei jaksanut edes katsoa. Valoshow tuki kuitenkin hienosti keikkaa ja toi siihen semmoista Rush-fiilistä. S&A-biiseistä myös Armor and Sword oli hienoa kuulla livenä, koska Neilin paukutus on siinä jotain aivan mahtavaa. Toisen setin todellinen kohokohta minulle oli Subdivisions, joka on ensimmäinen Rush-biisi, joka kolahti minulle todella lujaa vuonna 1991. Oli aivan uskomatonta päästä laulamaan se yhdessä Geddyn ja varmasti monien muidenkin fanien kanssa ja tunne oli melkeinpä sanoinkuvaamaton. Biisi kuulosti loistavalta ja olin aivan myyty. Sen perään tuli tietysti vielä Natural Science, mikä sekin toimi loistavasti, vaikka henkilökohtainen kliimaksi olikin jo koettu. Ja oikeastaan voisi sanoa, että täydellisen trion muodosti näiden perään tullut Witch Hunt. Mahtava intro ja hieno kappale kaiken kaikkiaan.  
 
Neilin rumpusoolo oli mielestäni paljon parempi kuin mitä olen nähnyt yhdelläkään videotallenteella aiemmin. Katselin sitä tarkkaavaisesti ja nautiskellen. Välipala Hopen jälkeen Distant Early Warning oli hieno, mutta The Spirit of Radio suorastaan loistava – areenalla oli sen aikana mielestäni aivan mieletön tunnelma. Vielä Sawyerin Tompat siihen väliin ja eikun taputtamaan sedät takaisin lauteille. One Little Victory meni siinä sivussa ja Passage to Bangkok kuulosti hauskalta, joskin pössyttelyvideoiden katseluksi meni se biisi. Sit oli vielä yhden ystäväni suosikkibiisi luvassa eli keikan upeasti päättänyt YYZ. Enempää ei totuuden nimissä olisi jaksanutkaan ja kun poistuimme areenasta, en kaivannut mitään, hyvä kun pystyssä pysyin. Analysoimme vielä biisejä, suosikkejamme sekä yleensä Rushia ja konserttielämystä muutamien kaverien kesken rautatieaseman vierustalla olevassa Vltavassa, kunnes oli aika valua grillin kautta nukkumaan. Mahtava keikka, upea kokemus ja hienoja ihmisiä. Olen tyytyväinen, että ehdin käydä Zetorissa, koska se oli kuitenkin osa sitä koko juttua, että me olemme täällä TNMS:ssä puhuneet Rushista ja tästä nimenomaisesta keikasta pitkään ja oli hienoa tavata edes muutamia keskusteluihin osallistuneita ihan kasvotusten. Fyysisesti olen aika poikki, mutta henkisesti hienon kokemuksen rikkaampi. Kiitos kaikille TNMS:läisille, olitte osa hienoa keikkaelämystäni.  

Tässä vielä hauska keikka-arvio Turun Sanomien nettisivuilta.