Jarkko-iskän, Laura-äiskän sekä poikien Miron & Kurun matka Helsinkiin su 23.9. – su 1.10.2006

Kesällä 2006 jäi isyysvapaat pitämättä, kun piti sovittaa lomat työkaverin kanssa niin, etteivät mene päällekäin ja onneksi Kuru älysi sitten syntyäkin ensimmäisenä vuosilomapäivänä, joten sain viettää poitsun eka kuukauden kotona. Ensimmäisen isyysvapaaviikon pidin elokuussa ja nyt oli loppujen kahden vuoro. Juhlistaaksemme tätä mukavaa lomaa päätimme lähteä Helsinkiin katsomaan tuttuja ja elämään hieman erilaista lapsiperheen arkea.

Auto oli saatava ennen matkaa kuntoon ja onneksi huolto – eli elektroniikkaboksin vaihto – ehdittiinkin tehdä hyvissä ajoin eli viikko ennen matkaa. Lisäksi sijoitimme samassa rytäkässä renkaisiin, koska syksyilmat ovat tunnetusti sateisia ja entiset renkaamme olivat jo melkein sileät – periaatteeni on, että turvallisuudesta ei kannata tinkiä. Vähän ennen matkaa ilmeni kuitenkin ongelmia ja oli jopa epäilys, että teimme kalliin investoinnin ihan turhaan. Auto nimittäin alkoi pysähdellä liikennevaloihin ja pelkäsin, että Astramme ei matkaa kestäisi. Huollosta kuitenkin rohkaistiin sanomalla, että koska autossa ollut käyntivika (joka johtui elektroniikkaboksin häiriöstä) oli kestänyt sen verran pitkään, oli auton moottori karstoittunut ja lisätty karstanpoistoaine vaatisi jonkun verran ajamista, jotta karsta lähtisi liikkeelle ja moottori alkaisi toimia taas täydellä teholla. Revittelin autolla siis ennen matkaa ja totesin, että kaipa se vankkurimme kestää. Ja hyvin kestikin.

Lauantaina 23.9. pakkailimme ahkerasti ja kävimme läpi listoja, mitä kaikkea tulisimme mukaan tarvitsemaan. Luonnollisesti kävi niin, että mukaan tuli paljon turhaa, mutta ainakin kaikki tarvittava (paitsi army-lippikseni, jota kaipailin autolla ajaessani auringon häikäistessä). Kuru oppi kääntymään masulleen ja matkajännitys kohosi. Sunnuntaiaamuna 24.9. herätyskello soi kuudelta ja alkoi aamuhässäkkä. Vähän ennen puoli kahdeksaa starttasimme matkaan ja ajoimme hyvässä säässä kohti etelää. Matkan aikana teimme kaiken kaikkiaan viisi pysähdystä, joista osa huoltoasemilla, osa pysäkeillä ja yksi kyläpaikassa.

Warkauden portissa oli hyvä pysähdyspaikka ja tuliaisiakin jo löydettiin, sekä pohjoiseen että etelään vietäviksi. Kasvispasta maistui sekä Mirolle että vanhemmille ja Kuru imi tissiä. Lastenhoitohuone sai moitteita, kun hoitopöytää ei löytynyt tai sitten se oli seinässä piilossa. Vaipan vaihdon jälkeen Kuru sitten päätti elävöittää matkaamme puklaamalla ensin äiskän paidan kauluksesta sisään ja äiskän lähdettyä vaihtamaan paitaa puklua lensi iskän housuille. Miro villitsi kiipeillen lelupaikan aitojen yli ja oli muutenkin levoton, kun matkanteko tuntui muuten niin tylsältä. Matkalukemista ja kuunneltavaa kuitenkin löytyi matkamuistomyymälästä ja sillä selvittiin taas vähän matkaa eteenpäin ilman suurempaa kitinää.

Jossain vaiheessa kitinä koveni, välillä Kurun ja välillä Miron suusta. Siinä sitten pysähdeltiin. Yhdellä huoltoasemalla iskä meni vessaan ja Miro oli mukana, mutta ei halunnut sisälle vessaan vaan jäi ulkopuolelle odottamaan. Tai niin iskä luuli. Vähän kyllä säikäytti, kun poikaa ei näkynyt vessasta tullessani missään. Se oli sit juossut huoltoaseman taakse pysäköityyn autoon, jossa äiskä imetti Kurua. On se jo aika omatoiminen nelivuotias, vaikka ei sitä kyllä mielellään silmistä päästäkään.

Matkamusiikkina soi Matisyahu, Pelle, Liekki ja välillä Miron peräänkuuluttama rokki (vai olikohan se Liekki sitä ”rokkia”), vaikka heviä ei soitettukaan. Sit Miron matkasatu Miina&Manu soi pari kertaa, mutta siihen kyllästyi nopeasti kaikki kuulijat. Matka sujui muuten hyvin, mutta sitten syysilma muuttui jo liiankin hyväksi ja kuuma tuli kaikilla, kun ilmastointi puuttui. Miro joi paljon ja Kuru itki hikeänsä ja pysähdeltävä. Sit vielä Riihimäkeen suunnistaminen vitostieltä poiketen kävi seikkailusta. Perille kuitenkin selvittiin.

Riihimäessä asuu Lauran mummo Annikki, jonka luona kävimme päiväkahvilla ja nuokkumassa. Pullaa syötiin. Miro leikki vauhdikkaasti sohvatuolia pyöritellen ja kasteli kättään pikkuvesiputouksessa. Iskä nuokkui tuolissa ihan horroksessa ajomatkasta väsyneenä. Matkaa oli kuitenkin jaksettava vielä jatkaa Helsinkiin.

Saavuimme iltahämärässä jokseenkin tutuille kulmille Munkkivuoreen seikkailtuamme sitä ennen kehä 3:lla aina Espooseen asti, kunnes löytyi iskän entinen työpaikka ja olimme jo melkein perillä. Harhailuvaiheessa meinasi takapenkin osasto hermostua toden teolla, Miro itki ja muutkin hermoili, mutta onneksi reitti lopulta löytyi. Munkkivuoressa kaarsimme Porintielle ja paikkakin löytyi. Iljan ja Lauran viihtyisään kotiin sitten asetuimme ja olipas mukavaa olla perillä ja ihanien ihmisten parissa.

Asetuimme olkkariin paitsi Miro, jonka nukkumapaikka oli Iljan ja Lauran huoneessa. Makuupussi osoittautui liian kuumaksi varsinaisessa käyttötarkoituksessaan, mutta sai siitä onneksi aukaistua pojalle peiton. Uni maittoi, kaikille, vaikka sitä ennen pitikin höpistä kaikenlaista puolille öin.

Maanantaina 25.9. Miro heräsi suht aikaisin aamulla ja show alkoi. Jossain vaiheessa päivää näytti siltä, että kohta jonkun hermot menevät, kun poitsun energia ei ehtynyt, mutta kaikki muut makoilivat lähes reporankoina matkan jäljiltä, kuten myös isäntämme Ilja, jolla iski vielä mahakipukin vähän nukkumisen ja kahvin yhteisvaikutuksesta. Iskä yritti tainnuttaa Miron päiväunille lukemalla kirjoja, mutta eihän se onnistunut, vaan iskä itse taintui ja Miro meni hyppimään nukkumista yrittävän Iljan päälle sänkyyn. Ilja oli hieman tuskaisen oloinen ja mietin jo, että niinköhän vaan tässä viikko täällä voidaan punkata. Siitä lähtien kaikki sujui kuitenkin jo paljon paremmin. Semmoista muuten mietin pitkin viikkoa, että Ilja puhui Mirolle isästä, kun tarkoitti minua, mikä kuulosti oudolta. Enhän minä ole isä, vaan isi tai iskä ;-)  Taisin mä siitä Iljalle sanoakin, liekkö Mirokin maininnut. On se jännä miten paljon erilaiselta nuo sanat isä ja isi merkitykseltään tuntuvat.

Iltapäivän aluksi lähdimme koko porukka käymään ostarilla ja iskä sekä Laura-täti pääsivät ihan telkkariin asti. Lauraa kuvattiin hedelmätiskillä pohtimassa ostoksia (ja vilahti äiskäkin siellä taustalla). Iskää ihan haastateltiinkin. TV-uutisten toimittaja kyseli ruoan hinnasta Suomessa ja arvonlisäveron mahdollisen pienentämisen (?) vaikutuksesta kuluttajille. Minä siinä sitten löpisin ensin aikani läpiä pääni, sain lopulta pari järkevän kuuloista lausetta aikaiseksi ja lopuksi taas höpisin jotain turhaa. Uutisissa siitä sitten näytettiin muutaman sekunnin pätkä, jossa Jarkko Leinonen toivoi alv:n pienentämisen vaikuttavan luomu- ja kotimaisen ruoan hintoihin. Itse näin kyseisen pätkän vasta viikkoa myöhemmin, koska Laura & Ilja eivät omista televisiota. Se muuten oli vaan hyvä juttu: Saimme viikon lomaa paitsi arjesta ja rutiineista, myös televisiosta.

Saimme nähdä ostarireissun jälkeen vielä tuttuja naamoja, kun Jussi ja Maija saapuivat viihdyttämään muuten niin raskasta päiväämme. Mukavaa seuraa siis riitti asunnon täydeltä.

 

 

Maanantaipäivä tuntui todella pitkältä, mikä ehkä johtui siitä, että herätys oli Miron vuoksi suht aikainen ja olimme koko päivän Munkkivuoressa. Jossain vaiheessa jo mietittiin asioita, joita muka tehtiin edellisenä päivänä, kunnes tajuttiin, että ne tapahtuivatkin saman päivän aamuna. Nukuttihan tuo taas. Ja ohjelmaa oli luvassa seuraavalla päivälle, joten ainakaan samanlaista Munkkivuori-angstia ei ollut luvassa.

Tiistaina 26.9. jakauduimme kahteen porukkaan, joista Ilja, iskä ja Miro suuntasi Korkeasaareen ja Laura, äiskä ja Kuru ostoksille. Korkeasaariporukan päivä alkoi raitiovaunumatkalla, joka tuntui Mirosta jännittävältä. Ilja-eno yritti esitellä Mirolle nähtävyyksiä ja historiallisia rakennuksia, mutta Miro innostui vain kuorma-autoista, busseista, toisista ratikoista, nostureista ja muista vempeleistä, joita tuntui olevan joka puolella. Kauppatorille suunnattiin ja sen kulmilta löytyi Mirolle mieleinen suihkulähde. Sitten vaan lauttaa odottamaan. Juuri ennen lautan lähtöä kohtasimme vielä toisen porukan eli naiset ja Kurun, jotka olivat lähdössä siitä jatkamaan shoppailukierrostaan.

Korkeasaari tuntui iskästä pieneltä. Mirolla taisi olla mukavaa. Lämmin päivä oli ja ampiaiset tykkäsivät eväistämme tunkien juomakuppeihimme sisään. Ei auttanut hermostua, vaikka kerran piti jo ruveta varotoimiin, kun näytti, että menevät Miron hihasta sisään. Biisonihärät jäivät eläimistä Miron mieleen. Tarkemmin sanottuna siis Visentit eli eurooppalaiset biisonit, jotka jo joskus oli onnistuttu luonnosta metsästämään sukupuuttoon, kunnes eläintarhayksilöiden avulla oli onnistuttu palauttamaan kanta luontoon.

Tropiikkitaloissa (Etelä-Amerikka ja olikohan siellä Afrikkakin) oli trooppinen ilmasto ja tuli hiki. Vessassakin tuli hiki, kun Miroa piti käydä kakattamassa. Riikinkukot käveli pihalla melkein syliin ja kerjäsi ruokaa kuin koirat. Me aikuiset mietiskelimme ääneen vangittujen eläinten elämän mielekkyyttä ja totesimme, että uhanalaisten eläimien eläintarhaaminen lienee ihan perusteltua lajien säilymisen kannalta, mutta muuten homma on kyllä vähän surkeata itse eläinten hyvinvoinnin kannalta, koska ei pienet häkit luontoa korvaa.

Paviaanit jäivät mieleemme. Paviaanilinnan luo päästyämme ei siellä näkynyt ketään muita ihmisiä ja katselimme rauhassa kaukana kalliolla möllöttävää paviaanilaumaa. Tajusimme sitten kiivetä linnan vasenta reunustaa, josta pääsimme pieneen sisätilaan, jonka lasiseinien läpi näimme paviaaneja lähempää. Miron säikäytti heti joku nuorista uroksista, joka hyppäsi suoraan lasia vasten. Myös lauman pomo, vanha harmaahapsi istui sisällä ja katsoi tunkeutujia tuimasti. Aikansa siinä meitä mittailtuaan harmaahapsi nousi äkkiä ylös, heilautti vauhdikkaasti punapersettään ikkunaa päin ja marssi pihalle. Vähänkö säikäytti tuo äkkiliike, onneksi oli lasi välissä. No, nyt paviaanit sitten marssivat kalliolle ja koko lauma alkoi käyskennellä siellä. Siirryimme takaisin kaiteille katselemaan touhua, kunnes harmaahapsi jälleen kyllästyi ulkoiluun ja marssi sisälle muiden seuratessa perässä. Pari paviaania jäi ulos, kunnes sisältä kuului kova käskyhuuto ja nämä kaksikin rynnivät kohti oviaukkoa. Semmoisia eläjiä. Jäi kyllä olo, että onkohan noidenkaan elämä tuolla kovin hohdokasta – mekin tunnuttiin jo niitä häiritsevän. Jäin myös siihen käsitykseen myös siellä sisätiloissa seinällä olleita juttuja luettuani, että lauman kohtaloa ajatellessa ei niiden lopettaminen olisi kyseisille eläimille pahin vaihtoehto. Sisäsiittoinen porukka elää ahtaasti, hajottaa paikat ja uroksilla on verisiä tappeluita paikastaan yhteisössä. Siirrot muihin eläintarhoihin (ja taas uuteen laumahierarkiaan) ovat eläimille hyvin stressaavia. Joskus on armollisempaa kuolla kuin elää.

Korkeasaaresta mantereelle rantauduttuamme alkoi puhelinneuvottelut Lauran kans siitä, mennäkö kotiin Munkkivuoreen vaiko eikö ja samaan aikaan Miro ryntäili Tuomiokirkon portaille. Väsy oli kova shoppailuporukalla, joka oli jo kerinnyt kotiutua, joten oli mentävä kotio ja lähdettävä sieltä sitten jatkamaan päivän rientoja automobiililla.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tiistai-iltana oli vielä edessä pimeässä seikkailu autolla Itä-Keskukseen, kun menimme Stoaan taidenäyttelyn avajaisiin. Autoilu etelässä on perseestä. Koko ajan pitää mennä tuli perseen alla ja miettiä, että minne kääntyisi milloinkin. Huomasin kyllä viikon aikana, että rupesin jo ajamaan siellä kuin reikäpää. Onneksi päästiin ehjänä kotiin.

No mut, Stoassa taiteilijaryhmä Kassiopeian näyttelyssä oli esillä myös Maaritin taidetta sekä yksi Vilmiinankin teos. Väsyttävän päivän jälkeen oli ihan mukavaa katsella rauhassa taidetta ja nähdä Maaritia ja Vilmistä, joka myös oli ensimmäisellä Helsingin matkallaan Kurun tavoin ja vielä sairastellut, joskin jo jonkin verran toipuneena. Hienosti jaksoi kuitenkin äitinsä ergossa vielä olla ja seurustella ihmisten kanssa. Miun mieleen näyttelyssä oli erityisesti teos, jossa erilaisten piirilevyjen (ilmeisesti tietokoneen osia, koska joukosta bongasin mm. tunnetun verkkokortin takamuksen) osista otettuja kuvia mikroskooppilasilevyjen välissä oli ripustettu ryhmitelmäksi. Maarit sai pari työtään myydyksi, mikä oli hänelle bonusta. Miro ois halunnut koskea kaikkiin kivoihin kuviin, mutta harmikseen ei saanut. Samettiset jutut seinillä oli niin kivoja, että minäkin oisin halunnut niihin koskea. Juu, mut vielä Maaritille ja Vilmiinalle heipat ja sit taas kotio kohti pimeässä, nyt jo rennommalla mielellä.

Aikaisin keskiviikkoaamuna Laura S. lähti Moskovaan matkalle, joten kiitos vielä Laura emännöinnistä ja siitä, että saimme olla kotonanne koko viikon! Tästä lähin muuten tässä jutussa saattaa esiintyä mainintoja Laurasta, joka tarkoittaa jatkossa sitten vaimoani ja poikieni äitiä, jotta ette menisi sekaisin, arvon lukijat.

 

Keskiviikkona 27.9. oli vuorossa matkailua Järvenpäässä Kimmon, Virpin sekä lapsien Alpin ja Vilhon luona. Aikataulu oli vähän tiukka ainakin isännän näkemiseen, jonka piti jo pian rientää töihin iltavuoroon ja Alpikin oli pian päiväunien tarpeessa. Vierailumme olikin semmoista lapsiperhe-elon arkea eli välillä naurettiin ja välillä itkettiin, välillä oli hauskaa ja välillä isommat lapsukaiset melkein tappeli.

 

 

 

Pienemmät eivät moisista välittäneet. Vilho veteli vauhdikkaasti ympäri kämppää ja välillä venaili hauskassa kylkiasennossa. Poitsuhan on siis jotain 7kk:n paikkeilla. Iloinen vesseli, joka kävi sit meidän pienokaista vähän halimassa. Mukavata oli nähdä kaikkia, vaikka Alpilla ja Mirolla kähinöitä olikin. Semmostapa se on tuo 3- ja 4- vuotiaiden (yhteis)elo.

 

 

 

 

Illalla lähdimme sitten viel eri reissulla Munkkivuoresta Stadiin ja löysimme dösäkyydillä perille Mallun eli Nanna-tädin eli rakkaan siskoni tilapäisasumukseen, jossa Ristonsa kanssa majailevat, kunnes varsinaisen kämpän vesivahinko on korjattu. Ihan keskustaan siis mentiin ja sit alkoi iskän ruoan etsintä. Ei sitä mammutinmetsästykseen voi verrata, mutta aika monta korttelia piti ees taas tarpoa, ennen kuin löytyi pizzeria, kun sisko kertoi vähän väärän suunnan ;-) Noh, sattuuhan sitä. Ainakin pizza maistui sen seikkailun päälle. Miro intoili Riston skeittilaudasta ja kun meitä saateltiin lähteviksi takaisin Munkkivuoreen, niin Miro pääsi Riston avustamana skeittilaudan päälle ja sai siis ekan skeittausoppituntinsa. Saa nähdä, jääkö innostus alitajuntaan muhimaan ja tuleeko meidän pojasta isompana skeittari. Illalla vielä Munkkivuoressa tiskausta hiivaisen oluen voimalla – nam, nukutti.

Torstai 28.9. alkoi kuvaussessioilla. Ilja oli lupautunut kuvaamaan perhettämme ja tekikin sitä ansiokkaasti. Tuloksia saattaa tupsahdella jossain välissä myös erinäisten ihmisten postiluukuista. Mirostakin kehkeytyi varsinainen linssilude, tosin ulkona kiinnosti sitten enemmän kaikki muu kuin kuvailu.

Mukavan aamun jälkeen lähdimme stressaavaan ostoskeskukseen, nimittäin Itä-Keskukseen. Siellä oli helevetinmoinen ihmispaljous ja jalkoja särki. Päätin, että viimeistään matkalta palattuamme käyn ostamassa kunnon kengät, enkä mitään tasapohjaisia tossuja, jotka ovat tämmöselle lättäjalalle vihonviimeinen tuskanaiheuttaja. Kävinkin, mutta se on toinen tarina se.

Itiksessä kannoin Kurua kantoliinassa. Laura ja Miro kävivät välillä kahdestaan omilla ostoksillaan, kun minä pengoin Kurun kanssa mm. levyjä Anttilan alennusmyynneistä. Yksi lelu piti Mirolle hankkia. Järvenpäässä suurin älämölö poikien välillä syntyi ritarin lelumiekasta. Katselin sit Anttilassa Pirates of the Caribbean –miekkoja, jotka oli hienoja, mutta tyyriitä. Jack Sparrown miekka ois ollut hieno, mutta se ei sopinut alle kuusivuotiaille. Pieni miekka taas vaikutti vähän turhalta ostokselta hintaansa eli noin 15 euroon nähden. Onneksi Laura tuli Miron kanssa paikalla valkkaamaan ja löysi yhden noin kolme euroa maksavan miekan (ei Pirates), jossa oli kaiken lisäksi tuppi/kotelo/huotra (mikä se oikein on?) ja se näyttikin enemmän ritarin miekalta. Mirokin tykästyi siihen. Hyvä että löysivät. Tosin illalla sain maistaa miekan voimaa, kun Miron kanssa taisteltiin, mut ei se mitään, oli hauskaa. Joku toinen ilta Ilja kuvaili sitä kamerallaan ja totesi, että hauskannäköistä Conan barbaari -meininkiä.

Juu, Itiksessä sit oli kans pientä hermostumisen tynkää perheemme kesken. Menimme kahvilaan ja join vähän vettä, lepuutin jalkoja ja odotin, että Laura ottaisi Kurun, jotta pääsen vessaan – Kurun kanssa kuseminenkaan ei onnistunut. Laura otti Kurun tissille ja läksin saman tien kiireellä, että ehtisin pian takaisin. Vessa olisi ollut samassa kerroksessa, kun olisin tajunnut kääntyä Wayne’s Coffeesta oikealla enkä vasemmalle, mutta eihän siellä helevetin sokkelossa mitään kattoa osaa. Kävelin hetken ja huomasin kyltin, että vessat seuraavassa kerroksessa. Riensin sinne, mutta menin vahingossa väärälle puolelle. Riensin takaisin ja vessaan. Olin kusella, kun puhelin soi – ehkä noin kaksi-kolme minuuttia lähtöni jälkeen. Hätä oli hirveä, huuto kamala ja sain haukut ”katoamisesta” – Mirolla oli tullut kamala kakkahätä ja nyt oli hirveä kiire vessaan. Sanoin, että kusen ensin ite loppuun ja panin puhelimen pois. Juoksin sit takaisin kahvilaan ja matkalla yritin soittaa, mutta Laura ei vastannut, joten jätin viestin vastaajaan. Laura ja pojat olivat jo hävinneet kahvilastakin. Mietin, että missä ihmeessä he ovat ja soitin uudestaan. Ei taaskaan vastausta.  Juoksin takaisin ylös (koska luulin vessojen olevan tosiaan vain siellä), mutta ei ketään. Kolmannella soitolla Laura vastasi ja poppoo löytyi Wayne’s Coffeen viereiseltä käytävältä ryytyneen näköisenä.

Selvisimme kriisistä aikamme kinasteltuamme ja tarpeeksi anteeksi pyydeltyäni, jonka jälkeen rasittava shoppailu jatkui. Ihan ensiksi kuitenkin menimme lastenhoitohuoneeseen, joka oli siis ollut Lauralta hukassa ja jonka itse oli toisesta kerroksesta löytänyt. Sinne ei tosin päässyt ilman 50 sentin kolikkoa. Se kun vielä olisi puuttunut, niin jopas olisi riemu revennyt. Sisällä lastenhoitohuoneessa Kurun vaippa vaihdettiin, mutta Miron kakkahätä oli mennyt ohi ja tuli vaan pissa. Minä mietin hetken, että kehtaisinko mennä itse kakalle, että jos joku muukin perhe tulee sisälle, mutta sitten menin. Ja eiköhän käynyt niin, että juuri kun änkäsin, niin toinen perhe rynni ovesta sisään. Enpä ole kakannut ehkä koskaan noin nopsasti. Taakse jättämäni haju oli kamala ja hävetti, kun täti ja lapset menivät kyseiseen vessaan ja kuulin, kuinka vetelivät vielä pönttöä – liekkö jätin sinne kakkavanankin. Kypsytti koko shoppailu, mutta ei voinut luovuttaa, kun vielä oli kauppoja kierrettävänä.

Löysimme sitten vihdoin karttojen avulla kaupan, jota Laura erityisesti etsi (jotain tietynlaisia lankoja). Minä jäin Kuru kantoliinassa Miron kanssa kaupan ulkopuolelle. Yhtäkkiä Miroa alkoi taas kamalasti kakattaa. Poika oli tosi tuskaisen näköinen ja näytti, että housuun tulee. Sanoin, että kävele vaan hitaasti perässäni, kyllä vessa löytyy. Kävelimme eteenpäin ja tuskanhiki kohosi jälleen otsalleni. Onneksi vessa löytyi, tosin se oli pieni koppi ja siellä istui joku ukko. Ei muuta kuin odotusta. Soitin siinä välissä Lauralle, joka ei vastannut, joten jätin vastaajaan viestin, jossa yritin kertoa, missä kyseinen vessa on (taas ihmeellinen loukko). Vihdoin pääsimme vessaan ja Miro toimi tosi reippaasti, vaikka pelkäsin, että itku tulee. Mirohan ei vielä ole kotona päässyt pottailusta, vaan haluaa ja vaatii aina kakalle ja pissalle potan. Pissalla olemme sentään monet kerrat käyneet pönttöjen reunalla, siellä missä ei pottaa ole ollut saatavilla. Mutta nyt olikin kyseessä toisenlainen tavara. Miten tästä selvittäisiin?!

Miro meni suoraan pöntön eteen, repi housut alas ja kiipesi pöntölle sen reunoja ensin vähän pyyhittyäni. Sitten poika sanoi, että ”isi, pidä kiinni”. Pidin vähän paidasta, koska Kuru oli liinassa, enkä voinut kovin hyvin ottaa pöntöllä istuneesta pikkupojasta otetta ahtaassa vessakopissa. Miro laittoi kätensä renkaan päälle ja istui reippaasti sanoen ”ei tartte pitää kiinni”. Sitten hän selosti, kuinka kakkaa tulee ja tulee ja vielä vähän tulee. Sitten pyyhittiin. Onneksi paperipyyhkeet olivat kohtalaisen pehmeätä laatua, koska vessassa ei ollut wc-paperia. Vitutti kans, että vessassa ei ollut myöskään saippuaa, koska olen neuroottinen käsihygienian kanssa ja muistan aina komentaa Miroa käsien pesulle. Ehkä kuitenkin lapsien kanssa on oppinut kohtuullisuutta tuossa asiassa, mutta silti minusta käsihygienia on tärkeintä hygieniaa, enkä ymmärrä, miten ihmiset voivat käydä vessassa niin, etteivät pese käsiään – ajattelisivat edes muita ihmisiä, jos eivät ajattele itseään.

Mut huh, selvittiin vessareissusta ja Miro oli tyytyväinen ja Laura löysi meidät. Sitten löydettiin vielä Lauran kanssa molemmille Rush-paidat. Ja Arnoldsista herkullisia donitseja. Ja toisesta pikkupuodista teetä tuliaisiksi. Shoppailu alkoi taas luistaa ja sit olikin jo aika lähteä vetämään Itiksestä kohti seuraavaa paikkaa, nimittäin Laajasaloa, jossa Timppa – Miron kummi(tus)setä - ja Satu asuvat. Laajasalossa kävin ensin shoppailemassa ruokaa, kun muu porukka lojui hyytyneenä autossa. Ostin hyvät eväät ja olimme jo valmistautuneet syömään eväitä auton perässä, mutta Timppa ja Satu olivatkin jo kotona. Ei muuta kuin sisään, käsienpesulle (jee, heh) ja tee-pöytään herkuttelemaan.

Mukavata oli nähdä Laajasalon nuoria rakastavaisiakin. Miro pelasi Timpan kans palloa parvekkeella ja roikkui muutenkin kummi(tus)sedässä kiinni. Saippuakuplapuhallusvehkeenkin sai. Sit vielä hetki ulkona hilluttiin, mutta yhtäkkiä tuli tosi pimeätä. Oli kotiin lähdön aika, johan nuo päivän rasitukset taas koivissa tuntui. Iljan hoiviin päästiin ja nukutti makiasti. Sitä ennen Ilja vielä väsäsi meille aamun kuvaussessioista hienoja juttuja yömyöhään asti.

Perjantaina 29.9. oli ohjelmassa Merimaailma tai Sealife, se Lintsin akvaariohässäkkä joka tapauksessa. Ensin piti kuitenkin saada parkkipaikka, sit ruokaa. Parkkipaikka saatiin Lintsin vierestä, mutta ruokapaikka olikin yllättävän kaukana, Miron jaloilla mitattuna. Selvittiin sit Kallioon Hesburgeriin. Yleensä kartetaan hampurilaispaikkoja, mut menihän toi matkaohjelmana sekin. Ruoka oli paskaa, kuten tavallista, vaikka kaikki syötyä tulikin. Jälkiruoka oli kohtalaista turkinpippurijätskiä, vaikka ois pitänyt olla kai pehmistä. Miro söi hassusti suklaarusinajädeänsä. Sillä oli toinen kuppi vieressä ja sit se otti jädeä suuhun ja pian sylki toiseen kuppiin suustaan suklaarusinat, jotka oli sen mielestä ällöjä.

Lintsiä kohti sit lähdettiin, mut eihän sieltä Kallion puolelta sinne sisälle päässytkään, joten taas jouduttiin Miron jaloilla mitattuna hitonmoinen matka marssimaan ympäri sen koko kallioläjän. Lopulta päästiin Merimaailmaan. Minusta se oli aika ankea. Mirosta kaiketi ihan nasta. Minulle jäi vaan mieleen ankeus ja rikkinäiset laitteet. Jotkut kaloista oli ihan hienoja. Opas oli omituisen innostunut, ihan kuin oltaisiin jotain harvinaisia vieraita. Sit se selitti innoissaan jostain hainpoikasesta. Hohhoijaa. Väsytti ja jalkoja särki. Mustekaloja! Ei täällä mitään oo, hei tuolla lasin seinämässä joku imukuppihässäkkä möllöttää. Lopussa oli Lauran sanoin ”anti-kliimaksi” eli kotimaisia kaloja helvetin ahtaassa altaassa, jotain ahvenia ja muuta. Miro inhosi sitä niiden kahvilaa. Se oli ihme halli ja siellä jos jossain ei ollut minkään sortin tunnelmaa tai viihtyisyyttä. No, syötiin herkkuja ja join ihan vitun ison kahvin, joka närästi.

Jossain vaiheessa mulla meni kai hermotkin (tosi yllättävää, itse asiassa aika arkipäiväistä, ikävä kyllä…), koska muistan, että Miro huusi jossain välissä, että ”jätetään isi tänne, minä en halua enää isiä!”

Miroa harmitti kaikki. Yks poika tuli siellä kahvilassa hieromaan tuttavuutta ja Miro meni pöydän alle sitä piiloon ja irvisteli pahan näköisesti. Sit se hermona koko ajan huuteli, että mennään kattomaan sitä maailmanpyörää ja milloin mitäkin. Poika oli luullut, että Lintsi ois auki, mut eihän se ollut. Ei paljon lohduttanut, kun sanoin, että no ensi kesänä sitten pääset Lintsille.

Iltapäivällä oli taas sarjassamme ajelemme keskellä emme-tiedä-mitä ja etsimme kyläpaikkaa –episodi. Ajoimme ympäri Käpylää ja pysyin yllättävän tyynenä, vaikka rundasimme siellä vähintään puoli tuntia pikku teitä. Onneksi siellä oli kaunista, puutaloja ja puita ja vain harvassa autoja. Turistikartan olin jo rytistänyt ja heittänyt menemään, tosin ei siitä mitään hyötyä ois ollutkaan. Millalle oltiin jo soittamassa toisen kerran, kun mietittiin aiemmin saatuja ohjeita ja löydettiin lopulta melkeinpä tuurilla suht helposti perille. Tai no helposti ja helposti. Vähänkö oli ryytynyt olo.

 

 

No, siellä sitten työpaikan koulutuksesta kotiutunut Villekin otti jo meitä vastaan kuten myös nukkuva poika, joka vielä nimeämättä on (vaikka nimi kuulemma selvä jo taisi ollakin). Mukava oli tulla viihtyisään kotiin kylään, vaikka olo olikin ihan räjähtänyt. Miro sai vähän tyydytettyä tv-vieroitusoireita lasten ohjelmia kattomalla ja me aikuiset saatiin jutella kaikenlaista. Laura ja Milla löysi heti paljon yhteistä juteltavaa ja meillä oli Villen kanssa omat jutut. Mukavasti aika kulahti ja kaljanjuontikin vilahti mielessä, mutta vain mielessä.

 

 

Illan lopuksi kirjoitimme Lauran kans pikavieraskirjaan vastauksia, tosin meikäläinenhän ei osaa kirjoittaa mitään pikaisesti, joten kaikkea piti miettiä ja höpistä sinne rivikaupalla sontaa. No, tulipahan jätettyä toivottavasti kunnon terveiset.

Saavuttuamme ”kotiin” Munkkivuoreen (Mirokin jo alkoi kutsua sitä viikon aikana kodiksi, kun sinne aina palasimme…) iski iskällä nykyisin aika harvinainen jano, nimittäin oluenjano. Sitä edelsi jälleen yksi tyhmä riita Lauran kanssa. Tarvitsin Porintien taskuparkkeerauksessa apua ja Laura näytti takana käsimerkkiä, mutta en nähnyt mitään ja kun auto meni mielestäni huonosti (tai jotain), niin valitin siitä huonosta käsimerkin annosta Lauralle ja neuvoin, miten olisin halunnut niitä merkkejä näytettävän. Kinastelu päättyi siihen, että murjotimme ja Laura sanoi, ettei enää ikinä näytä mulle mitään käsimerkkejä (tosin näytti jo seuraavana päivänä ;-)) Noh, oluenjano joka tapauksessa vaivasi, joten iltapuurot hellalla pyöräytettyäni (koska mikroaaltouuniakaan ei näillä ihanilla ihmisillä ole, eikä toisaalta tarttekaan olla, en minä sillä) lähdin testaamaan julkkis-statustani (kts. ma-ilta) ja kävin Munkkivuoren ostarilla ostamassa kaikkea hyödyllistä sekä kaljaa - tai siis kaljaa ja näennäisesti kaikkea hyödyllistä, koska eihän kunnon perheenisä osta pelkkää kaljaa perjantai-iltana varttia vaille yhdeksän, eihän…;-) Viisi sekuntiani julkisuudessa oli jäänyt ihmisiltä huomaamatta, joten sain olla rauhassa. Kotiin palattuani nautin pari puolen litran britti-alea tiskaamisen ohessa – hurja meininki. Kylläpä nukutti. 

Koitti lauantai ja viimeinen päivä syyskuun sekä viimeinen varsinainen lomamatkapäivämme – itse matkantekopäiviä en miksikään lomailuksi kyllä laske. Aamulla lähdimme keskustaan rundailemaan autolla. Tai oikeastaan vein vaan auton Kampin parkkihalliin, mikä kävi vanhasta muistista varsin helposti. Sit menimmekin saumuri-ostoksille, koska ilmeisesti sellaisia värkkejä ei kotikaupungistamme saa. On se kumma. No, siellä ne sit hieroi kauppoja hotelli Tornin varjossa ja minä oottelin Kuru liinassa ja ees taas säntäilevä Miro jaloissa. Joku toista tuntia siinä sit lopulta vierähti, että saumuri pakettiin saatiin ja sadekin kerkesi alkaa. Onneksi oli lyhyt matka Mallulle ja Ristolle, jonne olimme seuraavaksi menossa syömään. Äiskää odotellessamme olimme Miron kanssa käyneet Filmifriikissä, jolla oli siinä saumurikaupan vieressä pieni putiikki täynnä leffoja. Enemmänkin ois voinut penkoa, mut ei jaksanut ja oli kuuma ja väsytti. Ostin sit vaan Miroa ajatellen lastenvideon, joka sattui olemaan Pingviinien matka, joka kiinnosti itseäkin. Paitakin saatiin mukana, tosin se oli S-kokoinen. Se on muuten mulla päällä tätä kirjoittaessani, joten aika iso Small täytyy olla, vaikken kauhea patso enää nykyään vissiin olekaan.

Mallu oli loihtinut herkullista makaronilaatikkoa, josta Miro sanoi tietysti, että ”hyi pahhaa” ilman maistamista, koska Miro ei makaronilaatikosta tykkää ja ilmoittaa kyllä aina kovaäänisesti ennakkoluulonsa. Höysteeksi saimme tuoreita porkkanaleipiä. Namia oli ja masu täyttyi. Sit olikin semmonen olo, että ei jaksa mittään, joten siirryimme katsomaan Pingviinien matkaa ja kaikkia tuntui leffa kiinnostavan ja koskettavankin, joten ei ollutkaan hullumpi ostos. Itse meinasin tosin lopussa nukahtaa.

Ja eikun taas shoppailemaan, tällä kertaa Kampin kauppakeskukseen. Kameran olin unohtanut (tai tässä vaiheessa lomaa kaiketi voi sanoa, että jättänyt) autoon, joten jäi Miron ihmettelevät ilmeet tallentamatta, kun se katteli kauppakeskuksen tasanteilta ylös ja alas. Meikän shoppailuinto oli kyllä jo tässä vaiheessa nolla, mutta mikäpäs siinä hyvässä seurassa. Ruohonjuuresta ostin luomu-kondomeita ja Mirolle reilun kaupan jalkapallon sekä metrilakun. Jotain muutakin kai me sieltä ostettiin, vaan en muista enää, että mitä. Kahvila jäi lähinnä koko ostoshelvetistä mieleen, kun siellä sai vähän aikaa rentoutua ja kahvilatäti hymyili Mirolle. Poika sai siel kans pötkötellä, kun oli semmoset seinänvieruspenkit – en ollut siis ainoa ryytynyt matkalainen.

Sit olikin jo ilta ja haikeus alkoi täyttää mielen. Nyt tämäkin mukava loma loppuu. Halit rakkaalle siskolle sekä Ristolle ja kotiin Iljan luo viimeistä iltaa viettämään. Mukava rento ilta meillä olikin kuunnellen Antti Tuiskua ja muita levyjä, mitä Ilja oli saanut Tuiskun levynjulkkareista (Iljan tekemä biisihän löytyy Tuiskun Rovaniemi-levyltä). Miro ja Ilja piirtelivät ja tekivät tarra-asetelmia ja kivvaa oli. Kun oltiin jo menty nukkumaan, Miro huusi jotain ja Ilja puhui sille ja menin kattomaan, että onko siellä joku hätä. Mirolla vuoti verta nenästä, sitä oli paidalla ja naamassa ja tyynyssä ja makuupussissa. Ei muuta ku pyyhkimistä ja tyynyliinan vaihto. Sit Mirolla tuli unissaan oudon tilanteen vuoksi hervoton naurukohtaus. Huvitti, vaikka olikin ikävää se verenvuoto. Sit poika pisti pään tyynyyn ja nukahti. Harmi jos sillä on samanlainen nenä kuin isällään. Nykyään ei enää verta juuri koskaan nenästä tule, mutta nuorempana mullakin tuli sitä ihan milloin sattuu ja missä vaan.

Sunnuntai ja lokakuu. Matka ohi ja kotimatka edessä. Keittiön ja makkarin sulkenut ovi raahattiin takaisin kellariin, pantiin kamat kasaan, aamupala suuhun ja laukut autoon. Halit Iljalle ja menoksi. Kotimatka sujui huomattavasti paremmin kuin menomatka, eikä siitä jäänyt paljon jälkipolville kertomista. Yksi ohitus oli vähän jänskä, kun ohituskaista meinas loppua kesken. Ja yksi autoilija ei tykännyt, kun ohitin sen moottoritiellä. Vissiin sen luonnolle otti, että meidän peltipurkki meinas mennä sen uudesta autosta ohi ja tyyppi vaan kiihytteli vieressä ja katto kuulemma pahasti, vaikkei todellakaan mitään syytä ollut - minähän vaan käytin kaksikaistaisen tien ominaisuuksia hyväkseni, kun en viittinyt kyseisen auton perää mennä haistelemaan. Kohta se menikin jo vauhdilla taas ohi. Ihme tyyppejä siellä liikkuu. Mirolle matka alkoi jo hieman tökkiä, mut lopulta päästiin perille rakkaaseen Kajaaniimme ja matkamittarissa luki koko rundailun pituudeksi 1425 km. Kotona Kopsalassa oli vähän kylmä, mutta patterit ja takka hoiti homman ja tuli tarpeeksi lämmintä. Telkkarista tuli Tottenhamin peli, joka päättyi voittoon. Silti peli ei jaksanut edes hirmusti sävähdyttää, kun oli muuta purettavaa matkan ajalta niin päässä kuin laukuissa. Väsytti, mutta oli semmonen olo, että tuli vietettyä hieno viikko. Seuraavana päivänä väsytti ja oli kipeä olo. Sit se meni onneksi ohi. Nyt on vaan hienot muistot. Ensi vuonna varmasti uudestaan!

Jarkko

PS. Tässä vielä jotain jämäkuvia, jotka ei sopineet tekstin lomaan:

automaattilaukaisulla räpsäisty kuva Tuomiokirkon ylätasanteella makoillen 26.9.2006

 

 

 

 

 

 

Ilja ja Miro Munkkivuoressa 27.9.2006

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

oma kuvaus käsivaralla Munkkivuoressa 28.9.2006

 

Laajasalossa Timpan ja Satun luona sekä hurja naissoturi heidän pimeän pihansa hiekkalaatikon reunalla 28.9.2006

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Villen, Millan ja pojan luona vauvoja sekä yksi tv:n lumoissa oleva nelivuotias 29.9.2006

 

Poijat lattiaperspektiivistä sekä onnelliset Rush-paitojen omistajat omalaukaisukuvassani Iljan ja Lauran luona 30.9.2006

 

 

 

 

Salamalla häikäistyt Ilja-eno ja tyytyväinen Kurzali Munkkivuoressa 2006

 

Kiitos kaikesta Ilja ja Laura, teillä oli mukavaa asustaa ja nauttia hyvästä seurasta viihtyisässä kodissanne!

Kiitos myös kaikille muille meidät luokseen vastaanottaneille, mukava oli nähdä teitä kaikkia - nähdään uudestaan viimeistään ensi vuonna!

 

 

 

 

 

PS2. Lisää kuvia saatan julkaista myöhemmin kuvagalleriana, jos jaksan.