Rushin historia alkoi vuonna 1968, kun nuoret muusikot Geddy Lee (basso ja laulu), Alex Lifeson (kitara) ja John Rutsey (rummut) perustivat bändin Torontossa, Kanadassa. Kuten vanhassa sanonnassa "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan", ei Rushkaan ollut aluksi kotimaassaan menestys. Levy-yhtiöt Kanadassa eivät olleet kiinnostuneet tekemään sopimusta Rushin kanssa, joten jo viisi vuotta toiminut yhtye äänitti omalla Moon Records -levymerkillään vuonna 1973 ensimmäisen albuminsa, joka jäi erikseen nimeämättä ja tunnetaan bändin nimellä. Levy ilmestyi vuonna 1974, mutta edelleen kiinnostus Kanadan puolella oli vaisua. Bändin touhuista kiinnostui ensimmäisenä Yhdysvalloissa Clevelandilaisen radio-aseman rock-dj Donna Halper, joka oli erityisen kiinnostunut kanadalaisista yhtyeistä. Hänelle lähetettiin paljon kanadalaista musiikkia ja vuonna 1974 hän sai paketin tuttavaltaan kanadalaisessa levy-yhtiössä. Paketti sisälsi levyn, joka ei ollut kelvannut tämän tuttavankaan levy-yhtiölle, mutta jossa oli silti lähettäjän mielestä ainesta johonkin. Sinkuksi tarkoitetusta kappaleesta Donna ei innostunut, mutta löysi levyltä pari todella kiinnostavaa kipaletta. Donna kantoi levyn alakertaan radioshow'n juontajalle, joka innostui Working Man -biisistä ja soitti sen lähes saman tien radiossa. Tämän jälkeen ihmiset soittelivat asemalle kysyen, milloin seuraava Led Zeppelin -levy oikein ilmestyy, kun uutta matskua oli juuri soitettu ;-) Asiat lähtivät rullaamaan, levyltä soitettiin uusia kappaleita, fanit kyselivät niitä ja pian levykaupat alkoivat kysellä levyä myyntiin. Kanadan puolella Rush ei tässä vaiheessa saanut edes radiosoittoa. Pian tunnettu konserttipromoottori alkoi kysellä Rushin perään ja Donna Halper sai tehtäväkseen järjestää bändin keikalle Clevelandiin sekä import-levyjä myyntiin. Donnan esiteltyä jätkille Clevelandia, huutelivat jotkut ihmiset kadulla Geddylle tunnistettuaan tämän levyn kannesta ja tuolla ensimmäisellä Yhdysvaltain keikalla yleisö lauloi jo useissa biiseissä mukana. Yksi Toronton lukuisista baari-bändeistä oli ihmeissään saamastaan huomiosta. Pian Donnalle soittelivat jo levy-yhtiöiden edustajat ja koska Donna ja Geddy olivat ystävystyneet, oli tällä bändin "isosiskolla" vaikutusvaltaa myös levy-yhtiön valinnassa. Parhaalta hänen mielestään vaikutti Mercury Recordsin tarjous, joka antoi bändille kehityskelpoiset puitteet. Sopimus solmittiin ja debyytti päätettiin julkaista sellaisenaan Yhdysvalloissa. Mercuryn uudelleenjulkaiseman debyytin bändi halusi omistaa Donnalle ja levyn kannen tiedoissa lukeekin: "With Special Thanks to Donna Halper of WWMS in Cleveland for getting the ball rolling".

Juuri ennen ensimmäistä Yhdysvaltain kiertuetta rumpali John Rutsey jätti leikin kesken terveyssyistä ja ryhtyi body building -uralle. Siinä missä bändiltä sitten vissiin katosi muskelit, saatiin tilalle aivot, kun bändin koe-esiintymisissä brittiläistyylisenä ("maaninen Keith Moon") pitämä Neil Peart otettiin mukaan yhtyeeseen. Donna pyöri vielä aikansa vahvasti kuvioissa mm. tiivistäen ennestään hyvien ystävien Geddyn ja Alexin välejä vasta bändiin liittyneeseen Neiliin, joka ryhtyi välittömästi muuttamaan bändin tyyliä Led Zeppelin / hard rock / blues -soundista progempaan suuntaan. Neilin persoona vaikeutti aluksi bändin jäsenten sopeutumista toisiinsa - miestä pidettiin älykkönä, suorapuheisena ja jopa tylynä toisia kohtaan, mutta se oli vain luonteenomaisesti varovaista ja hitaasti lämpeävää käytöstä tulevalta rumpu-jumalalta. Neilin ja Geddyn samankaltaiset kiinnostuksen kohteet auttoivat asiaa, Alexkin tottui tulokkaaseen ja Neil itse hyväksyi pikku hiljaa myös Donnan roolin yhtyeen taustatukijana, jonka jälkeen bändi hitsautui yhteen ja on yhä tänä päivänä kasassa. Neil on kirjoittanut lähes kaikki lyriikat biiseihin toisesta levystä Fly By Night (1975) alkaen. Useimmille faneille Rush "syntyi" vasta toisen levyn myötä ja Neil Peart oli siinä yhtälössä yksi suuri tekijä, siinä missä Donna Halperkin. Hänellekin Rushin löytämisestä oli hyötyä ja hänestä tuli Mercury Recordsin New Yorkin toimiston artistikiinnityksistä ja musiikkilinjauksista vastaava johtaja. Silti Donna itse kirjoittaa tapahtumia muistellen, että tärkein palkinto hänelle oli ystävyyssuhde bändin jäsenten kanssa. Tämä ensimmäinen kokoelma esittelee Rushin nousun yhdeksi progerokin suurimmista yhtyeistä 1970-luvun puolesta välistä 1970-luvun loppuun saakka.     Jarkko, Rushfani vuodesta 1991

Kokoelman ensimmäinen levy:

1. Anthem (albumilta Fly by Night, 1975)

Täältä tullaan! Jokainen bändi tarvitsee antheminsa ja Rushin alkukautta tämä biisi kuvaakin hyvin. Neil Peart aloitti heti alkuun lyriikoissaan paasata Ayn Randin filosofiaa nimeltään objektivismi (kuten myös individualismia), jonka mukaan (suora lainaus Wikipediasta) ”objektiivisten faktojen olemassa-olon hyväksymisestä väistämättä seuraa rationaalisen ajattelun, egoistisen etiikan ja kapitalistisen politiikan kannattaminen”. Neil ei siis ole koskaan ollut mikään maailmoja syleilevä hyväntekijä tai hippi vasemmistolainen vaan pikemminkin kovan linjan egoistinen kapitalistisika. No, Rush ei sentään ole mikään suuren luokan riistäjäyritys (vaikka netissä onkin ollut mielenkiintoisia kahnauksia fanien ja bändin tiettyjen taustavaikuttajien välillä) ja ainakin minulle on antanut moninkertaisesti iloa verrattuna siihen materiaaliseen hintaan, jota olen levyistä, videoista, DVD:eistä ja paidoista maksanut. Ja sinänsä kai länsimaisena ihmisenä on vaikea kieltää sitäkään, etteikö omaa hyvinvointia ja "menestymistä" elämässä arvostaisi itsekin, ainakin jossain määrin. Itsellä ne menestymisen aiheet ja maailmankatsomus tosin voivat olla vähän erilaiset kuin kyseisen filosofian mukaan elävällä. Neilin henkilökohtainen elämä on ollut paitsi menestymistä musiikillisella uralla, myös menetyksiä henkilökohtaisessa elämässä, kun hänen tyttärensä kuoli vuonna 1997 auto-onnettomuudessa ja vaimo alle vuoden sisällä syöpään. Vuonna 1975 miehen ura oli kuitenkin vasta alussa, oppivuodet Lontoossa ohi ja tulevaisuus nousussa olevan rock-bändin rumpalina/lyyrikkona näytti valoisalta.

2. The Trees (albumilta Hemispheres, 1978)

Tästä biisistä, joka alkaa hienolla akustisella fiilistelyllä, väitin joskus kaverini kanssa pohdiskelumme tuloksena, että tämä kertoisi Kanadan itsenäistymistaistelusta, jota ei oikeastaan ole koskaan käytykään. Kanada on brittiläisen imperiumin siirtomaa-alueista koostunut valtioliitto, jonka näennäinen itsenäisyys alkoi vuonna 1867, vuonna 1926 se alkoi päättää omista asioistaan ja vasta vuonna 1931 se sai YK:lta "tunnustuksen". Eli kyseessähän on nuorempi valtio kuin tämä kotimaamme Suomi. Mutta joo, tästä biisistähän kirjoitin muinoin yhteen lukuisista aiemmistani Rush-kokoelmista seuraavasti (mukana myös lisäys tulkinnasta, joka nettisivulla www.geocities.com/rushfani): Yksi hienoimpia Rushin biisejä. Vertauskuvallisuudessaan vertaansa vailla olevassa biisissä metsässä on rauhatonta, koska Vaahterat haluavat lisää auringonvaloa, mutta Tammet eivät huomioi heidän pyyntöjään...miksi Vaahterat eivät voi olla tyytyväisiä varjossa? Vaahterat huutavat ”sortoa!”, mutta Tammet vain pyörittävät päätään. Niinpä Vaahterat muodostavat Liiton ja vaativat yhtäläisiä oikeuksia ”me panemme heidät antamaan meille valoa”. Nyt Tammien sorto on ohi, koska Liitto sääti lain ja kaikki puut pidetään tasa-arvoisina kirveellä ja sahalla...Biisi kertoo aika lailla selvästi Kanadan (vaahtera on kanadan symboli) itsenäistymisestä brittien vallan alta. Lisäys 31.07.2004: Sain tiukasti analysoivan kommentin Juhis-nimiseltä tyypiltä, joka kertoi tulkintani The Treesin osalta olevan hieman hakoteillä. Juhiksen mukaan Neil halusi korostaa yksilöllisyyttä ja vastustaa hyvinvointiyhteiskuntaa, joka jakaa rahaa vähävaraisemmille ja ottaa sen rahan varakkaammilta. Todellinen liberaali-kapitalisti Neil siis kuulemma on. Eli puiden sahaaminen biisissä on progressiivista verotusta. Jees, kyllähän tuokin analyysiksi kelpaa (oli Juhiksella hyviä perusteluitakin), mutta en minä kyllä ymmärrä, miksi ajatteleva ihminen ei voisi hyväksyä sitä, että huonompiosainen saa osaa hänen menestyksestään, vaikka sitten verottajan avulla. Pitääpä kysästä Neililtä, kun seuraavan kerran näen, että mitäs sä oikeesti halusit sanoa, senkin kapitalistisika ;-)

3. Xanadu (albumilta A Farewell to Kings, 1977)

Syntetisaattorit suhisemaan. Wikipedia kertoo aiheesta seuraavaa: ”Xanadu on 1960-luvulla määritelty toisiinsa kytkeytyvien elektronisten dokumenttien eli hypertekstin mallinnus. Sitä pidetään World Wide Webin innoittajana. Xanadun isä on Ted Nelson. Xanadu ei toteutunut koskaan.”

Onko Rush itse asiassa teknologia/scifi-progea? Kuuntele tämän levyn päättävä scifi-pläjäys 2112 niin tiedät vastauksen.

Itse asiassa Xanadun tarina on kuitenkin muodostunut Neilin inspiroiduttua brittiläisen 1700-luvun lopussa vaikuttaneen runoilija Samuel Taylor Coleridgen runosta Kubla Khan. Xanadussa Geddy soittaa rytmikitaraa, mikä on harvinaisuus Rushista puhuttaessa - vain kahdessa muussa biisissä kolmekymmentä vuotta kestäneellä uralla Geddy on tarttunut skittaan.

4. Here Again (albumilta Rush, 1974)

Biisi alkaa seuraavasti: "I said I played this song so many times before / That the melody keeps repeating." Tämä biisi kuvannee hyvin Rushin uraa ennen läpimurtoa ja ennen Neil Peartia. Näitä biisejä on todennäköisesti tahkottu Toronton baareissa aika monet kerrat ja saatu tietynlainen pohja Alexin kitaroinnille ja Geddyn laululle sekä bassoilulle. Eka albumin "hittinä" pidetään kappaletta Working Man, mutta itse en ole oikein eka levyä ikinä digannut - se on vaan jäänyt lukuisien parempien levyjen varjoon.

5. The Fountain of Lamneth (albumilta Caress of Steel, 1975)

Kolmanteen albumiinsa Rush latasi mielestään uudet ja paremmat eväät, mutta faneja ja kriitikoita veto ei lämmittänyt. Kieltämättä alkupään ”klassikkobiisit” Bastille Day ja Lakeside Park ovat vähän valjuja – ehkä liian kanadalaisia noin muun maailman makuun ;-) Lisäksi levyllä on huumorikappale I Think I’m Going Bald, jonka idean Neil sai Kiss-yhtyeeltä, jonka lämppärinä Rush kiersi Yhdysvaltoja, ja joilla oli biisi I Think I’m Goin’ Blind. Lisäksi Alex kuulemma voivotteli jo tuohon aikaan nuorena miehenä, että voi voi kun tukka lähtee ja käytti kaiken maailman tukkamömmöjä sitä estääkseen. No, joidenkin mielestä biisi on vakava, kun eihän Rush oo huumoribändi. Ja vakavasti ottaen biisi on huono. Joka tapauksessa levyllä oli myös kaksi moniosaista proge-tykitystä, joista jälkimmäinen ja pidempi on tähän kokoelmaan valittu kokonaisuus. Biisissä on taas kaikenlaista informaatiota ja piilomerkityksiä, kuten väitetty Didacts and Narpets = Addicts and Parents, kun taas Neil on todennut, että kyseessä ovatkin opettajat ja vanhemmat ja jossain taustalla huudetaan Work! Live! Earn! Give!

6. Circumstances (albumilta Hemispheres, 1978)

Rallattelu, jonka mukana on tullut monet kerrat laulettua. Siis jonkin sortin Rush-hittikappale, ainakin tämän kokoelman tekijälle. Tämmöistä kirjoittelin biisistä muinaiseen Rush-kokoelmaani:

Levy ”Hemispheres” (1978) on mielestäni yksi parhaita Rush-levyjä tunnelmaltaan. Se on tavallaan Rushin uran 1970-luvun huipentuma, levy, jossa Rushin 1970-luku nivoutuu yhteen. Siinä on moniosainen jatko-osa edellisen levyn ”A Farewell to Kings” futuristiseen teokseen Cygnus X-1, siinä on huikea ”The Trees” ja edelleen kaksitoistaosainen ja kymmenminuuttinen instrumentaali ”La Villa Strangiato”. ”Circumstances” on ehkä levyn maanläheisin biisi kertoen pojasta, joka lähti maailmalle, näennäisesti saavutti unelmansa, mutta yhä edelleen etsii sitä maailmaa, jonka viattomana pikkupoikana koki, kun ei vielä tarvinnut hyväksyä todellisuutta.

7. A Farewell To Kings (albumilta A Farewell To Kings, 1977)

Albuminsa nimikappale. Kyseinen albumi oli ensimmäinen bändin kultalevy Yhdysvalloissa, joka lopulta myi platinaa. Tässä muinaiseen Rush-kokoelmaani kirjoittamani pohdinta biisistä:

Eli Jäähyväiset kuninkaille, liekkö Neil Peartin symboliikkaa nykyisen ja historian välimaastossa valottaen rappiota sekä muinaisina aikoina jolloin kuninkaat hallitsivat ja nykyään, kun elämme näitä hektisiä aikoja. Kun näitä biisejä pojat Kanadassa sorvasivat alkoi Euroopassa jo uusi aikakausi musiikissakin, joten ”A Farewell to Kings” –levyä vuodelta 1977 voidaan pitää myös Progerockin symbolisina jäähyväisinä.

8. "2112" (albumilta 2112, 1976)

Klassikko isolla K:lla. LP:llä ”kappale” kesti koko A-puolen. Levy-yhtiö ei oikein innostunut ajatuksesta, mutta levystä tuli ensimmäinen suurmenestys Yhdysvalloissa. Upeat LP:n kannet (omistan siis LP:näkin joitakin Rush-levyjä, vaikkei ole itsellä ollut toimivaa levariakaan vuosikymmeneen). Pitkä ja polveileva progeteos, jonka scifi-visiot ovat syntyneet jälleen Ayn Randin ajatuksia myötäillen.

- arviot: Jarkko Leinonen, omalta kokoelmalta Rush #1 1968-1979 -