Kuorellinen

Tapasin tänään töissä myyntiedustajan, joka oli hyväkäytöksinen, sympaattinen ja hauska tyyppi. Hänellä oli yllään (enkä tarkoita tyypillistä myyntiedustajan vaatetusta) kuori, jota hän piti yllä paria tilannetta lukuunottamatta. Luulen myös, että hänen juttunsa värittyivät sen mukaan, millainen hän luuli minun olevan. Kuoren rikkoivat mm. hiljainen kiroilu asennusten mentyä mönkään ja kestettyä noin tunnin ajateltua pidempään sekä tupakalla käyminen – vaikka hän ei omien sanojensa mukaan polta. Jutut oli suunnattu ”mieheltä miehelle” ja käsittelivät mm. hänen autoaan.

Jos tarkkaan katsoo, näkee kaikilla ihmisillä – tai ainakin aikuisilla - jonkinlaisen kuoren useimmissa tilanteissa ja se on toisaalta myös usein tarpeen, jotta pystymme sietämään toisiamme ja käyttäytymään sivistyneesti. Emme ehkä pyri jättämään toisille ”lämmintä fiilistä”, mutta useimmiten riittää se, että vaikutelma on joko positiivinen tai neutraali. Harva haluaa tahallaan ärsyttää, olla inhottava tai käyttäytyä typerästi.

Kuori murtuu viimeistään kotona, läheisien seurassa. On tavallaan paradoksaalista, että juuri niille ihmisille, joita rakastamme ja joista eniten välitämme, käyttäydymme välillä kaikista huonoiten. Vai onko se huonoa käytöstä? Eikö se ole juuri sitä, että uskallamme näyttää todelliset karvamme. Kuoremme saattaa olla siloiteltu ja pehmeä, vaikka sisällä myllertävät piikit ja räiskivät liekit. Vielä kun jaksaisi muuntaa ne liekit energiaksi ja piikittää kaikkea pahaa, niin jäisi monet turhat porut käymättä rakkaimpiensa kanssa.

Lapsiperheen isänä olen usein tilanteessa, jossa tuli räiskyy ja piikit viuhuvat – ilman järjen hiventä. Lapset herättävät primitiiviset vaistot ja energian mennessä siihen, ettei vahingoita lapsiaan, joutuu tyytymään sitten usein siihen, että tulee sanottua pahasti tai muuten möhlittyä. Anteeksipyyntö on kans joskus liian vaikeaa, kun ei tajua raivonsa keskellä omaa tyhmyyttään, mutta onneksi lapset yleensä sen hyväksyvät, kun sen aika on. Anteeksipyytäminen ei ole koskaan tärkeämpää kuin tehtäessä se omille lapsille. Heihin voi vielä vaikuttaa positiivisesti.

Aikuisten maailmassa tulenkatkun ja piikkien viuhunnan seurauksena menetetään usein ihmissuhteita, synnytetään vihaa ja katkeruutta sekä poltetaan siltoja, joita ei koskaan olisi uskonut poltettavan. On sääli, että me aikuiset emme ymmärrä toisiamme, vaikka pohjimmiltaan mekin olemme niitä pieniä lapsia. Kuoremme vaan sattumoisin ovat aina vaan paksumpia ja paksumpia, mitä enemmän tulta ja piikkejä sisäämme keräämme, jolloin tuhotkin ovat sen mukaiset. Aina pitäisi kuitenkin muistaa katsoa syvemmälle. Useimmiten sieltä löytyy se hyvä ja rakas, jopa viaton ihminen, joka lapsena vielä jaksoi uskoa siihen, etteivät vanhemmat ärjy siksi, että he olisivat ilkeitä tai tekisivät pahoja. Älkäämme siis kasvattako tieten tahtoen lastemme kuoria, jotka kyllä ilmestyvät heille ennen pitkää. Luottamuksen jos menettää, on sen takaisin saaminen raskas taival.

Tapaamani myyntiedustaja oli oikeasti hyvä ihminen. Muutama lause ja se, miten hän ne sanoi, saivat minut tästä vakuuttuneeksi, vaikka reipas ulkokuori pysyikin muuten päällä. Hän vetäytyi nopeasti takaisin kuoreensa mainittuaan jatkuvan yksinpuhelunsa aikana vaimonsa, joka oli sairauden vuoksi toistaiseksi pois työelämästä ja lapsensa, joita ei ehdi hakea hoidosta johtuen pitkistä työkeikoista. Niinä hetkinä hän vaikutti hetkeksi vajoavan omaan maailmaansa, jossa hänellä oli ikävä perhettään. Tunsin myötätuntoa matkamiestä kohtaan, vaikka en tiedä, näkikö hän sitä oman kuoreni lävitse.

”Koska minulla on ase”

Katsoin tänään elokuvan 'Ei kenenkään maa' (älä lue pidemmälle, jos aiot/haluat katsoa elokuvan myöhemmin, juonipaljastuksia luvassa!). Bosnialainen kaverini vihjasi minua katsomaan sen, koska se on saanut ulkomaisen elokuvan Oscarin eli ”Bosnialla on Oscar, mutta Suomella ei”. Yritin epätoivoisesti puolustautua :) - suomalainenhan on saanut Oscar-pystin, mutta ehkäpä Jörn Donnerin tuottajan ominaisuudessa (Fanny och Alexander, Ruotsi 1982) noutama Oscar onkin ohjaaja Ingmar Bergmanin jäämistössä. Mutta enhän minä tietysti mistään oscareista välitä – hommasinpa vaan leffan DVD:nä, jotta saisin nähdä edes yhden bosnialaisen elokuvan.

Elokuva alkaa sumussa, jossa bosnialaiset sotilaat ovat matkalla oman armeijansa etulinjaan. Sumussa opaskin kuitenkin eksyy ja auringon noustessa joukot joutuvat serbi-armeijan teuraaksi keskellä ”ei kenenkään maata”. Serbit lähettävät pian paikalle kahden miehen partion – kokeneen sotilaan ja juuri aloittaneen keltanokan. Heidän tehtävänään on selvittää, onko ketään selvinnyt hengissä. Kokeneempi sotilas kohtelee nuorempaa kollegaansa väheksyvästi, eikä tee edes sinunkauppoja. Pian he ovat juoksuhaudassa ja löytävät ”ruumiin”. Samaan aikaan yksi ammuskelussa eloonjäänyt bosnialainen sotilas menee piiloon bunkkeriin. Pian seuraa tulitaistelu, jossa bosnialainen ampuu kokeneemman serbin ja haavoittaa keltanokkaa. Yhtäkkiä selviää, että ”ruumis” eli kuolleeksi luultu toinen bosnialainen sotilas ei olekaaan kuollut. Ikävä kyllä kokenut serbisotilas, joka sai juuri surmansa, ehtii tehdä ennen tulitaistelua oman kieron temppunsa ja virittää ”ruumiin” alle miinan, joka räjähtäisi, kun ”ruumista” aikanaan nostettaisiin. Kun ”ruumis” yhtäkkiä alkaakin vaikertaa, ovat eloonjääneet bosnialainen ja keltanokkaserbisotilas tilanteessa, jossa heidän vieressään makaa kolmas elossa oleva, mutta jo kerran ruumiina pidetty bosnialainen sotilas hyppymiinan päällä.

Elokuvan alku on tyypillistä sotakuvastoa. Tottakai se ahdistaa, koska koko ajan on pelko kuolemisesta ja auringon noustua kuolema on useille väistämätön. Sitten elokuva alkaa henkilöityä ja eloonjääneiden kamppailu hengissä pysymiseksi korostuu. Pelkkää synkkyyttä elokuva ei kuitenkaan missään nimessä ole; Ensimmäiset naurut irtoavat, kun alun perin ainoaksi eloonjääneeksi luultu haavoittunut bosnialaissotilas hyppää juoksuhaudasta ulos, riskeeraten paljastumisensa ja ammutuksi joutumisen vain saadakseen sytkärin kuolleelta kaveriltaan ja päästäkseen sytyttämään löytämänsä tupakan; Milloinkaan ei ole tupakka varmasti maistunut paremmalta :)

Yksi elokuvan mieleenjäävimpiä kohtauksia on, kun eloonjäänyt bosnialainen ja keltanokkaserbi menevät suojaan bunkkeriin serbi-tykistön alkaessa tulittaa paikkaa, koska ”ei tiedetä, ketä siellä on hengissä” ja tällöin puhkeaa miesten välille väittely/syyttely: ”Kumpi aloitti sodan?” Väittely päättyy siihen, että bosnialainen osoittaa aseella serbiä ja vaatii vastausta kysymykseen ”Kummat aloittivat sodan? Vastaa!”. ”Miksi?” ”Siksi, että minulla on ase!” Pakon edessä serbi lopulta vastaa ”Me”. Myöhemmin bosnialainen sotilas joutuu kuitenkin vastaamaan samoin ”Me”, kun serbisotilas saa haltuunsa aseen bosnialaisen mentyä hoitamaan kuolleeksi luultua kaveriaan ja serbi kysyy tällöin vastavuoroisesti vastausta sodan aloittajaan ”koska hänellä on ase”.

Naurun lisäksi (joka johtuu siis vain useista absurdeista tilanteista – ei siitä, että olisi hubaa, hauskaa tai harmitonta) herkistyin mm. kohtauksessa, jossa keltanokkaserbi järjestelee miinan päällä makaavalle alun perin ruumiiksi luullulle bosnialaiselle tyynyn kassistaan - huolenpitoa vihollisesta järjettömyyden keskellä. Nuo pienet inhimilliset teot ovat niitä, jotka koskettavat – ja joita ihmiset onneksi myös tosielämässä tekevät. Sodassa vihollinen pitää demonisoida, mutta kun toimitaan ns. yksilötasolla, on tärkeämpää, että kohdataan toinen ihminen ihmisenä eikä vihollisena. Ihmistä on vaikeampi ampua kuin vihollista.

Elokuva muuttuu pian tyystin erilaiseksi YK:n ja median astuessa kuvaan. YK:n rooli kuvataan karrikoidusti, mutta syystäkin puolueettomana osallistujana, joka ei saa oikeasti osallistua mihinkään. Tai halua. Eli tarkoituksena on estää osapuolia tappamasta toisiaan, mutta tappamiseen ei saa mennä missään nimessä väliin. Farssi kulkeekin omia polkujaan ja media tulee sotkemaan soppaa. Kaiken tohinan keskellä yksi mies makaa viritetyn miinan päällä ja kaksi muuta pitää keskinäistä vihanpitoa. Kun YK ja sen sotilaat eli sinikypäräiset ”smurffit” ensin tulevat yhden ryhmänjohtajan päätöksellä hätiin ja sitten vetäytyvät pelastusoperaatiosta johdon pitäytyessä erillään konfliktista, jatkuu konflikti paikalla olevien sotilaiden kesken. Median edustajien sekoittaessa soppaa YK joutuu kuitenkin palaamaan paikalle ja haavoittuneet saavat mahdollisuuden pelastua, mutta ikävä kyllä lopulta keskinäinen vihanpito vie vallan. Lopulta kaikki - tai melkein kaikki - häipyvät paikalta, kun ”hyvä” kompromissi on saavutettu.

Elokuva antaa perustietoja siitä, miksi konflikti serbien ja bosnialaisten välillä käytiin sekä nostaa esiin inhimillisiä näkökulmia. Syyllisyydestä puhutaan, mutta jokaiselle osapuolelle annetaan mahdollisuus ”puolustautua”. Elokuva alkaa todella vahvasti, mutta YK:n ja median roolia alleviivataan aika rankasti. Silti kaikki tapahtuva sekä huvittaa, viihdyttää että järkyttää yhtä aikaa, joten ehkäpä tavoite kuitenkin täyttyy. On selvää, että elokuvassa ei tulla näkemään onnellista loppua tai Hollywood-draamaa, vaan tavoitteena on ollut nostaa esiin sodan järjettömyys jälleen yhdestä näkökulmasta. Emme näe pelkkää kuolemaa, kärsimystä, alistusta ja väkivaltaa, vaan pääosan näyttelijät jäävät mieleen yksilöllisinä ihmisinä, jotka sattuvat olemaan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Ja ihan tavallisia ihmisiä hullussa ympäristössä.

Väkisinkin näen ja koen elokuvan bosnialaisen kaverini silmin. Tai enhän minä oikeastaan edes tiedä, miten hän näkee elokuvan. Luulisin kuitenkin, ettei hän katso sitä bosnialaisena vaan ihmisenä, joka on surullinen siitä, että hän on itse yksi niistä ihmisistä, jotka joutuivat perheineen tuota sotaa aikanaan pakenemaan. Varmasti hän on myös vähän vihainen kansainväliselle yhteisölle (lue: YK:lle) siitä, ettei se toiminut, ennen kuin oli monille jo liian myöhäistä...näen myös hänet bosnialaisen sotilaan hahmossa: Ehkä hänkin olisi osallistunut, jos olisi ollut tietyn ikäinen sodan alkaessa ja hänellä olisi ollut motivaatiota/kostomentaliteettia osallistua (kuten elokuvan sotilailla kotikyliensä tuhotyöt) tai hänet olisi ”pakkovärvätty” mukaan, koska kaikki muutkin joutu(i)vat mukaan. Väkisinkin näitä asioita miettii varusmiespalveluksen käyneenä, vaikka olenkin siis sivariksi ”täydennyskoulutettu”, mutta kuitenkin olisin periaatteessa joutumassa rintamalle 2. nostoluokassa vanhojen ukkojen kanssa. Eipä silti, en usko sotaan tämän elämän aikana joutuvani, mutta eivät varmasti uskoneet bosnialaiset, kroatialaiset, serbialaiset tai muutkaan Balkanin alueen ihmiset Jugoslavian hajotessa 1990-luvun alussa.

Toivottavasti minun ei koskaan tarvitse pakottaa ketään mihinkään siksi, että ”minulla on ase”. Sen sijaan aseeni olkoon sanani ja ammukseni rauha.

Amerikkalaisia ei ole olemassa

Waltz with Bashir on synkkä, mutta upea animaatioelokuva, jonka realistinen tuntu on animaation tarjoamista vapauksista huolimatta vahva. Se tuntuu dokumentilta ja se ahdistaa siinä missä oikeatkin kuvat sodista ja väkivallasta. Leffan ohjaaja Ari Folmanin omiin kokemuksiin pohjautuva elokuva on sekoitus Arin ja elokuvaa varten haastateltujen kokemuksista vuonna 1982 tapahtuneesta Israelin armeijan sotaretkestä PLO:ta vastaan Etelä-Libanonissa (osa Libanonin pitkää sisällissotaa).

Haastattelutkin on osin animoitu mukaan elokuvaan eli elokuva etenee tavallaan koko ajan "animoituna dokumenttina", vaikka tietysti animaatiossa voidaankin mennä enemmän fantasian puolelle. Yksi keskustelu elokuvassa onkin hyvä puoltaja tälle: Ei ole mitään ehdottoman selviä muistoja tai dokumentteja kaikista tapahtumista, on vain sotaan osallistuneiden sotilaiden muistoja ja unia - ja niiden tulkintoja. Elokuva päättyy ahdistaviin tunnelmiin ja lopulta oikeaan dokumenttipätkään Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verilöylyistä.

Kyseessä on niin ääni-, väri- kuin kuvamaailmaltaan rikas elokuva, joka pureutuu koskettavasti kuvaamaan sodan mielettömyyttä ja tehtyjen rikosten painolastia.

Katsoimme elokuvan DVD-version (jonka hommasin jo tutuksi tulleella "koska en päässyt sitä katsomaan Kajaanin elokuvakerhossa, niin tilaan sen" -metodilla), jossa on mukana todella kiinnostava Making of -dokumentti elokuvan teosta. Sitä voin suositella tämän ja yleensäkin animaatioelokuvan ystäville, koska tekoprosessia käydään läpi mielenkiintoisesti ja hauskasti. Myös synkän elokuvan teko voi siis olla hauskaa :)

Mainittakoon Making of:sta yksi hupaisa kohtaus; Joukot ovat perustaneet "päämajan" sodan vuoksi tyhjäksi jääneeseen taloon. Israelilaisarmeijan upseeri istuu kalsareissaan nojatuolissa ja katsoo saksalaista pornoa. Arin esittämä sotilas katsoo upseeria, joka komentaa adjutantilleen vähän väliä: "Eteenpäin, eteenpäin". Pornofilmi kelautuu televeisiossa eteenpäin. Jo kohtaus itsessään on hauska (kuten kai saksalaiset pornofilmitkin?), mutta Making of paljastaa kohtauksen teosta ja varsinkin sen saamasta vastaanotosta paljon ihmisten kieroutuneesta seksuaalisen ja varsinkin pornon pelosta. Väkivaltaa kyllä voidaan esittää, näytellä, äännellä ja animoida, mutta kun tullaan kohtaukseen, joka kuvaa karrikoidusti saksalaista pornoa (jonka dubbaa elokuvan yksi tuottajista), alkavat hälytyskellot soida. Suurimman osan elokuvan kuvista piirtänyt graafikko ei suostunut piirtämään mulkkua ja joutui vakuuttelemaan äidilleen, ettei ole sitä piirtänyt. Kaiken huippu oli kuitenkin amerikkalainen elokuvan levittäjä; Kohtauksesta oli tehtävä amerikkalaisille oma sensuroitu versio, jossa animoituja sukuelimiä ei näy ja niiden tilalle on piirretty alushousut. Elokuvantekijöiden vitsi on se, että alkkarit ovat sekä miehellä että naisella täynnä amerikanlippuja. Kaiken kruunaa ohjaaja Ari Folmanin huvittunut toteamus: "Amerikkalaisia ei ole olemassa, koska amerikkalaiset eivät hyväksy penetraariota."

Virallinen sivu: http://waltzwithbashir.com/
Wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Waltz_with_Bashir

Tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää...

Kirjasin Facebook-profiiliini asioita, joista tykkään. Näin monta kirjainta sain sopimaan alkuhöpinän perään:

tykkään:
- perhe
- rauha
- terveys
- yhteistyö & avunanto
- rakkaus
- ystävyys

Muitakin pieniä ja isoja ilonaiheita tietysti löytyy, joista ehkä tärkeimpänä musiikki, joka rytmittää elämää ja antaa voimaa. Musiikin kautta on helppoa kanavoida tunteitaan, purkaa vihaisuus terveellä tavalla tai nostaa tunnelmaa ja hyviä tunteita pintaan. Musiikki on minulle tärkeä osa elämää.

Oma koti on hyvä asia ja rakas paikka, vaikka se onkin riippuvainen siitä, että siellä asuu perheeni. Eli siinä mielessä minulla ei ole tunnesiteitä kotitalooni, vaikka siitä tykkäänkin; Kotini vaan on aina siellä, missä perheenikin.

Työ on minulle tärkeä asia. Eikä mikä tahansa työ, vaan nykyinen. Koen olevani hyödyksi ja koen antavani paljon, jolloin myös itse paljon saan.

Pelaan päivittäin Traviania ja se on varmasti monien mielestä aikuiselle miehelle sopimatonta lasten hömppää. Siinäkin kuitenkin tärkein sitova syy on liittoumapelaaminen eli toiset ihmiset, joiden kanssa sitten jutustellaan ircissä ja ollaan pelin kautta sidoksissa, kavereita ja jopa ystävystytään siinä sivussa. Joten vaikka kyseessä onkin selainpohjainen kylänrakennus- ja sotapeli, niin se ei ole pelkkää peliä. Toki se on paljon myös sitä pelaamista (lähinnä kylien rakentelua ja joukkojen koulutusta), jolloin se käy vaihteluna arkeen ja ajanvietteenä elämään, jossa välillä ei jaksa ajatella kaikkia asioita niin vakavasti...

Hyvistä asioista on hyvä iloita päivittäin ja niin teenkin. Ikävä kyllä ne pahat asiat pyörivät mielessä monesti paljon vahvempina. Niiden käsittely on haastavampaa ja siksi ne kummittelevat mielessä. Ilon tunteet on helppo ottaa vastaan, mutta pahuus, inho ja viha säikäyttävät. Silti pahuutta on ja tulee olemaan, joten pitäisi oppia käsittelemään negatiiviset asiat ja tunteet niin, etteivät ne syö mielestä positiivisia.

Ensiksi lyhyt listaus asioista, jotka pännivät:
- rasismi ja yleensä muukalaisviha
- ahdasmielisyys ja siihen liittyvä ihmisten arvottaminen perinteisten/konservatiivisten normien mukaisesti
- väkivalta, jota on niin monenlaista, ettei jaksa luetella, mutta pääasiassa siis kaikki fyysinen ja henkinen toisten ihmisten ja eläinten tahallinen vahingoittaminen
- ahneus, joka on usein se syy kaiken väkivallan ja riiston taustalla, johon globaali markkinatalouskin nojaa ja joka on yksi syy myös planeettamme koko ajan kurjistuvaan tilaan

Osa noista maailman epäkohdista nousi taas mielen päälle vuoden vaihtuessa. Aamulla siitä ei vielä ollut tietoakaan suunnitellessani tarjottavia iltapäiväksi. Viime vuoden viimeinen työpäivä oli uuden vuoden aattona ja päivä oli sekä haikea, juhlava että surullinen. Haikea se oli siksi, että vietimme mukavan työtoverin läksiäisiä. Pienimuotoinen juhlamme iltapäivällä oli mukavaa yhdessäoloa, jonka lopuksi veljellinen halaus päätti yhden työtoveruuden. Toivottavasti kaveruus - ja uskaltaisin sanoa jopa ystävyys - jatkuvat, vaikka monesti ihmiset tarvitsevat jotain heitä toissijaisesti yhdistävää, että kaveruus ja ystävyys voivat siinä sivussa kehittyä ja pysyä aktiivisena. Jätimme työtoverin kanssa toisillemme muistoksi musiikkikokoelman, joka muistuttaa meitä varmasti toisistamme aina, vaikka emme yhteyttä tiiviisti pitäisikään. Oma kokoelmani oli nimeltään "Suomimetallia Bosnian poijalle" ja työtoverin antama kokoelma "Rocking Bosnia". Niiden tiimoilta jatkamme ainakin vielä keskustelua sähköpostissa ja tapaamme varmasti muutenkin.

Samana päivänä Suomea ravisteli jälleen ampumavälikohtaus, jossa ilmeisen häiriintynyt ja rikollistaustainen mies ampui neljä ihmistä ja lopuksi itsensä. Ikävä kyllä mies oli maahanmuuttaja, joten rasistit saivat taas vettä myllyynsä. Se on kyllä kumma, miten ihmismieli toimii. Kun suomalaiset miehet ovat tehneet vastaavia tai pahempia tekoja (esimerkiksi nämä kuuluisimmat, kuten Myyrmannin pommiräjäytys sekä Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat), ovat rasistit olleet hiljaa, mutta heti, kun mamu tekee rikoksen, alkaa rasistien huuto. Ymmärrän vaatimuksia, joissa rikoksista (joista pitää erotella vielä väkivaltarikollisuus) tuomituista maahanmuuttajista halutaan päästä eroon. Tosin eikö pahoinpitelijöiden, raiskaajien ja tappajien kuuluisi olla vankilassa muutenkin? No, Suomen laki on mitä on, mutta niin kauan kuin vankiloissa ei pyritä hoitoon ja tulevan ongelmakäyttäytymisen ennaltaehkäisyyn, en ymmärrä lieviä rangaistuksia em. pahantekijöille.

Se, että rasistit alkavat tällaisen maahanmuuttajan tekemän veriteon jälkeen kuitenkin yleistämään KAIKKI maahanmuuttajat rikollisiksi, joita ei saisi päästää maahan tai jotka pitäisi karkottaa, menee yli ymmärrykseni. Nationalismi on jotain, mitä en hyväksy, kun se muuttuu muukalaisvihaksi, joka on yleensä passiivista, mutta joskus myös aktiivista rasismia. Tällöin eri värisiä ihmisiä halveksutaan, syrjitään, haukutaan, moititaan ja syyllistetään teoista, joihin joku "ulkomaalainen" on syyllistynyt. Ei kai se tietenkään pitäisi ihmetyttää, kun seuraa maailman uutisia: Samanlainen syrjintä on vallalla joka puolella. Aina löytyy joku toinen ihmisryhmä, joka on "vääränlainen": väärä väri, väärä kieli, väärä heimo, väärä uskonto. Ja ikävä kyllä syrjinnän syynä on usein myös väärä sukupuoli (tai sukupuolinen suuntautuneisuus...), mikä on vielä paljon syvällisempi ongelma, josta ei varmaan päästäkään eroon, mutta syytä on siitäkin ääntä pitää ja yrittää muuttaa asenteita siihen suuntaan, että ihmiset hyväksyisivät toisensa ilman ennakkoasenteita.

Palatakseni kuitenkin tähän joukkomurhaan: Kun tällaisia hirmutekoja sitten tapahtuu omassa lintukodossamme ja tekijä on maahanmuuttaja, niin rasisti huutaa "saatanan maahanmuuttajat!". Silti sama tyyppi käy ehkä hakemassa ruokaa itselleen ja perheelleen ruokapaikasta, jossa on edullista ja hyvää ruokaa, vaikka sitä ruokaa tekisivätkin "saatanan maahanmuuttajat". Ja jos tyyppi tai hänen perheenjäsenensä joutuu sairaalaan, on siellä mahdollisesti vastassa lääkäri, joka aika monesti jo nykyään on "saatanan maahanmuuttaja". Tuskinpa tämä rasisti sanoo siellä ruokapaikassa tai sairaalan vastaanotolla, että "saatanan maahanmuuttaja" vaan odottaa sen sijaan erityisen hyvää palvelua, koska vain se kelpaa. Ehkä tuo tyyppi joutuu jopa joskus työskentelemään "saatanan maahanmuuttajan" kanssa samassa työpaikassa, jos/kun sattuu olemaan atk-alalla, kuten meillä juuri lopettanut hauska, kohtelias, hyväkäytöksinen ja fiksu bosnialaisemme. Kaikki eivät toki samanlaisia ole, mutta heitäkin tulisi kohdella aivan samalla tavalla kuin suomalaissyntyisiä ihmisiä.

Jos jotakin pitää sanoa vihaavansa, niin sanon mielelläni vihaavani mustavalkoista ajattelua, jossa joku on hyvä tai joku on paha, ja kun joku yksi on paha, niin kaikki ovat pahoja, mutta jos joku yksi on hyvä, niin vain se yksi on hyvä ja sekin on pieni ihme. Eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että pitäisi yrittää ymmärtää hulluja, kuten se ampuja. Vieraan suvaitseminen on pirun vaikeata, myös itselleni, koska pelko ylittää ihmisessä järjen. Pelko synnyttää aggressioita ja vihaa. Hengissäpysyminen on kaiketi vaatinut ihmislajin historiassa sitä, että pelko ja viha ovat vahvempia kuin positiivisemmat tunteet, mutta luulisi perusturvallisuudesta nauttivan, näennäisesti fiksun ihmisen, pystyvän järkeä käyttämällä hallitsemaan noita perustunteitaan, joilla ei ainakaan parempaa elämää rakenneta.

Vaihtoehdoista uskonnottomille

Facebookissa oli vähän aikaa sitten keskustelua siitä, pitäisikö kouluissa uskonnottomille järjestettävät tilaisuudet ilmoittaa samalla, kun ilmoitetaan kirkolliset tapahtumat, kuten joulukirkko. Taisipa se keskustelu rönsyillä siitä muutenkin uskonnon tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen koululaitoksessamme, joten näihin teemoihin otan nyt kantaa.

Itse olen luterilaisesta kirkosta eronnut ateisti, joten kantani uskonnon asemaan koululaitoksessa on aika selkeä: Uskonto pitäisi erottaa suomalaisesta koulumaailmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki uskonnolliset perinteet tai ylipäätään uskonnon opetus pitäisi lopettaa sitä erikseen haluavilta, koska eihän uskonto mihinkään katoa, vaikka koululaitos systemaattisesti sen pois toiminnastaan sulkisikin. Koulun tehtävä on valmentaa ihmisiä yhteiskuntaan, joka meidän tapauksessamme on perimältään kristillinen, vaikka toki metsäläisiä pakanoitakin ihan yhtä lailla olemme. Koulu seuraa valtion ohjeita ja niin kauan kuin valtio on sidoksissa luterilaiseen kirkkoon, on koulukin siihen sidoksissa. En näkisi kuitenkaan ongelmana sitä, että systemaattinen kirkon käännytystoiminta lopetettaisiin kouluissa. Sille ei ole muita perusteita kuin kirkon jäsenmäärän kasvattaminen hankkimalla lisää lampaita paimennettavaksi – ja kirkollisveron maksajiksi. Niin kauan, kuin kristittyjä – olivat ne sitten vaikka niitä tapakristittyjä ilman uskoa – riittää, saa luterilainen kirkko porskuttaa, pitää hallussaan omaisuutta ja käyttää valtaa omissa asioissaan valtion siunauksella. En väitä, etteikö luterilainen kirkko tekisi omaisuudellaan myös hyvää, mutta aivan samoin se voi tehdä pahaa altistamalla ihmiset perusteettomalle taikauskolle ja osin luonnottomille moraaliopeille, joita uskovaiset lähimmäisilleen eteenpäin tuputtavat. Kirkon tekemä työ nähdään pääosin hyvänä, sielunhoitona, mutta siinä ei oteta mielestäni huomioon yksilönvapauksia tai -oikeuksia, jos viattomat lapset nähdään toiminnan jatkuvuuden kannalta tärkeimpänä kohderyhmänä, jota pitää painostaa uskoon.

Jos perheet ovat uskonnollisia jo valmiiksi, on lasten todennäköisesti vaan alistuttava uskonnollisten vakaumusten mukaan toimimiseen, kunnes ovat aikuisia, jolloin he voivat itse luoda oman maailmankuvansa. Tiedän ateisteja, jotka ovat lapsuutensa joutuneet kuuntelemaan, lukemaan ja rukoilemaan ääneen ”jumalan sanaa”, koska uskonto on ollut perheen vanhemmille elämän perusta. Se on kuitenkin joissain tapauksissa vain vahvistanut yksilön ajattelua ja tietoisuutta siitä, että sellainen elämä ja tuollainen jumala ei ole se, jota haluaa palvoa. Onkin ollut vapauttavaa todeta, että koko homma perustuu uskoon, jonka perusteet ovat sekä hataria että perusteettomia, koska todisteita ei voi kukaan selväjärkinen uskoa. Niinpä ateismi on ollut väistämätön valinta. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tai uskalla valita muuta kuin opitun uskon. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, jos perhe ei siihen painosta. Ikävä kyllä jo päiväkodeissa kirkko aloittaa käännytystyön. Mukavia tapaamisia niin päiväkodilla kuin seurakuntakodilla tai kirkossa pidetään esimerkiksi näytelmien tai nukkeleikkien muodossa, vaikka kaiken takana on sanoman tuputtaminen pienten lasten päähän. Lapsi ei osaa samalla tavoin kyseenalaistaa kuulemaansa tai ymmärtää, mikä on totta ja mikä ei. Uskon siemen kylvetään pieneen päähän, halusipa lapsi sitä tai ei.

Kun lapsi tulee kouluun, sama touhu jatkuu, ellei perhe kieltäydy uskonnon opetuksesta ja muista kieltäytyä myös kaikesta muusta uskonnollisesta tarjonnasta. Jos lapsi kuitenkin kuuluu vanhempiensa valitsemana kirkkoon – vaikka tapakristittynä epäuskovaisenakin – hän on automaattisesti kaiken uskonnollisen toiminnan piirissä. Sitä ovat mm. aamunavaukset, erilaiset kirkkokäynnit, seurakunnan iltapäiväkerho ja tietenkin uskonnon opetus. Aamunavauksista on myös uskonnottoman lähes mahdotonta kieltäytyä, koska tämä tarkoittaisi, että lapsi pitäisi eristää luokastaan uskonnollisen aamunavauksen ajaksi. Kirkkokäynneistä on kirkkoon kuulumattoman mahdollista kieltäytyä, kunhan muistaa sen vaan opettajalle mainita hyvissä ajoin. Ikävä kyllä koteihin jaettavissa tiedotteissa ei mainita kirkkokäynneille vaihtoehtoa, ellei aikuinen osaa sitä vaihtoehtoa kysyä. Uskonnon opetukselle on kirkkoon kuulumattomille vaihtoehtona elämänkatsomustieto, joka olisi koko ikäluokalle huomattavasti monipuolisempi kulttuureja ja elämänkatsomuksia sekä uskontojakin esittelevä oppiaine, kuin pelkkään jeesusoppiin perustuva uskonnonopetus. Joulujuhlan uskonnolliset osuudet ja -laulut vielä voinee panna perinteisten tapojen piikkiin, mutta itselläni ainakin herää kysymys: Onko nekin pakko viettää aina samalla tavalla? Kotonani ei ole koskaan jouluna esitetty jouluevankeliumia tai muita uskonnollisia esityksiä saati laulettu juurikaan uskonnollisia joululauluja, rukoiltu tai käyty joulukirkossa, joten miksi koulussa vietetään joulua juuri edellä mainituin keinoin? Eikö joulua voisi viettää koulussakin yhteisöllisenä juhlana, jolloin rauhoitutuaan koulutyöstä ja täysin uskontovapaasti nautiskellaan erilaisista perinteisistä ruoista, soitetaan musiikkia ja lauletaan, ja kentien esitetään joku jouluinen tarina kaikille kulttuureille tutuin joulupukin ja hänen apuriensa voimin. Miksi lapsille sen sijaan pitää pakkosyöttää kristittyjen uskomusten mukaisia tarinoita jouluevankeliumin muodossa ja rahdata lapset kirkkoon kuuntelemaan papin saarnaa ja vakuuttelemaan siellä uskoaan uskontunnustusta hokemalla, vaikka sellaista uskoa ei kirkkoon kuuluvalla lapsella olisikaan? Tietysti kirkko käyttää tilaisuuden hyväksi, koska koululaitos (ja valtiokirkkosysteemi) sen sallii, ja koska sitä päiväkodissa istutettua uskon siementä on saatava kasvamaan...

Kaikista pahin kirkon käännytyssessio käynnistyy murrosiässä, jolloin nuoret ovat usein kaikin puolin sekaisin elämänsä kanssa etsien sen suuntaa aikuisuuden porteilla. Siellä todellakin lyödään raamatulla päähän ja monet nuoret menevät siitä aikuisuuden portista läpi ”uskossa” palvoen jumalaa. Riparista ei sentään koululaitosta voi syyttää, mutta kaikesta sitä ennen tapahtuneesta voi. Riparille mennään siksi, kun kaikki kaveritkin menevät. Jos ripari kuitenkin olisi täysin muusta vuoden aikana tapahtuneesta irtonainen ”kesäleiri”, eikä koulussa olisi uskonnontuputusta koettu, olisi tuo suomalaisen käännytystyön kohokohta varmasti huomattavasti pienemmässä roolissa yhteiskunnassamme.

Palatakseni kristillisten arvojen merkitykseen yhteiskunnassamme: Tarvitsemmeko todella kristillisyyttä? Ihmiset oppivat moraalikäsitykset kotona, päiväkodissa, koulussa, töissä ja yleensä ottaen toimimalla osana ihmiskuntaa. Uskonto antaa tietyt moraalikäsitykset, mutta ne eivät ota huomioon ihmiskunnan monimuotoisuutta tai ihmisten yksilöllisyyttä. On monenlaisia taipumuksia, joita uskonnollisesta näkökulmasta pidetään pahoina, syntisinä ja kadotukseen johtavina. Jos yksilö kuitenkin toimii elämässään pitäen huolta itsestään ja toisistaan vahingoittamatta siinä sivussa mielin määrin luontoa, niin eikö ihminen ole ansainnut parempaa kuin helvetin tulet? Uskonto ei ole mikään autuaaksi tekevä asia – se on vain tekosyy toimia elämässä tietyn tiukan moraalikoodiston mukaan, koska ei uskalla ajatella omilla aivoillaan. Toki sen sallin ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta valtiojohtoisen ja koululaitoksen masinoiman käännytystyön toivoisin päättyvän mahdollisimman pian. Se ei opeta lapsille suvaitsevaisuutta, yhteistyökykyä tai luonnon kunnioittamista – sen he oppivat kyllä muutenkin ja voivat siinä sivussa oppia myös ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistaa asioita, sekä löytää heille parhaiten sopivat toimintatavat, jotta elämä olisi heille merkityksellistä.

Historian suurmiehiä?

Yksi elämän kokemusta pitkään kerännyt ihminen totesi haastattelussa, että ihmisen itsekkyys ylittää aina ihmisen ihanteellisuuden. Näinhän se menee ja siinä herra oli oikeassa. Sama herra muistetaan myös tokaisuista, kuten "minä juon nyt kahvia" (ärsyyntyneenä vastauksena toimittajan kysymykseen), sekä 1990-luvun vaihteen laman aikaisen vahvaa markkaa ajaneen katastrofihallituksen kokoomuspääministerinä. Tuo aika tosin oli kova kaikille, eikä Suomenkaan lama minkään yksittäisen hallituksen toimien tulos ollut, tietenkään. Epäolennaisten tai ikävien asioiden ruotimisen sijaan toteankin, että ihailen ihmisiä, jotka vanhemmiten alkavat oikeasti käyttää taitojaan, suhteitaan ja kokemustaan yhteisen hyvän puolesta. Pohjois-Irlannin rauhanneuvottelut ja YK:ssa toimiminen Kosovon kriisin hoidossa ovat tuon herran myöhempien aikojen duuneja. Harva pääsee vaikuttamaan samalla tavalla asioihin rauhan puolesta ja nostan Harri Holkerille noista saavutuksistaan hattua.

Yksi toinen, uransa huipulla kaiketi tällä hetkellä keikkuva ihminen on taasen sanonut, että koska Yhdysvallat on ydinasevalta - ja kaiken lisäksi ainoa koskaan ydinaseita sodassa käyttänyt valtio - on sillä moraalinen velvollisuus toimia ydinaseriisunnan puolesta. Toki tämäkin herra johtaa tälläkin hetkellä sotakoneistoa, joka pitää jöötä eri puolilla maailmaa, eikä tuo sotakoneisto ole mikään viaton ja kiltti toimija. Siinä missä Yhdysvallat edellisen johtajansa toimesta perusteli Irakiin hyökkäystä siellä tapahtuvan mahdollisen ydinasevalmistuksen vuoksi, käytti sen armeija - ja käyttää? - köyhdytetyllä uraanilla varustettuja ammuksia, jotka aiheuttavat pitkäaikaisen ydinjäteongelman taistelualueille, joilla esimerkiksi Irakissa on jo havaittu poikkeavan paljon epämuodostumia sodan aikana tai sen jälkeen syntyneillä lapsilla. Kuitenkin on muistettava myös, että tämä nykyisin Yhdysvaltoja johtava herra on esimerkiksi luvannut lopettaa terroristiepäiltyjen kidutuksen Guantanamossa, luvannut hallintonsa kanssa rahaa kehitysmaille ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseen, pyrkinyt parantamaan oman maansa terveydenhuollon toimivuutta ja saatavuutta huono-osaisille, ja tosiaan - pyrkinyt sopimaan Venäjän kanssa ydinasearsenaalin asteittaisesta tuhoamisesta. Harvalla ihmisellä on tuollaista valtaa ja onneksi Barack Obamalla on kanttia seistä ajatustensa takana, vaikka yksi mies ei kaikkia noita asioita voisikaan paremmaksi lopulta muuttaa.

Historian suurmiehiä ovat useasti ne, jotka luovat imperiumeja, valloittavat, sotivat ja hallitsevat. On kuitenkin myös suurmiehiä, jotka tekevät tavallaan päinvastaista: Purkavat syntyneitä rakenteita ja jännitteitä, sekä pyrkivät rakentamaan parempaa tulevaisuutta rauhan ja yhteisymmärryksen kautta. Näitä henkilöitä ei välttämättä muistella yhtä suurella innolla ja antaumuksella, kuin niitä toisia, jotka estradin häikäisivät, mutta itse arvostan enemmän näitä Holkerin ja Obaman kaltaisia ihmisiä, jotka esiripun laskeuduttua alkavat lakaista näyttämöä, jotta maailma olisi hyvä paikka myös silloin, kun show on päättynyt. Toki omanlaisensa show on vaadittu myös vaikkapa Holkerin rauhanneuvotteluihin ja vaaditaan joka päivä yhä uudelleen Obaman hallinnolta uudistuksien läpiviemiseksi. Nämä mainitsemani henkilöt ovat kuitenkin löytäneet itsekkyyden ja ihanteellisuuden välimaaston, jota meidän kaikkien muidenkin kannattaisi tavoitella, koska vain toimimalla itsekkäästi ihanteidensa puolesta, voi niiden toteutumiseen oikeasti vaikuttaa.

Zeitgeist ja tulevaisuus Kainuussa

Pieni ihminen mennä vipeltää päivästä toiseen ilman kummempia huolia ja voi keskittyä nälän ja läheisyyden ja muiden perustarpeiden tyydyttämiseen. Iso ihminen taasen seuraa halutessaan maailman medioita ja yrittää niistä saamallaan tiedolla (tai propagandalla) luoda itselleen maailmankuvaa, aina joka päivä uudestaan. Elämme hektisiä aikoja ja tuntuu siltä, että harva se päivä on jossain joku kaamea katastrofi käynnissä ja maailmanloppu lähenee. Veikkaanpa kuitenkin, että niin kauan kuin on ollut nykyisenkaltaista tiedonvälitystä, on aina joku jossain odottanut, että kohta pamahtaa. Tavallaan on ristiriitaista, että tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta siitä on se hyvä puoli, että nykyaikana me tiedämme niin paljon sodista, katastrofeista ja milloin mistäkin mullistuksista, että voimme varautua niihin – jos ei muuta niin henkisesti. Emme ryntää takki auki sotaan, vältämme alueita, joissa on levottomuuksia ja pyrimme kokoamaan tietoon perustuvan 'turvasataman' itsellemme. Toisaalta moni saattaa vajota fatalismiin; Kaikki menee kuitenkin päin persettä, joten mitä turhaa pyristelemään. Pörssiromahdus köyhdyttää meidät, Unioni orjuuttaa meidät, Nato vie meidät sotaan ja lopulta ilmastonmuutos joko a) hukuttaa tai b) jäädyttää meidät. On siinä neljättä lastaan odottavalla perheenisällä Kainuusta hieman mietittävää, mutta joka päivä on löydettävä syy elää, koska lapseni tarvitsevat minua.

Katsoimme vaimoni kanssa aktivistielokuva Zeitgeistin eli vapaasti suomennettuna "Ajan henki". Kyseinen elokuva on kerännyt paljon yleisöä netissä ja syystäkin. Onhan kyseessä nykyajan yhteiskunnassa aktiiviselle vastakulttuurille tärkeä elokuva. Lisäksi elokuva herättää tunteita ja täysin mustavalkoisia ajatuksia joko puolesta tai vastaan – sen mukaan, mihin sattuu uskomaan. Jos uskoo oikeistolaiseen ja kristilliseen propagandaan sekä päivälehtien maailmankuvaan, niin Zeitgeist on varmastikin puppua. Jos taas uskoo sinisilmäisesti siihen, että kaikki, mitä meille kerrotaan medioissa on puppua, niin Zeitgeistin täytyy olla täyttä totta. Olen sen verran kyyninen, että en usko enää totuuteen. Kaikki on väritettyä, jotta esitetty asia olisi helpompaa niellä. Itse kallistun vastakulttuurin kannattajana sille kannalle, että Zeitgeistin kaltaisia elokuvia kaivataan ja ihmisten silmiä täytyy avata vaikka väkisin. Toimivathan aktivistitkin aina tuntemansa 'totuuden' nimissä, eikä heiltäkään voi odottaa sitä, että tietäisivät tai esittäisivät absoluuttisen totuuten, koska sitä ei ole olemassakaan.

Mistä Zeitgeist sitten kertoo? Lähinnähän se on Yhdysvaltoja koskettava 'salaliittoteorioiden paljastuselokuva', mutta siinä on paljon asiaa, jota ei voi sivuuttaa, vaikka ei uskoisikaan kaikkea kokonaisuutena ja totuutena – kuten ei pidäkään. Jos kaiken mitä näkee ja kuulee hyväksyy totuutena, on suuri vaara joutua aivopestyksi. Zeitgeistin ehkä tärkein sanoma onkin, että ihmisiä aivopestään viihteellä ja hallitaan uskonnon, rahan ja koko ajan enemmän myös erilaisten seurantajärjestelmien avulla. Kun populaatio on aivopesty, ei johtavalla eliitillä ole vaikeuksia hallita ja tarvittaessa hajoittaa. Suuret massat eivät halua uskoa, että johtajamme tieten tahtoen tuhoaisivat - vaikkapa nyt Zeitgeistin esimerkkiä eli WTC-torneja käyttäen – omaa maataan, omaisuuttaan ja kansalaisiaan. Toisaalta suuret massat eivät ymmärrä sitä, että vain rahalla on loppupeleissä merkitystä ja raha on valtaa, joka ei tunne sääliä, armoa tai kaunetta. Ahneus on maailman meininki, vaikka pieni ihminen siitä ei vielä juuri mitään tiedäkään.

Zeitgeist alkaa hitaasti ja sekavasti, aivan kuin joku valtaeliitin edustaja olisi ostanut aktivisteilta ensimmäiset minuutit, jotta suurin osa populaa jättäisi loput katsomatta :-) Itse asiassa elokuvaan on lisätty viisi minuuttia alkuun, mutta syy jäi kyllä minulta täysin hämärän peittoon. Tilasin DVD:n netistä ja houkuttelin vaimoni tv:n ääreen elokuvaa katsomaan, mutta kymmenen minuutin kohdalla hän jo turhautuneena kyseli, onko elokuva vain värisevää ja silmiä rasittavaa kuvien sekasotkua ja taustalla kuuluvaa ääntä, koska tunnelma oli kieltämättä vähän sekava ja ärsyttävä. Itse olin tutustunut aiemmin elokuvan ensimmäiseen osioon, jossa pureudutaan kristinuskon olemukseen ja tiesin, että tyyli muuttuu pian. Pian elokuva imaisikin meidät mukaansa ja vaimokin oli lopulta vaikuttunut. Jos siis elokuvaa esimerkiksi netistä alkaa seuraamaan, voi hyvinkin käydä niin, että kyllästyy pian. Kannattaa kuitenkin katsoa, koska se palkitaan hurjilla visioilla.

Zeitgeist on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa "The Greatest Story Ever Told" pureudutaan raamatun tarinaan. Tässähän ei periaatteessa ole mitään uutta niille, jotka tietävät, että raamattu on vain kokoelma muinaisia taruja, tarinoita ja uskomuksia. Se onkin ehkä suunnattu tapakristityille, jotka palvovat Jeesusta joko tahtoen tai tahtomattaan. Vaikka historiallisista faktoista netissä kiistelläänkin, ovat aktivistit koonneet hauskan kokoelman vertauksia Jeesusta edeltäneiden eri uskontojen hahmojen yhtäläisyyksistä Jeesuksen kanssa. Niitä löytyy sekä Intiasta, Persiasta, antiikin Kreikasta että erityisesti Egyptistä, mikä on tietysti loogista, koska muinaisesta Egyptistähän juutalaisetkin Palestiinaan vaelsivat. Pointtina koko hommassa on osoittaa, että Jeesus on jatkumoa muinaisten auringon jumalien palvontaan ja siinä mielessähän homma kuulostaa jossain määrin jopa ihan järkevältä. Koska eikös se niin ole, että ilman aurinkoa täällä ei kukaan elä. Se on kuitenkin dokumentin tekijöiden tavoitteena, että yhä useampi heräisi miettimään, että miksi niitä jouluja ja pääsiäisiä juhlitaan ja että Jeesus-kultista viimeinkin päästäisiin eroon. Omasta mielestäni kaiken ristiriitaisen tiedon sisäistettyään ei voi kohta enää luottaa siihenkään, että ylipäätään koskaan olisi ollut henkilöä nimeltään Jeesus, koska hänestä on tehty uskontokuntien toimesta jumalan poika, jonka tarinaan on liitetty niin paljon huuhaata ja muilta jumalilta lainattua legendaa, että ei voi väittää raamatun Jeesuksen olleen totta, vaikka joskus joku sen niminen katusaarnaaja olisikin maan päällä vaeltanut.

Kristinuskosta tuli valtaapitävien väline Itä-Roomassa Konstantinuksen aikana 300-luvulla. Myöhemmin Länsi-Rooman raunioilla roomalais-katolilaisuus otti tiukan otteen vallasta ja hallitsikin läntistä Eurooppaa kristinuskon voimin tunnetun väkivaltaisesti ristiretkien ja myöhemmin inkvisition muodossa. Jeesus-kulttia on siis ylläpidetty vallan vuoksi jo pitkään ja ei ole ihme, että tuo ajanjakso ajanlaskumme alusta on hämärän ja ristiriitaisuuksien peitossa. Suurin osa väitetyn Jeesuksen elinaikana tai pian sen jälkeen eläneet historioitsijat eivät hänen ihmetekojaan tai edes olemassaoloaan kirjanneet, joten on syytä olettaa, että kristinuskosta suurin osa on keksitty ja kirjoitettu vasta satoja vuosia ajanlaskumme aloittamisen jälkeen. Milloin lie ja missä päätetty koko ajanlaskumme aloittaminen - varmaankin Bysantissa eli Itä-Roomassa. Joka tapauksessa järkevät ihmiset varmasti käsittävät, että raamattu ei voi olla totta ja että Jeesus on länsimaisen kristinuskon liikkeen tärkeimpiä jumalhahmoja, mutta elämän tarkoitusta, maailmankuvaa tai maapallon historiaa ei voi hänen mukaansa määritellä. Jeesus on vain yksi auringonjumalien jatkumo ja Zeitgeist osoittaa tästä monta hyvää esimerkkiä kuten esimerkiksi joulun, jolloin talvipäivänseisauksen aikaan aurinko on matalimmillaan pohjoisella pallonpuoliskolla, jonka jälkeen aurinko (Jeesus) "syntyy", jonka lisäksi kolme tähteä taivaalla muodostavat ns. kolmen kuninkaan kuvion. Pääsiäistä vietetään taasen kevätpäiväntasauksena, jonka jälkeen pimeän aika taittuu ja valoisa alkaa hallita. Eli aurinko (Jeesus) "kuolee, haudataan ja kolmantena päivänä nousee haudasta" valaisemaan maailmaa.

Zeitgeistin toinen osa "All the World's a Stage" keskittyy 9/11 eli WTC-iskuihin ja 'salaliittoon' niiden takana. Asiasta on niin paljon ristiriitaista informaatiota kaikki paikat pullollaan, että totuutta on vaikea sieltä seasta etsiä. Se on kuitenkin todettava, että kun kuuntelee eri alojen asiantuntijoita rakennusalan ihmisistä professoreihin, ei voi kuin ihmetellä sitä, miten lentokoneen polttoaine voi polttaa ja räjäyttää vankkateräksisen pilvenpiirtäjän lähes tomuksi. Kaikista 'huvittavinta' on, että yhteen sortuneista torneista ei edes törmätty lentokoneella, kuten kahteen muuhun torniin, mutta silti sekin – vankka terärakenteinen rakennus – sortui suoraan alaspäin, kuten hallituissa rakennustyömaaräjäytyksissä tapahtuu. Kaiken takana on tietenkin raha, lupa ja oikeutus Bushin hallinnolle käyttää satoja miljardeja sotateollisuuteen, masinoida hyökkäys Irakiin ja kääriä johtavalle eliitille massia niin maan perkeleesti. Sota on kannattavinta bisnestä ja sen vuoksi näköjään saa tehdä mitä vaan. Vaikka ei uskoisi, että niin voidaan toimia, niin kyllähän valtiot ja hallitukset riistävät muutenkin koko ajan kansalaisiaan, vievät heiltä oikeuksia milloin minkäkin terrorismin vastaisen lain voimin ja tekevät ylipäätään sitä, mikä on kannattavinta.

Yhdysvallat on hyvä huono esimerkki kieroutuneesta poliisivaltiosta, jossa tyhmä kansa (erilaisten arvioiden mukaan jopa 100 miljoonaa amerikkalaista uskoo, että raamattu on täysin totta!) on johdateltavissa median voimin tai sitten se ei vaan jaksa välittää siitä, mitä valtaeliitti puuhaa, koska kansalaisen oma hyvinvointi riippuu siitä, että jaksaa tehdä mahdollisimman paljon duunia, koska sosiaaliturva on olematonta ja koulutus ja terveydenhuolto pitää maksaa omasta pussista. Valtaeliitin kannalta katsottuna kansan syvät rivit kannattaa pitää köyhyysrajan alapuolella, jotta siitä kansanosasta saadaan tykinruokaa palkka-armeijaan, joka lähetetään milloin minnekin maailman kriisipesäkkeeseen milloin mistäkin tekosyystä valtaamaan luonnonvaroja ja hyödyntämään valtavan aseteollisuuden tuotteita. 'Hauskin' pikku pätkä Zeitgeistissa on, kun George W. Bush toteaa tv:ssä WTC-iskujen jälkeen, että ”Saddam...ööö, Osama Bin Laden on...” eli herra presidentti sekoilee hänelle kirjoitetuissa sanoissa, kun aluksi on syytettävä Osama Bin Ladenia, CIA:n pitkäaikaista yhteistyökumppania WTC-iskuista, vaikka mielessä on jo hyökkäys Irakiin ja Saddamin kukistaminen, mutta motiivia ei ole vielä saatu kehitettyä. Myöhemminhän sekin sitten keksittiin – joukkotuhoaseet, joita ei koskaan löydetty. Ihmettelen kyllä, miksi USA ei vierittänyt saman tien syytä iskuista Saddamin syyksi, koska kansahan näyttää uskovan mitä tahansa, mutta toisaalta oli paljon kannatavampaa pistää koko homma mystisen terrorismin piikkiin, jonka varjolla Yhdysvaltain lainsäädäntöä saatiin muutettua niin, että kansalaisten perusoikeudet on viety ja heitä voidaan pitää pysyvästi vangittuina 'epäiltynä terrorismista' ilman mitään todisteita.

Zeitgeistin kolmas osa "Don't Mind the Men Behind the Curtain" on itse asiassa surullisin osa elokuvaa. Se esittelee Yhdysvaltain keskuspankin maailman vaikutusvaltaisimman valtion todellisena hallitsijana. Historiakatsaus on todella mielenkiintoinen ja toteamus siitä, että raha pyörittää maailmaa, on todellakin totta – niin kuin vain siitä 'totuudesta' voi puhua. Vaikka dokumentin väitteistä vain osa olisi 'totta', on silti hyvinkin uskottavaa, että itse asiassa Yhdysvaltain keskuspankki määrittelee taloudellisilla toimillaan sen, mitä Yhdysvallat tekee ja hallitus on vain sen sätkynukke. Yhdysvaltain keskuspankki lainaa rahaa hallitukselle sotatoimiin ja keskuspankki on – niin oudolta kuin se kuulostaakin – yksityinen yritys. Tiedämme jo muutenkin, että globaali talous ei välitä valtiorajoista ja pörssissä keinotellaan tulojen maksimoimiseksi, joten miksi emme uskoisi myös sitä, että kaiken takana on joukko pankkiireja. Vaikka yksittäiset valtiot tai paikallisella tasolla kunnat ja kuntayhtymät haluaisivatkin tehdä hyvää ja ajatella kansalaisiaan, niin loppujen lopuksi kaiken takana on raha, joten kaiken pitää jossain tuottaa jollekin jotain. Mikään ei toimi ilman rahaa ja kaikki on kytkeytynyt globaaliin kapitalistiseen markkinatalouteen. Sen vaarana yksilön suhteen on se, että nuo ”miehet vallan verhon takana” voivat halutessaan vaikuttaa maailmantalouteen niin, että jonkun arvo häviää tai vaikkapa velat menevät maksuun. Ja kun arvo häviää, ne joilla on rahaa, ostavat, ja kun velat menevät maksuun, rahaa jää vain niille, kenellä on ollut varaa sitä lainata. Tämä on otettava huomioon myös yksilön tai vaikkapa vähän isommassa mittakaavassa kunnan tai kuntayhtymän mittakaavassa. Minun perheenikin on velkavankeudessa ja jos maailmantalous jyrkästi muuttuu ja korot nostetaan pilviin, voi asuntolaina yhtäkkiä ollakin mahdoton takaisinmaksettava. Samaten voi miettiä, onko Kainuulla tulevaisuutta kuntayhtymän velkaantuessa koko ajan pahemmin. Koko ajan vanhentuvan väestön hoitaminen, hoitotakuu, keikkalääkärit ja ja työttömyys kurjistavat taloutta ja velkaa on koko ajan otettava lisää. Entäs sitten, kun koittaa päivä, jolloin se velka haetaan maksuun? Tai eliitti romahduttaa pörssin päästäkseen ostamaan halvalla pois kaikki kilpailijansa? Jo valmiiksi velkaantuneessa tilanteessa ei ole varaa lamaan.

Ajan henki on Zeitgeistin mukainen, mutta oma elämä pyörii kuitenkin kotona niiden pienten ihmisten kanssa. Samaten on vaan pakko toivoa, että maailmantalous ei romahduta Kainuuta, koska täällä korven keskellä haluaisimme elää jatkossakin. Silti on huolestuttavaa lukea Kainuun sanomia. Kajaanin yliopistokeskusta ajetaan alas, koska opetusministeriön mukaan yliopistojen määrä on saatava vuoteen 2020 mennessä tippumaan. Ai miksikö? No tietenkin rahan vuoksi. Ihmiset on saatava keskuksiin, joissa on pääomaa. Syrjäkylillä on turha korkeasti kouluttaa ketään. Tämä taas heijastuu muihin oppilaitoksiin ja Kajaanin ammattikorkeakouluakin uhkaa yhdistäminen isompiin yksiköihin (tätäkin on lehdissä väläytelty). Poliitikot ja oppilaitokset vakuuttavat lehdissä toisin, mutta koska loppupeleissä raha ratkaisee, niin eihän pienessä Kajaanissa kannata kannattamatonta toimintaa säilyttää. Globalisaation voittoajattelua opetetaan siellä AMK:ssakin ja vuosina 1994-1997, kun itse kyseisessä koulussa markkinoinnin tunnilla istuin ja sitä hapatusta kuuntelin, niin ei siellä kyllä kriittisyyttä asiaa kohtaan osoitettu pätkääkään. En tiedä, onko opetuksessa nykyisin mukana yhtään kriittistä ajattelua, mutta hyvä olisi olla, koska muuten koneisto tuottaa vaan aivottomia kapitalisteja, jotka tavoittelevat omaa etuaan. Harvoinpa toisaalta kaupallisessa koulutuksessa mitään sosiaalisia arvoja esille tuodaan, joten toiveeni lienee turha.

Kajaanin kohtalo tärkeimpien oppilaitosten häviämisen ohella riippuu edelleen paljolti paperitehtaasta. UPM:n tehdas tuo Kajaaniin rahaa, mutta kun tehdas aikanaan siirretään jonnekin 'suotuisamman talouden maahan', jää tänne isoista työnantajista enää kuntayhtymä ja prikaati. Kuntayhtymän kohtaloksi voi koitua joka vuosi paheneva velkakierre, joka erottaa lopulta isommat kunnat yhteisrintamasta ja hajottaa sen. Prikaati taasen menettää merkityksensä, kun Suomi liittyy Natoon ja palkka-armeija väistämättä synnytetään. Mitä syytä täällä siis on enää elää minunkaan sitten, kun kaikki on mennyttä ja talon arvokin murto-osa nykyisestä? Ajattelen ehkä naiivisti, että kyllähän täällä edelleen viihtyy, kun on läheisiä ihmisiä, puhdasta luontoa ja vielä kaikki neljä vuodenaikaakin. Tosin isovanhemmat kuolevat ja lapset muuttavat pois, mutta toivottavasti he tulevat usein käymään ja lapsenlapsetkin tutustuvat meihin. Niin ja saattaahan paikallinen talous kin edelleen toimia esimerkiksi matkailun ja kaivostoiminnan turvin, joten miksipä täällä ei voitaisi elää myös normaalia arkea, eikä vaan tallailla kuolleen pikkukaupungin hiljaisia katuja. Pitää vaan samaan aikaan toivoa, että pohjoiset napajäätiköt eivät siihen mennessä sula liikaa ja muuta golf-virran suuntaa ja jäädytä koko Skandinaviaa. Mut eiköhän sekin siitä jotenkin suttaannu – eläähän ne Siperiassakin. Ei muuta kuin päivä kerrallaan, rakkautta sydämessä.

Sicko-Kainuu

Kävimme vaimoni kanssa katsomassa Michael Mooren uusimman dokumentin Sicko. Se oli mielestäni Mooren elokuvista ihmisläheisin ja tunteellisin elokuva. Oli surullista nähdä ihmisten kärsivän sairauksistaan, mutta vielä enemmän siitä, että yhteiskunta ei pidä heistä huolta. Elokuva esitettiin Sairaan hyvä filmifestivaali -tapahtuman yhteydessä ja siihen liittyi myös alustus sekä paneelikeskustelu elokuvan jälkeen. Siellä ei sivuttu kaikkea, mitä nyt ajattelin käydä läpi, mutta heitettiin kyllä ilmaan ajatus siitä, että meillä täällä Suomessa on kuitenkin asiat hyvin, vaikka huonompaan suuntaan ollaan menossa. En ole itse minkään sortin ammattilainen terveysasioissa, enkä ole sekaantunut myöskään politiikkaan, joten talouspuolikin on vain kuulopuheiden ja lehdistä lukemani varassa. Pohdin kuitenkin tässä sitä, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut eritoten syrjäisen kotipaikkani Kajaanin näkökulmasta.

Kainuussa puhutaan jatkuvasti lääkäripulasta. Keskussairaalalla lääkäreitä vielä riittää, mutta siellä onkin koko ajan iso joukko opiskelijoita ja erikoistuvia nuoria lääkäreitä. Se ei kuitenkaan ratkaise pitkän tähtäimen lääkäripulaa. Useita pitkään kainuussa olleita erikoisalojen ihmisiä, kuten fyysikko, kemisti ja radiologeja kaksin kappalein on jättänyt aivan vastikään KAKS:n ja lähtenyt etsimään onnea muualta. Ongelma on siinä, että heitä ei tuosta vaan korvatakaan. Ongelma on myös siinä, että jos halutaan houkutella tänne osaavaa henkilökuntaa muualta, jouduttaisiin panostamaan palkkaan ja etuisuuksiin, joihin ei oikein ole varaa. Kainuun maakunta -kuntayhtymän viime vuoden alijäämä ylitti 18 miljoonaa euroa ja tuommoisilla ylijäämillä on paha tapa kasvaa koko ajan, koska sitä kuitataan lainoilla. Kunnat, jotka kuntayhtymän toiminnan rahoittavat, pihtaavat rahojaan, eivätkä suostu nostamaan maksuosuuksia vaadittavalle tasolle, vaikka kustannukset koko ajan nousevat ja väestö ikääntyy. Yhtälö on mahdoton. Kuntien pitäisi vetää yhtä köyttä, kun kerran ovat kuntayhtymän toimintaan suostuneet.

Mistä lääkäripula sitten johtuu? Voi olla, että lääkäreiden perheenjäsenille ei ole Kainuussa töitä. Voi olla, että lääkäreiden lasten muuttaessa opiskelemaan muualle, haluavat vanhemmatkin lähemmäksi lapsiaan ja mahdollisia lapsenlapsia. Voi olla, että motiivina on puhtaasti raha. Muukin työväestö toimii siten, että jos jostain tarjotaan työtä paremmalla palkalla ja etuuksilla sekä työolosuhteilla, ihmiset tekevät henkilökohtaisen päätöksen, eivätkä mieti, että ”no mitenkäs täällä entisessä työpaikassa pärjätään ilman minua?” Ihmiset toimivat kuten ovat aina toimineet: itsekkäästi omia etujaan silmällä pitäen. Eikä heitä minun mielestäni voi siitä moittia. Jos työilmapiiri, työolosuhteet, palkka ja etuisuudet huomataan surkeammiksi kuin jollain kollegalla jossain toisessa sairaalassa ja sieltä sitten tarjotaan hyvää virkaa, niin hölmöhän sitä olisi, jos ei edes harkitsisi siirtoa.

Yksi Sickon herättämä ajatus oli ihmisten asenteiden muuttuminen terveyspalveluja kohtaan. Olen kuullut useammastakin suusta Kajaanissa, että ”ei sinne arvauskeskukseen kannata mennä, yksityisellä saa parempaa palvelua ja siellä määrätään kunnon lääkkeet”. Se, että ihmiset ajattelevat jo valmiiksi, että julkisella puolella joutuu jonottamaan ja saa huonompaa palvelua kuin yksityisellä, johtaa siihen, että ihmiset käyttävät yhä useammin yksityisen puolen lääkäripalveluita. Niistä joutuu ehkä maksamaan, mutta toisaalta, niinhän maksamme muutenkin palvelusta. Olen itsekin käyttänyt yksityisen puolen lääkäripalveluja ja täytyy myöntää, että toimiihan se helvetin paljon hienommin. Voit sopia ajan, tulla viihtyisään aulaan lueskelemaan lehtiä ja lääkäri on kohtelias ja haluaa oikeasti selvittää, mikä sinua vaivaa. Lisäksi on tiettyjä tutkimuksia, jotka tuntuvat olevan enemmän ja vähemmän vaikeita saada julkisella puolella. Lauran raskausajan kokemukset olivat sellaisia, että julkisella puolella joutui aina selittelemään ja pyytämään varta vasten jotain tutkimuksia, jos oli hätä ja suhtautuminen oli nihkeätä. Yksityisellä puolella asiakkaalle ei ole varaa vittuilla tai se ei tule toiste. Tämä on vaarallista kehitystä. Pian kaikki töissäkäyvät ja jotain tienaavat ihmiset menevät poikkeuksetta yksityiselle lääkärille ja huonompiosaiset marssivat jonottamaan arvauskeskukseen. Mikä tässä sitten eniten mättää? Tietenkin se, että lääkäripula onkin osittain vain kulutustottumuksista aiheutunut tilanne. Jos kaikki yksityisellä puolella toimivat lääkärit toimisivat julkisella puolella, ei lääkäripulaa varmasti syntyisi. Jos ihmiset käyttävät yhä enemmän yksityisen puolen palveluita, siirtyy sinne pääomaa ja yksityisillä yrityksillä on varaa palkata lääkäreitä yhä isommilla liksoilla, eikä näiden lääkäreiden pian enää kannatakaan toimia julkisella puolella, jossa on huonommat palkat, potilaita lappaa ovista ja ikkunoista ja vuorotyö ei nappaa, koska se tappaa.

Kainuu on toki siitä hankala alue ajateltavaksi kokonaisuutena, että täällä on todella pieniä ja syrjäisiä kuntia, joissa ei oikein ole mitään palveluita enää jäljellä. En ihmettele, ettei sinne kukaan lääkäri halua muuttaakaan. Palvelut keskittyvät toimiviin keskuksiin kuten Kajaaniin ja Sotkamoon ja muut kunnat sinnittelevät siinä sivussa. Ymmärrän toki tämmöisessä tilanteessa suurempien kuntien nihkeyden nostaa maksuosuuksiaan: Miksi pitäisi maksaa enemmän kuin pienet, joista potilaat tulevat hoitoon keskuksiin, eikä heitä hoideta kyseisissä kunnissa. Siinä mielessä olisi hyvä, jos kuntia ei olisikaan vaan toimittaisiin oikeasti niinkuin yksi iso kunta, Kainuu.

Sickon jälkeisessä paneelikeskustelussa kuultiin kommentteja ennaltaehkäisevän työn merkityksestä. On kuitenkin aika mahdotonta millään terveyspalveluilla ehkäistä sitä, että ihmiset syrjäytyvät työelämästä, jos töitä ei kerta kaikkiaan ole. Kaikki ihmiset eivät halua muuttaa kasvukeskuksiin, mutta kaikille ei löydy täältä töitä. Ei vaikka olisi korkeasti koulutettu, eikä varsinkaan, jos on huonosti koulutettu tai koulut ovat jääneet kesken. Hanttihommia ei paljon ole tai niitä ei kannata taloudellisessa mielessä tehdä. Siitä aiheutuu kierre, jota on vaikea katkaista. Se yhdistettynä päihdeongelmiin ja yksinäisyyteen on semmoinen tappava cocktail että ei pahemmasta väliä. Siinä mielessä kannatan toki ennaltaehkäisevää terveystyötä, mutta keinot ovat kyllä vähissä. Ehkä ennaltaehkäisevän terveystyön tärkeimmäksi osa-alueeksi pitäisi muodostua ihmisten patistaminen muuttamaan täältä pois. Se ei taas pitkällä tähtäimellä vaikuta kovin järkevältä toiminnalta. Nuoret muuttavat täältä joka tapauksessa suurin joukoin pois amiksen ja lukion jälkeen, joten mikäli vielä työväestökin päätyy samaan ratkaisuun, ei täällä kohta asu kuin terveysihmisiä ja vanhuksia. Niin ja varusmiehiä. Niillä tosin ”palkat” ei riitä yhteiskuntaa hyödyttävään kulutukseen, vaan kaikki vähä raha menee viinaan, tupakkaan ja munkkeihin. Tosi hyvä cocktail sekin terveyden kannalta.

Sicko onnistui ainakin siinä, että se auttoi huomaamaan, että on tärkeätä säilyttää terveyspalvelut yhteiskunnan käsissä. Jos terveyspuoli menee firmojen haltuun, alkaa koko yhteiskunta kärsiä, varsinkin sen heikoimmat yksilöt. Kuka tahansa voi sairastua koska tahansa, joten on hyvä tietää, että se arvauskeskuskin on vielä pystyssä, jonne raahautua viimeisillä voimillaan, jos tilillä ei ole enää täpäkkää.

Vuoden kainuulainen?

Kainarissa on jälleen menossa vuoden 2007 kainuulaisen valintaprosessi. Minulla ei ollut asiaan mitään mielipidettä, enkä ole aiemmin noteerannut koko valintaa - enhän ole edes kyseisen maakuntalehden tilaaja - mutta keskustelimme aiheesta siskoni kanssa, kun tuli puheeksi, että Vuolijoella nälkälakkoa terveysaseman puolesta pitänyt Teuvo Ruotsalainen on ehdokkaana. Itse en siis valintaa mitenkään merkittävänä asiana pidä, mutta noista ehdokkaista pitää kyllä vähän narista. Siis mikä ihmeen kainuulainen on henkilö, joka ei asu Kainuussa? No, ehkä se ei ole kynnyskysymys - siskonikin pitää itseään edelleen kajaanilaisena, vaikka on asunut Helsingissä jo varmaan yli kymmenen vuotta.

Miten Kainuun sanomat sitten ehdokasvalinnan pohjustaa. Ehdokkaiden pärstät ja saate löytyy täältä http://www.kainuunsanomat.fi/vastaa/Vuoden_kainuulainen/
Katsotaanpa: ”Onko joku yllä olevista henkilöistä mielestäsi ansainnut Vuoden 2007 suosituin kainuulainen -tittelin, vai onko tiedossasi joku muu, joka toiminnallaan on perustellusti edesauttanut kainuulaisten elinoloja, toiminut esimerkillisesti maakuntamme parhaaksi tai ollut ylivoimainen oman alansa asiantuntija, taitaja tai kehittäjä?”

Tuota lehden saatetta lukiessani tulee ensimmäisenä mieleen, että mitä helvettiä nuo urheilijat tuolla joukossa tekevät - ne nyt eivät ainakaan tee mitään kainuulaisten hyväksi. Joku golffariko vuoden kainuulainen? Tai jääkiekkoilija? Tai hiihtäjä? Mitä vittua tuokin Heikki Kovalainen tuolla tekee?! Saatanan veropakolainen, eihän se maksa enää edes Suomeen veroja! Siinä mallia kainuulaisille nuorille, että menkää helevettiin täältä korvesta, hankkikaa rikkauksia ja älkää nyt herran tähden jääkö Suomeen, kun täällä on niin kova verotuskin. Niin, on kova verotus ja syystä. Ne verotulot, mitä Heikkikin voisi edelleen "kirjat" vaikkapa kotipaikassaan Suomussalmella pitämällä maksaa, menis yhteiskunnan pyörittämiseen ja oikeasti sitä rahaa tarvitseville, tavallisille kainuulaisille. No joo, enhän minä tietenkään voi Heikkiä syyttää siitä, että kun on muuttanut, niin on muuttanut, mutta mietin vaan tätä kainuulaisuushommaa, että mitä se niinkuin oikein sitten on. Sitäkö, että käydään kerran vuodessa pyörähtämässä täällä viettämässä kesälomaa?

Alussa mainitsemani Teuvo Ruotsalainen ja ehkä jotkut Kainuussa sitkeästi pysyvät yrittäjät voisivat mielestäni olla vuoden kainuulaisen tittelin arvoisia, sikäli mikäli mistään titteleistä on heille iloa. Mutta joku roti hommassa pitää olla ja jos ei muuta, niin lapsille on annettava mallia siitä, mikä on oikeata toimintaa maakuntamme hyväksi. Itse äänestin Teuvoa, koska peruspalvelujen puolesta ja ahneutta vastaan on taisteltava.

PS. Kävin just kattomassa: Sehän Kovalainen on jo voittanut kahden edellisvuoden äänestykset! Taisi olla turhaa tämäkin kitinä, johan tuon tuloksen tietää, kun ihmisiä kiinnostaa enemmän formulat kuin hyvinvointi, ikävä kyllä.

Kapitalismi - kaiken pahan alku?

Monet asiat ovat maailmassa päin helvettiä ja syitä sekä seurauksia voi pohtia monelta kannalta. On sotia, konflikteja, väkivaltaa, keinottelua, riistämistä…kaiken takana on aina lopulta raha ja ihmisten ahneus, mutta koska raha on kuitenkin vaihdon väline ja ahneus ei pelkästään riitä syyksi kaikkiin vaikeuksiin, niin mikä on sitten kaikista suurin syy niihin? Väitän, että ongelmien ytimessä on talousjärjestelmä tai oikeastaan tuotannon tapa nimeltään kapitalismi.

Kapitalismille on tunnusomaista, että jokainen täysivaltainen on itse vastuussa toimeentulostaan. Ongelmana on se, miten yksilön "täysivaltaisuus" määritellään. Kuka määrittelee, onko vaikkapa lievistä mielenterveysongelmista, unettomuudesta ja vaikkapa paniikkihäiriöstä tai muista sosiaalisista ongelmista kärsivä ihminen yhtä täysivaltainen kuin joku toinen, jolla edellä mainitun kaltaisia ongelmia ei ole? Samaten voi pohtia sitä, onko vaikkapa kotonansa pahoinpidelty tai muuten alistettu ihminen yhtä täysivaltainen kuin joku, joka saa elää rakastettuna ja vapaana? Entäs jos ihminen on näennäisesti hyvinvoiva, mutta kärsii vaikkapa peli-, päihde- tai muista riippuvuuksista, jotka häiritsevät hänen kykyään olla täysivaltainen ja vastuussa toimeentulostaan? Näitä sosiaalisia näkökulmia kapitalismi ei tunne. Kapitalismin periaate siitä, että kansalaisilla on oikeus vapaasti päättää ammatistaan, työpaikastaan ja taloudellisesta toiminnastaan on toki muuten yksilönvapauden ihanteiden mukainen eli kuten asioissa yleensä, ei tässäkään tapauksessa voida yksiselitteisesti sanoa, että kapitalismi olisi pelkästään paha asia, vaikka se onkin erittäin kyseenalainen ja huono tapa toimia.

Kapitalismin perusajatuksiin kuuluu yksityisomistus. Yksityinen omistus merkitsee sitä, että yksityishenkilöt tai heidän vapaaehtoisesti muodostamansa yksityiset yritykset, yhdistykset tai muut yhteisöt omistavat tuotannon tekijät ja palkkaavat työvoimaa. Yksityisomistukseen kuuluu oikeus päättää omaisuudestaan eli esimerkiksi käyttää, myydä ja lahjoittaa sitä. Nämä ovat periaatteessa hyväksyttäviä ajatuksia, kunnes palataan sosiaalisiin näkökulmiin. Kapitalismin periaatteet eivät ota huomioon työvoiman oikeuksia, asiakaskunnan rajoittunutta maksukykyä tai mahdollisuuksia arvioida tarvettaan ostaa palveluita tai hyödykkeitä. Kun yksityisomistukseen ajautuu esimerkiksi palveluita, joita kaikki tarvitsevat, kuten terveydenhuolto, ollaan vaarassa ajautua tilanteeseen, jossa kapitalismi muuttuu riistoksi. Yhdysvallat on malliesimerkki siitä, miten ei pitäisi toimia. Lähes jokainen Yhdysvalloissa (lukuun ottamatta valtion hallintoa) on käytännössä pakotettu ottamaan kallis vakuutus, jotta hän joutuessaan käyttämään terveydenhuollon palveluita, on oikeutettu "ilmaiseen" tai kohtuullisen hintaiseen sairaanhoitoon. Jos henkilöllä ei ole varaa vakuutukseen, häntä kyllä hätätapauksessa hoidetaan, mutta samalla hän joutuu maksamaan siitä kovan hinnan, vaikka ei edes pystyisi valitsemaan haluaako hoitoa vai ei, jos on vaikkapa vakavasti loukkaantunut ja tajuton hoitoon tullessaan tai hoidosta päättävät hänen omaisensa.

Kapitalismi korostaa yksityisomistusta, mutta ei ota huomioon sitä, että suurin osa ihmisistä työskentelee jonkun toisen leivissä. Jos siis omistajalla on mahdollisuus vapaasti määritellä se, miten paljon työntekijälle työstä maksetaan, voi hän riistää työntekijää teettämällä tällä töitä yhteiskunnan hyväksymällä minimipalkalla ja kääriä itse yritystoiminnasta syntyvät voitot. Toki omistajalla on myös riskit yritystoiminnan kannattavuudesta, mutta työntekijöiden oikeudet ovat mielestäni omistajan riskeihin nähden mitättömät. Omassa työssänikin olen kapitalismin pelinappula. Saan saman palkkasumman joka kuukausi teinpä sata tai vaikka vain yhden asiakastoimeksiannon, vaikka niistä kaikista joudun tekemään kirjaukset järjestelmään ja raha liikkuu tehtyjen töiden mukaan. Jos ahkeroin ja aherran niska limassa tehden kaiken mahdollisen ja mahdottoman, saan saman summan kuin surffaamalla netissä. Toki työnantaja velvoittaa minua tekemään tulevat toimeksiannot, mutta käytännössä joustovara on melkoinen sen suhteen, mitä teen ja milloin. Ylitöitä ei korvata, jolloin jää oman työmoraalini varaan teenkö vaikkapa hieman normaalista työajasta ylitse menevän työn loppuun vai jätänkö kesken ja lähden kotiin. Mikäli jään ylitöihin, on se omalla vastuullani ja tällöin jää omaksi tehtäväkseni "liukua" sopivassa ylityötä korvaavassa määrin joskus toisena aikana, vaikka tätä ei saakaan virallisesti mihinkään papereihin merkitä. Luulenpa, että suurimmassa osassa työpaikkoja kyseinen toiminto ei onnistu yhtä kätevästi kuin meillä, mistä olen toki kiitollinen. Tämä järjestelmä ei kuitenkaan kannusta minua tekemään yhtään enempää kuin mikä kulloinkin sattuu itseäni kiinnostamaan.

Työnantajani on malliesimerkki kapitalistisesta ajattelusta. Teen asiakastoimeksiantoja yhden yrityksen nimissä, joka ostaa palvelua toiselta yritykseltä, joka ostaa alihankintaa kolmannelta yritykseltä, jossa itse työskentelen. Oma työnantajayritykseni ei tiedä juuri mitään siitä, mitä työkseni teen, enkä ole koskaan tavannut yhtään kyseisen yrityksen esimiestä tai ole muutenkaan yhteyksissä yritykseen juuri koskaan. Tämä henkilöstönvuokrausyritys käärii rahaa siitä, että se myy minua alihankintana toiselle yritykselle, joka taasen laskuttaa tekemieni toimeksiantojen perusteella yritystä, jonka nimissä työskentelen asiakkaalle, joka joutuu maksamaan sekä könttäsummaa että lisämaksua joistakin tekemistäni töistä, jos ne eivät kuulu perustoimenkuvaani. Loppupeleissä touhuni maksaa jokainen veronmaksaja, koska asiakas on kunnallinen/maakunnallinen toimija, mutta kolme välistävetäjäfirmaa ovat kansainvälisiä yrityksiä, jotka vastaavat ainoastaan kansainvälisille osakkeenomistajilleen ja pyrkivät tuottamaan jokainen tahollaan rahaa siitä, mitä minä teen.

Vaikka kuinka tuo kuvio ärsyttää yhteiskunnalliselta näkökannaltaan, niin omalta osaltani en voi väittää olevani katkera. Saan mielestäni aivan hyvän korvauksen tekemästäni työstä. Silti tuntuu hölmöltä, että tekemästäni työstä hyötyvät myös tahot, jotka eivät sitä mielestäni ansaitsisi. En ole katkera myöskään siksi, että koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä töitä maassa, jossa työntekijän perusturva on kuitenkin kohtalaisen hyvällä mallilla. Palkallani pystyy elämään toisin kuin joissakin ns. sivistysvaltioissa. Yhdysvalloissa, tuossa kapitalismin pesäkkeessä, on järjestelmä, joka pakottaa sosiaaliturvan varaan pudonneet ihmiset töihin huonolla palkalla kauas kotoaan. Käytännössä ihmiset saattavat joutua tekemään montaa eri työtä ja käyttävät siis suurimman osan ajastaan töissä, eivätkä ehdi huolehtia jälkikasvustaan tai muusta elämisestä. Työn ei pitäisi mielestäni olla elämän ainoa sisältö, varsinkaan riistotyö. Toki maailmassa on paljon pahempiakin paikkoja kuin Yhdysvallat. Orjuuteen verrattavia töitä teetetään lapsilla ympäri maailmaa ja aina silloin tällöin tiedotusvälineistä saa lukea myös ihmisistä, jotka ovat oikeasti orjia vailla oikeuksia, eivätkä siis saa työstään minkäänlaista korvausta, jos ei ruoka-annosta ja kattoa pään päällä palkaksi lasketa – eikä mielestäni lasketa.

Kapitalismista puhuttaessa sekoitetaan se usein markkinatalouteen. Markkinatalous on talousjärjestelmä, jossa hinnanmuodostus eli hyödykkeiden hintojen määräytyminen on vapaan kysynnän ja tarjonnan säätelemä. Markkinatalous voi kuitenkin toimia ilman kapitalismin periaatetta siten, että yhteiskunta, valtiot ja valtioliitot valvovat sen toimintaa. Näin onkin, mutta valvonta on koko ajan globalisoituvassa maailmassa aina vaan vaikeampaa. Kun yritykset voivat toimia kaikkialla maailmassa, ulottuvat niiden lonkerot aina lopulta paikkoihin, joissa ei tällaista valvontaa ole. Tämä mahdollistaa yrityksille halvan työvoiman käytön sekä raaka-aineiden ja materiaalien halpatuonnin ja sitä kautta kehitysmaiden riiston, joka johtaa entistä syvempään maailman epätasa-arvoistumiseen.

Mielestäni Suomen Vihreän puolueen Osmo Soininvaara on esittänyt hienosti ajatuksensa siitä, millaista markkinatalouden tulisi olla. Sitä tulisi ohjata yhteiskunnan taholta, koska siitä ei voida enää luopuakaan. Suunnitelmatalous, jota kommunistit hyödynsivät, ei toiminut, joten markkinataloudessa on elettävä mukana sitä ohjaillen. Kapitalismiksi Soininvaara erottelee markkinataloudesta toiminnan, jossa kapitalistit hallitsevat yhteiskuntaa ja rikkovat markkinatalouden sääntöjä pääoman hyväksi. Se voi olla joko väkivaltakoneiston tukemista kuten kehitysmaissa vielä nykyään tapahtuu tai lauhkeampaa länsimaista kapitalismia, jossa pyritään erilaisin keinoin kilpailun rajoittamiseen ja viime kädessä monopoleihin. Soininvaara pitää myös täysin vapaata kilpailua turhana varsinkin kuntataloudessa. Hyöty siitä, että hinnat laskevat, on pieni siihen verrattuna, että työpaikoilla olot kiristyvät ja työntekijät siis tavallaan maksavat kilpailun kustannukset. Samalla syntyy päällekkäisiä palveluja ja tuotteita, joiden valmistamiseen käytetään suuria summia. Toisaalta jos tyydytään vain yhteen hyväksi havaittuun tuotteeseen tai palveluun, saattaa siitä muodostua monopoli, joka johtaa siihen, että pääoma kasautuu jonnekin, kuten vaikkapa atk-ohjelmistopuolella Yhdysvaltoihin Microsoftille ja Bill Gatesille. Soininvaara muistuttaa myös, että vaikka joku liiketoiminto ei olisi kannattava osa kokonaisuutta, se voi silti olla yhteiskunnallisesti tärkeä osa vaikkapa joukkoliikennettä tai sairaanhoitoa, eikä kapitalistinen ajattelu tällöin sovi siihen, koska kapitalismin periaatteiden mukaisesti kannattamattomasta toiminnasta pitää luopua.

Kapitalismi hyödyntää markkinatalouden porsaanreikiä. Tuote voidaan tehdä halvemmalla kuin kilpailijan tuote, jos se tuotetaan halvemmalla energialla, joka yleensä saastuttaa enemmän ympäristöä, kuin kalliimpi, yleensä uusiutumiseen perustuva energiamuoto. Tuote voidaan tehdä halvemmalla, kun se tuotetaan maassa, jossa työlainsäädäntö ei ole samalla lailla kohdillaan kuin kilpailijalla. Tuote voidaan tehdä halvemmalla myös käyttämällä halvempia materiaaleja välittämättä siitä, että voitaisiin käyttää esimerkiksi ympäristöystävällisiä tai kierrätysmateriaaleja. Kuluttajan varaan jää siis paljon, mikä on ehkä liikaa vaadittu. Kapitalismi hyödyntää ihmisten tietämättömyyttä. Kuluttajat voivat toki vaikuttaa kapitalismin toimintatapoihin suosimalla esimerkiksi luomuruokaa tai ympäristöystävällisiä tuotteita sekä järjestämällä ostoboikotteja haitallisille tuotteille, mutta suuret massat eivät välitä loppupeleissä muusta kuin tuotteiden hinnasta. Lisäksi tiedostavien kuluttajien ostoboikotit ovat yleensä hyvin mustavalkoisia. Joku tuote jätetään ostamatta ympäristöystävällisyydestään huolimatta, koska sen on tuottanut yritys, joka on tiettävästi toiminut joskus epäeettisellä tavalla kehitysmaissa, kun taas toinen tuote ostetaan, vaikka sen tuotannossa ei käytettäisi ympäristöystävällisyyttä, kun yritys ei juuri nyt satu löytymään boikotoitavien ”mustalta listalta”.

Kapitalismissa tavara- ja palvelumarkkinoiden lisäksi toimii tyypillisesti arvopaperimarkkinat ja pääomasijoittamista, koska yritystoimintaan on kerättävä suuria määriä pääomaa. Tämä on jälleen ongelmallista sosiaalisista lähtökohdista, kun yrityksissä aletaan toimia arvopaperimarkkinoiden ja pääomasijoittamisen ehdoilla. Millään muulla kuin sijoittajien voitoilla ja yrityksen pörssikurssilla ei ole merkitystä, jolloin yritysten vähäinenkin inhimillisyys, työoloista huolehtiminen tai yritystoiminnan eettinen ja moraalinen vastuu häviävät ja tilalle astuu ainoastaan rahan saaminen ja voiton kasvun turvaaminen.

Nykyisten sosialistien mukaan kapitalismille luonteenomainen piirre on riskien ulkoistaminen, jossa yritystoiminnan toteutuneet riskit (esim. ympäristöriskit, työttömyys) siirretään yhteiskunnan maksettavaksi, mutta voitto jaetaan omistajien kesken. Tämä on arkipäivää jo Suomessakin. Kaikki ulkoistetaan, jotta voitaisiin toimia ”tehokkaammin”, mutta käytännössä tuottamattomat yksilöt vain joutuvat yhteiskunnan eläteiksi ja firmat käärivät voitot. Jopa palkansaajat alkavat ahneuksissaan kannattaa kapitalismia. Rahankiilto silmissään ihmiset metsästävät aina vain suurempaa palkkaa ja parempia etuja vaihtamalla työpaikkaa sen mukaan, missä eniten tarjotaan välittämättä siitä, onko työ mielekästä, asuinympäristö kohdillaan tai vapaa-aika laadukasta. En sano, että pitäisi olla lojaali yrityksille, koska nekään eivät ole lojaaleja työntekijöilleen, mutta tuskin yritysmaailma ainakaan pehmentää asenteitaan, kun työntekijöihinkään ei voi enää yhtään luottaa. Jossain yksityisten ihmistenkin rahanhimon raja on mentävä, mutta kun menestymisen tarvetta joka tuutista toitotetaan, niin ihmisten järki asian suhteen vaikuttaa kadonneen. Ihmiset ovat siis tavallaan oman elämänsä kapitalisteja ja pyrkivät saamaan oman elämänsä ”tuottamaan” tavoitellen yltäkylläistä elämäntapaa. Minusta tuntuu, että ihmisten pitäisi lopettaa tilipussiin katsominen, jos työ on muuten mielekästä – tai sitä ylipäätään on. Varsinkin täällä syrjäseudulla elävänä miettii välillä, että eikö sitä voisi olla välillä tyytyväinen työstään, eikä vaan haikailla isompia palkkoja, joita muualla tai muilla aloilla saadaan. Toki itsekin kannatan palkankorotuksia aloilla, jotka ovat selvästi palkkakuopassa muihin aloihin nähden, mutta ainainen rahasta puhuminen vie huomion olennaisilta asioilta sekä työpaikoilla että muussa elämässä.

Kapitalismi ”voitti” kommunismin 1900-luvulla. Voittaisiko valvottu ja sosiaalisista puolista huolta pitävä markkinatalous kapitalismin 2000-luvulla? Uskon kuten Osmo Soininvaara, että ihmiset tulevat rahasta ja taloudellisesta turvasta onnelliseksi vain tiettyyn rajaan saakka. Sen jälkeen lisärahalla ei ole mitään tekemistä onnen tai hyvän olon tunteen kanssa. Ikävä kyllä yrityksillä ei ole tunteita. Silti toivon, että ihmiskunta kehittyy tulevaisuudessa siihen suuntaan, että yritystenkään ei tarvitsisi riistää ihmisiä ja silti jokaiselle voitaisiin lähtökohdistaan huolimatta taata sellainen elintaso, ettei tarvitsisi raataa nälkäpalkalla tuottaen rahaa jollekin kapitalistiporholle, joka ei edes huomaa, jos hänen tililleen napsahtaa miljoona dollaria lisää. Tämä tarkoittaisi ikävä kyllä vapauksien rajoittamista ja ehkä jollain tasolla heikompaa demokratiaa, mutta mielestäni valtioiden ja valtioliittojen on ajateltava enemmän kansalaistensa kuin yritysten hyvinvointia. Jos elintaso saataisiin kapitalisteja suitsimalla kasvamaan ympäristöystävällisesti ja vähävaraisimmatkin voisivat elää ns. normaalia elämää, vähentäisi se varmasti syrjäytymistä, väkivaltaa, sotia ja ylipäänsä pahuutta maailmassa. Tämä on tietysti täyttä toiveajattelua, eikä se koskaan tule toteutumaan, jos jatkamme elämistä kapitalistisessa maailmassa. Onko se edes mahdollista? Unelmointi ei liene kiellettyä, vaikka naiiviudesta minua voikin syyttää. Kapitalismin juuret – ahneus ja rikkauksien tavoittelu – voivat olla meissä kaikissa, mutta ne on tietoisesti kitkettävä pois, jotta voimme elää hyvää elämää.

Lähteet:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kapitalismi
http://www.soininvaara.fi/

Känni14 ja teemablogi

Viimeisin Känni-lehti näki päivänvalon kesä-heinäkuun vaihteessa. Olen omien laskelmieni mukaan jakanut tähän mennessä 24 kpl lehtiä ja vielä muutama on jakamatta, mutta se oli sitten tällä kertaa siinä. Onneksi olen saanut palautettakin, jotta uskon lehteä myös jonkin verran luetun, muutenhan se kaikki vaiva olisi mennyt tavallaan hukkaan. Vaikka siis vakuuttelenkin usein, ettei sillä palautteella niin ole väliä, niin onhan sillä kuitenkin tämmöisessä tapauksessa - enhän minä lehden antamisesta mitään hyödy esimerkiksi rahallisesti. Se ei olisi kuitenkaan minulle riittävä palkkio työstäni, vaikka joku hullu siitä maksaisikin. Ainoa ja kaikista paras palkkio Kännistä on, että joku lukee sen ja ajattelee asioita. Minun kanssani ei tarvitse olla samaa mieltä - ei tietenkään - tai pitää lukemastaan, mutta välillä, kun jotain sanomalehtiä lukee, tulee mieleen, että miksi siellä julkaistaan juttuja, jotka eivät ota millään lailla mihinkään kantaa. Sitä kaipaan. Toivottavasti Känni on ottanut kantaa. Toivottavasti Känni on ärsyttänyt, viihdyttänyt, naurattanut ja jopa pistänyt jonkun ajattelemaan jotain.

Muutamat saamani kommentit ovat osoittaneet, että Känni on mm. hyvää vessalukemista ja että olen käsitellyt mukavan kattavasti aiheita, joita lukijatkin ovat joskus miettineet. Kiitos kommentoineille. Toki voi miettiä, onko hyvän journalismin merkki, että Känniä on ollut hyvä lukea vessassa, mutta toisaalta, eivätkö kaikki parhaat ideat synny joko kakkaa ängätessä tai nukahtamista odotellessa.

Yhdestä kommentista olin erityisen kiitollinen, koska se koski lehdessä viimeisenä ollutta juttuani "En usko uskoon - ja vielä vähemmän kirkkoihin". Kyseistä juttuahan pidän lehteni teemajuttuna. Aihepiiri on jostain syystä kiinnostanut minua koko kuluneen vuoden ajan, joten päätin julkaista sen myös netissä. En kuitenkaan tässä blogissa, vaan omassa teemablogissaan, jonka löydät täältä. Pieni varoituksen sana, ennen kuin klikkaat - siellä on näköjään jotain outoja kommentteja joltain ihmehiippareilta, minkä lisäksi juttuni käsittelevät vain uskontoa tai siis sen kriittistä katsantokantaa.

Kännin taru jatkunee vielä yhden numeron verran, minkä jälkeen seuraa suuri pamahdus ja pölystä nousee joko Jeesus tai uusi uljas pienlehti...

Levyarvosteluni

Jotta saisi blogiinikin vaihteeksi jotain uutta, pistän tännekin levyarvosteluni kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeltäni...väsäsin tätä viikon verran isolla sydämellä, joten kaipa tässä on jotain muutakin kuin "tavallinen levyarvostelu". Olokaapa hyvät, toivottavasti jaksatte lukea, vaikka Rush ei teille mitään merkitsisikään:

RUSH - Snakes & Arrows
(P) © 2007, Anthem / Atlantic
Tuottanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz ja Rush
Äänitys & miksaus Richard ’Rich’ Chycki
Sävellykset Geddy Lee & Alex Lifeson, paitsi ”Hope” Alex Lifeson
Sanoitukset Neil Peart

Neil Peart - rummut, symbaalit, sähköiset perkussiot, tamburiini
Geddy Lee - basso, bassopedaalit, mellotron, laulu
Alex Lifeson - akustiset ja sähkökitarat, mandola, mandoliini, bouzouki

Odotin Snakes & Arrowsin ilmestymistä enemmän kuin mitään muuta Rush-levytystä tätä ennen. Bändi on ollut yksi ikisuosikeistani vuodesta 1991 lähtien. Järjestyksessään 18. studioalbumi ilmestyi melkein neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun Geddy ja Alex alkoivat rokata Toronton baareissa. Neilinkin liittymisestä yhtyeeseen on jo 32 vuotta. Puhutaan siis konkareista, joiden suurimmat luovuuden ja tekemisen innon päivät ovat takanapäin…vai ovatko? Jostain syystä kiihkeimmät Rush-fanit tuntuvat odottavan aina Rush-levyn ilmestyessä uutta mestariteosta ja virstanpylvästä - tai vaihtoehtoisesti pelkäävät levyn olevan kaikkea muuta kuin edellä mainittua. Herrat Lee, Lifeson ja Peart ovat kulkeneet pitkän matkan erilaisten musiikillisten vaikutteiden ja henkilökohtaisten elämiensä välillä hyvinkin traagisten käänteiden parissa. Uusi Rush-levy on aina iso tapaus paitsi faneille myös bändille itselleen. Tällä kertaa se myös kuuluu levyltä, siihen on nimittäin panostettu ja tuloksena on mielestäni yksi parhaista Rush-levyistä.

Levyllä on kaksi pääteemaa. Ensinnäkin teemana on yksilön henkilökohtainen usko ja spiritualismi/henkisyys suhteessa yhteisöjen ja uskontokuntien tarjoamaan malliin uskosta. Tätä on Neilin mukaan käsitelty kappaleessa ”Far Cry”, jossa kyseiseen teemaan viitataan ja jota viedään pidemmälle kappaleissa ”Armor and Sword”, ”The Way the Wind Blows” ja ”Faithless”. Toinen Snakes & Arrowsin pääteema on ’rakastavaisten riidat’, joissa osapuolina onkin Neilin mukaan tavallisen pariskunnan sijaan yksilö vastaan ”ihmiset, jotka eivät tunnu ajattelevan asioista samalla tavoin kuin sinä itse”. Tätä käsitellään kappaleissa ”Spindrift”, ”Good News First”, ”The Way the Wind Blows” ja “We Hold On”. Levyn nimeä kuvaa hyvin Hugh Symen kansilehtisessä oleva kuva, jossa lapsi konttaa maantiellä takanaan käärme ja ilmassa näkyy putoavia nuolia, minkä lisäksi tietä reunustaa mutkaisen tien varoitusmerkki; Ihmiselämä on mutkikas ja täynnä vaaroja. Levyn nimi mainitaan kappaleen ”Armor and Sword” ensimmäisessä säkeessä: ”The snakes and arrows a child is heir to”. Neilin mielestä saamme elämäämme tietyt eväät jo syntyessämme ja kamppailu mutkaisella elämäntiellä alkaa.

Keväällä Rushin virallisilla sivuilla ja myöhemmin digitaalisena singlenä julkaistu ”Far Cry” aloittaa levyn. Alkuun paukkuu Neilin hervoton rumpuintro, joka on kuin tuulahdus menneestä. Biisin alkupuoli rokkaa hienosti. Kun biisi hieman etenee ja Geddykin avaa suunsa, paljastuu, että kyseessä on tarttuva renkutus, jolla varmastikin on radiosoittopotentiaalia ja siksipä se julkaistiin myös levyn ensimmäisenä makupalana. Se on toimiva kappale, joka jää päähän soimaan ja tykittää levyn käyntiin miljoona kertaa paremmin kuin edellisen pitkäsoiton Vapor Trailsin avaava ”One Little Victory”. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin Geddy Leen lauluäänestä enemmän, kun mies ei ’revitä’ koko aikaa, kuten tässä nopeatempoisessa avausbiisissä. ”Far Cryn” teksti ei jostain syystä tuntunut aukeavan minulle kuuntelussa, joten sitä oli mietittävä kansilehtinen kädessä. Löydän siitä Neilin viitteitä ahdistuksesta, jota nykymaailman informaatiotulva, sähköisten ärsykkeiden valtava määrä ja teknistyvä kehitys aiheuttavat ihmisille yleensä, mutta varsinkin tähän teknomaailmaan pienestä pitäen kasvaville nuorille. Toisaalta taas sama ahdistus koskee toisessa ääripäässä vanhempia ihmisiä, jotka tuntuvat putoavan ’kehityksen’ kelkasta vähän väliä. Jonkinlaisen merkityksellisen viittauksen voi löytää myös siihen, mitä Rush bändinä nykyisin merkitsee ja onko sille paikkaa maailmassa - vähän Test for Echon perusajatuksen (”onko meidän tekemisille vielä vastakaikua?”) tapaan. Snakes & Arrowsilla Rush hakeekin juuriaan modernissa (musiikki)maailmassa ja mielestäni myös upealla tavalla ne löytää.

Toinen kappale ”Armor and Sword” pitää sisällään sekä tekstillistä että musiikillista jylhyyttä. Kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa, kulkivat selkäpiissäni kylmät väreet. Se johtui todennäköisesti osin siitä jännityksestä, millä uuden Rush-levyn ensimmäisen minulle tuntemattoman biisin kuulin, mutta varmasti myös siitä, että biisin soundimaailma on upea. Tämä on Rushia parhaimmillaan ja biisissä kuullaan hard rockiksi vääntyvää tiukkaa riffittelyä, mutta yhtä lailla kauniita väliosia, upeata ja koskettavaa laulua sekä kaiken kruunaavat koskettavat sanat, jotka esittelevät levyn teeman.

”Armor and Swordin” teemana on Neilin haastatteluissaankin pohtima ’hyvä’ ja ’paha’ usko. Siinä missä usko on joillekin suojaava haarniska ja henkilökohtainen voimanlähde, on se joillekin miekka, jolla hyökätä toisten kimppuun. Tämä ’hyökkäys’ voi Neilin mukaan olla vaikkapa kadulla tai ihmisten ovilla tapahtuvaa oman uskon tuputtamista tai toisessa ääripäässä uskonnollista fanatismia, kuten marttyyri-itsemurhia jumalan nimissä. Biisi alkaa hienosti pohtien sitä, miten lapsi syntyy viattomana, mutta perii kuitenkin vanhemmiltaan uskonnolliset näkemykset ja niiden tunnustamisen osana elämää ja kulttuuria. Samaa teemaa käsitellään hienosti myös myöhemmin kappaleessa ”The Way The Wind Blows”, jossa ihminen rinnastetaan puuhun, joka taipuu tuulen suuntaan. Yhteisöllisyyden ja kulttuurin vaikutukset ihmisten ajatusmaailmaan ja asenteisiin ovat yhtä lailla näkyvissä muutenkin kuin uskon asioissa.

”Armor and Sword” luotaa mielenkiintoisesti myös sitä, että vaikka usko olisi perustaltaan hyvää, voi sen puolustaminen muuttua pian hyökkäämiseksi, kun oma ’hyvä’ usko on uhattuna ’pahan’ uskon taholta, joka voi olla omalla sarallaan ihan yhtä ’hyvää’ uskoa. Itsekin olen sitä mieltä, että usko johonkin suurempaan voimaan, oli se sitten jumala tai mikä tahansa, on henkilökohtainen asia, eikä sitä tarvitsisi muille julistaa. Olisi vaan onnellinen, jos haarniskan suojissa voi turvassa ja tyytyväisenä elää, eikä lähtisi saarnaajien ja muiden kansankiihottajien mukana heiluttelemaan miekkaa ;-)

Taistelu taivaspaikasta on kovaa ja mietin, haluaako Neil sanoa biisin loppupuolella, että taivasta ei olekaan, kun Geddy jättää yhden kerran pois loppuosan usein toistuvasta rivistä ja laulaa ”No one gets to their heaven” (jatkuu muissa kohdissa biisiä: ”without a fight”). Mene ja tiedä. Joka tapauksessa Neil pohtii tekstissä hienosti sitä, miten uskon hyvän perusmerkityksen voi helposti pilata. Hieno, väkevä biisi, joka on ainakin aluksi ollut useiden muidenkin fanien mielestä levyn paras yksittäinen esitys ja josta voi kasvaa aikanaan Rush-klassikko.

”Workin’ Them Angels” on biisi, joka on ainakin allekirjoittaneelle ’kasvanut’ koko ajan, joka kuuntelukerralla. Tämä on Neilin henkilökohtainen tilitys siitä, kuinka elämässä on mentävä eteenpäin, vaikka joutuisi kohtaamaan tragedioita ja tuskaa, jollaista Neil on kokenut lähipiiriään myöten menettäessään vaimonsa ja tyttärensä. Enkeleitä on työllistetty ylitöinä, kun mies on paahtanut menemään prätkällään ympäri maailmaa ja yrittänyt päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Lopulta kappale päättyy iloisiin tunnelmiin, joista rivit ”väännä musiikki kovalle ja hymyile” sekä ”innostu kappaleista ja tarinoista, jotka tuovat mieleen kadonneet ajat” kertovat - ehkä vielä paremmin, jos ajattelee ne Neilin suusta lausuttuina minä-näkökulmasta. Elämä voittaa, sanoo siis Neil-setä ja sanoma tulee kauniisti esiin. Biisi on soitannollisestikin mielenkiintoinen - eikä vähiten mandoliiniosion takia ;-) Neilin soitto on nautinnollisen rennon kuuloista ja Geddyn bassokuljetukset rauhallisemmissa väliosissa hienoja. Geddyn laulu toimii hienosti tukien biisin katkeransuloista selviämistarinaa. Alex on kertonut haastatteluissa, että levyn biisit sävellettiin tällä kertaa pääasiassa akustisella kitaralla, mikä kuuluu myös levyllä ja yllättäen siihen tottuu pian – akustinenkin Rush toimii! Biiseissä on muutakin kuin paahtoa ja kitarajyräystä, kun akustiselle on annettava tilaa hengittää. Rush on viimein aikuistunut ;-) säilyttäen silti hard rock -juurensa.

”The Larger Bowl” on yksi suosikkikappaleistani Snakes & Arrowsilla. Joidenkin fanien mielestä biisin sanoma kuulostaa naiivilta tai teksti muuten vaan simppeliltä ja biisi rallatukselta, joka ei oikein lähde käyntiin. On totta, että kyseessä on herkkä poppiskappale, eikä mitään hard rockia ja että sanoitus pohtii aika selkein kääntein maailman kahtiajakoisuutta köyhiin ja rikkaisiin, mutta omasta mielestäni se on kappaleen vahvuus. Biisi on kuin herkkä ja viaton lapsi, joka ihmettelee, miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen. Kyynisen aikuisen voi olla vaikea heittäytyä lapsen tasolle ihmettelemään asiaa, koska siihen on turtunut ja sen taivastelu tuntuu tekopyhältä – jokainen on loppupeleissä kiinnostunut pääasiassa omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Välillä on kuitenkin oikeasti hyvä muistaa maailman eriarvoisuus, tiedostaa se ja tehdä asian hyväksi jotain, jos pystyy – ja pystyyhän sitä, jos haluaa. Biisin akustinen äänimaailma sopii teemaan erinomaisesti ja Geddyn ääni ’soi’ kauniisti. Alexin sähkökitarasoolo on hauska - kuulen siinä jopa ripauksen Eppu Normaalin kitarasankareiden tilutuksia kultaisen ’80-luvun puolivälin paikkeilta ja sekös tämmöstä vanhaa Eppufania lämmittää ;-) ”The Larger Bowl” on lisäksi Neilin mukaan kirjoitettu tietyn runokaavan, pantoumin, mukaan. Kyseinen runokaava on lähtöisin malesiasta, josta se levisi Ranskan kautta länsimaihin 1800-luvulla. ”The Larger Bowl” -kappaleen Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com) kirjoittaneensa jo viisitoista vuotta aiemmin, mutta uskaltaneensa vasta Snakes & Arrowsia tehtäessä esitellä bändikavereilleen.

”Spindrift” on taasen edellisen biisin vastakohta, rokkipläjäys. Kitarakuvio on jopa uhkaavan oloinen ja seilaa synkissä vesissä. Sanoitus on itse asiassa mielenkiintoinen, vaikka siihen joutuukin syventymään eri lailla, koska Geddyn rokkilaulutyyli ei tuo mielestäni sanomaa esiin läheskään samalla teholla kuin rauhallisemmissa kappaleissa. ”Spindrift” käyttää meren aaltoja ja niiden iskeytymistä rannikolle vertauskuvana törmäyksiin, joita tapahtuu, kun ihmisillä on jyrkästi eriäviä mielipiteitä. Tämän voi tulkita levyn muun teemallisen annin mukaan esimerkiksi uskonnollisena mielipide-erona tai sitten yleensä kulttuureiden törmäämisenä, koska aallot kiertävät maailman meriä ja biisissä ”tuulee kovaa idästä” ja aallot ryskyvät ”lännen rannoilla”. Tämän voi tulkita viittaukseksi esimerkiksi Lähi-idän kriiseihin tai jopa WTC-iskuihin. Yleisempi tulkinta voisi olla huomio siitä, kuinka maailma on jakautunut ideologisesti ’länteen’ ja ’itään’. Biisin sanoman voi ajatella myös yksilön törmäyksenä yhteiskunnan sääntöjä vastaan. Niin ja rakkauslauluna :-). Ihmissuhteissa riidellään ja ollaan välillä hyvinkin erimielisiä tai etäännytään toisesta ja joudutaan etsimään laulun sanoin "aaltoa, joka kantaisi lähemmäksi sinua"...Todella mielenkiintoinen biisi ja ainakin itselleni haastavaa kuunneltavaa. Todennäköisesti "Spindrift" vain paranee vanhetessaan.

”The Main Monkey Business” on ensimmäinen levyn kolmesta instrumentaalikappaleesta. Ja hieno onkin! Biisi alkaa rauhallisesti, kehittelee mieleen porautuvan teeman, joka kuulostaa todella tutulta, mutta ei kuitenkaan ole tuttu, jonka jälkeen alkaa nautinnollinen soitanta, jonka aikana kuullaan kaikenlaisia mahdollisia perkussioita, koskettimia sekä kovan kolmikkomme taidokasta bändisoittoa. Teemaan palataan toistamiseen, kunnes vajaan kolmen minuutin jälkeen kohotetaan tunnelmaa, jonka huipennukseksi Alex päräyttää ilmoille mahtavan soolon. Neil paukuttaa tyylillä, Geddy komppaa ja Alexin kitarat alkavat jyrätä - tämä todella rokkaa! Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että “The Main Monkey Business” oli levyn biiseistä hankalin tapaus kirjoittaa, sovittaa ja äänittää. Neilin mukaan häneltä meni ainakin kolme päivää, ennen kuin hän oppi ylipäätään soittamaan koko kappaleen. No, kaipa tuo kolme päivää on prohvessoorille sitten pitkä aika ;-)

”The Main Monkey Businessin” nimi tuli Geddyltä, joka oli puolalaisen äitinsä kanssa keskustellut serkusta, joka on sekaantunut ’apinabisneksiin’ ja kun Geddy yritti saada tarkennusta, että niin minkälaisiin ’apinabisneksiin’, niin äitinsä oli korostanut lausetta ”Main”-sanalla. Suomentakoon kukin miten haluaa, mutta itse ajattelen, että hyvä suomalainen vastine tuolle on vaikkapa ”hämärähommat”. ;-)

”The Way the Wind Blows” alkaa hieman uhkaavalla rumpuintrolla, joka kuulostaa osin siltä kuin kyseessä olisi sotajoukon rumpali, joka soittelee viimeisiä vetojaan ennen taistelun alkua. Biisi kertookin mielestäni nykyisistä ja ehkä menneistäkin sodista uskonnon nimissä (kuten ristiretket). Biisin ajatuksen liittää tähän päivään Irakin sota, joka oli tavallaan moderni ristiretki, jota Bush kumppaneineen johti ”Jumala on puolellamme” –tyyliin. Uskonnollisilla fraaseilla puhutaan hyvästä ja pahasta, mutta sivuutetaan ’ristiretkelle’ sopimattomat faktat.

Neil viittaa tekstissä ”tyhjiin puheisiin massojen harhauttamisesta” eli ymmärtääkseni sodan lietsonnasta perättömien väitteiden – kuten vaikkapa Irakin oletetut joukkotuhoaseet – ja yleisen mielipiteen muokkauksen myötä. Massat menevät yleisen mielipiteen mukana siihen suuntaan kuin ”tuuli kuljettaa”. Voimme ”kasvaa vain tuulen suuntaan” eli sen mukaan, mihin meidät opetetaan, minkälaiset asenteet meille syötetään mediassa ja kasvatuksen myötä saamme. Ne, jotka haluaisivat toimia toisin jäävät vähemmistöön ja ovat laulun sanoja käyttäen kuin ”yksinäinen mänty paljaalla tuulen runnomalla rannalla”, eivätkä voi muuta kuin katsoa vierestä, kun sodan myrskytuuli puhaltaa eteenpäin.

Soitannollisestikin kappale on mielenkiintoinen. Neil on rumpuineen hyvässä vedossa koko biisin ajan. Intron jälkeen tulee yllättävä elementti Alexilta eli blueskitarointia Gary Moore -hengessä. Aluksi olin, että mitä häh, mutta nyttemmin olen todennut, että blueskitarointi toimii todella hienosti! Geddy bassottelee tiukasti ja käyttää tässä biisissä todennäköisesti koko nykyisen ’aikuisen miehen’ ääniskaalansa hienosti hyväkseen. Alexin ’itämaisia’ aineksia sisältävä soolo on upea. Kaiken kaikkiaan hieno kappale, jossa on jylhä meininki.

”Hope” on levyn akustinen välipala, Alexin soolo, jota voi luonnehtia myös levyn ’täytekappaleeksi’, koskapa se ei ole bändikappale. Se tosin toimii hienosti ”Faithlessin” introna ja on itse asiassa saanut nimensäkin ”Faithlessin” rivistä ”But I still cling to hope”. Biisi on akustista länkkärimeininkiä, joka toimii välisoittona tai introna, mutta ei mielestäni nouse irrallisena kappaleena Rushin normitasolle. Tietysti voi pohtia, kuuluuko joku Neil Peartin rumpusoolokaan sitten Rushin keikalle, mutta keikkatilanne onkin mielestäni eri asia. En tarkoita, että ”Hope” olisi mitenkään huono kappale itsessään, mutta ilman albumia ympärillään tai ”Faithlessia” perässään se voisi olla jopa merkityksetön. Toisaalta, kun biisiä ajattelee osana ”Faithlessia” tai sitten nimensä mukaisesti toivon pilkahduksena synkkyyden keskellä, puolustaa ”Hope” teemallisesti paikkaansa levyllä. Jää nähtäväksi ja kuultavaksi, onko tämä vain intro tai välisoitto vai tuleeko kappaleesta joskus jotain ’suurempaa’. Toistaiseksi itselleni ”Hope” on levyn kappaleista ainoa, jonka voisin huoletta jättää levyltä pois, koska en osaa edes hyräillä sitä. Se on mielestäni merkki siitä, että se ei ole kovin muistettava tai vaikuttava kappale.

”Faithless” on upea biisi, joka paranee sekin useammalla kuuntelulla. Aluksi siitä erottui ainoastaan kaunis kertosäe, mutta nyt usean kuuntelun jälkeen koko biisi toimii hienosti. Tässä biisissä on sama ajatus kuin minulla on ollut nuoresta aikuisesta lähtien, jolloin elin avoliitossa uskovaisen naisen kanssa. Minulla ei ollut, eikä ole ehkä vieläkään ’uskoa uskoon’ siinä merkityksessä kuin se yleensä ajatellaan, vaikka toivonkin, että joku hyvä voima meitä varjelisi. Jumala-uskon sijaan uskon rakkauteen ja siinä on minulle uskoa riittämiin, kuten Neil sanoituksessa oivasti toteaa. Biisissä pohditaan myös sitä, kuinka omaa henkilökohtaisesti ’räätälöityä’ uskoa on vaikea säilyttää yleisessä painostuksessa, joka on joissakin yhteisöissä/kulttuureissa voimakasta. Biisissä on kauniita vertauskuvia ’hiljaisesta vastarinnasta’ eli yksilön valinnasta massojen mielipidettä vastaan. Hieno teksti, upea kappale.

”Bravest Face” on vaatinut levyn kappaleista ehkä eniten sulattelua. Biisi alkaa ihan mukavasti, mutta sitten rauhallisemman kohdan melodia on jotenkin ärsyttävä. Alex soittaa akustista kitaraa ja Geddyn laulufraseeraus on jollain lailla häiritsevää. Sanatkaan eivät kolahda aivan samalla tavalla kuin muissa kappaleissa - tai sitten se johtuu vaan tosiaan tuosta niiden laulutavasta. Kertsiin tultaessa biisissä on vähän tuttua tulta ja tarttuvuutta, mutta se karisee pian akustisen kohdan taas alkaessa. Laulun kaiutus tai siis ’kaiku vastaa’ -tyylinen kikkailu kuulostaa kans oudolta nimenomaan tässä kappaleessa, vaikka sitä on käytetty useissa kappaleissa. Biisi kertoo vastakohdista ja ’kaksista kasvoista’, jotka kaikilla asioilla tuppaa olemaan – niin kuin tällä biisilläkin. Alexin soolo kolmen minuutin kohdalla on sekin jotenkin erikoinen, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Koko biisi on vähän kuin yritys tehdä jotain vähän erilaista, kenties ’epä-Rushmaista’, mutta toisaalta kertsikohta on aika perus-Rushia nykymittapuussa. Uskoisin tämän olevan kuitenkin vaikea pala muillekin kuin minulle. Mielestäni biisi on kaukana tämän levyn huippukohdista, mutta toisaalta voi ihan yhtä lailla edustaa joillekin levyn huippua. Minun mielipiteeni on kuitenkin se, että levy olisi vielä himpun verran parempi kokonaisuus ilman ”Bravest Facea”. Toisaalta minun täytyy myöntää, että biisi jää juuri tietynlaisen ärsytyskynnyksen ylittäessään soimaan tehokkaasti päähän ja se voi olla sen vahvuus. Tiedä vaikka joku päivä totean, että onpas tämä loistava kappale, mutta kyllä siinä meni aikaa, ennen kuin sen oivalsin…

“Good News First” on edeltävän kappaleen ohella siinä mielessä levyn ’vaikeimpia’ kappaleita, että biisi tuntuu jäävän useimpien levyn alkupuolen biisien varjoon. Geddyn laulussa käytetään jotain efektiä osassa biisiä ja se kuulostaa ’jännältä’, mutta kertosäkeessä mennään jo normi-päivän puitteissa. Ehkä biisi ei oikein koskaan lähde ’lentoon’? Siinä missä ”Bravest Face” onnistuu ainakin ärsyttämään, jää ”Good News First” ehkä vähän pimentoon ja peruskappaleeksi. Noin kolmen minuutin kohdalla tuleva rauhallisempi lauluosuus on ihan mukava, mutta laulun ’kaiku vastaa’ -kikkailu ei minua miellytä - tätä samaahan koin jo edellisessä kappaleessa. Alexin soolopätkä on hieno, mutta lyhyt. Tämä on peruskauraa, eikä mitään neljän viljan puuroa, kuten seuraavana tuleva huikea instrumentaalipläjäys…

”Malignant Narciccism” livahti nettiin ennen julkaisua, joten olin kuullut sen ennakkoon, jolloin se kuulosti hieman erikoiselta pätkältä Rush-tuotokseksi. Pituuskin on Rush-mittakaavalla erikoinen: 2:17 - tosin onhan ”Hopekin” lyhyt eli 2:02, mutta se onkin soolojuttu. Joku on käyttänyt tästä biisistä osuvaa sanontaa ”svengaa kuin hirvi”. Geddy pääsee irrottelemaan bassollaan ja Alex saa soitella mielenkiintoisia juttuja. Neilin paukutuskin hivelee svengikorvaa. Silti minusta koko biisin hauskin kohta on lopussa; Ensin aivan Iron Maidenin biisin lopetukselta kuulostava tydydydy-tadadada-tödödödöö ja sit ihan vimoseksi Geddyn basson vinkautus. Hauska biisi ja aika lyhyt, joten eiköhän se livenäkin tulla kuulemaan, kun settilistaankin se on helppo lisätä ilman, että veisi tilaa monelta muulta kappaleelta.

”Malignant Narcissism” syntyi Geddyn jammaillessa bassollaan studiossa, kun tuottaja ’Booujze’ Raskulinecz innostui, tallensi jammailua ja innosti bändin tekemään (lähes) spontaanin irrottelukappaleen. Neilin massiivinen rumpusetti ei ollut enää edes paikalla studiossa, joten hän joutui soittamaan pienellä varasetillä, mikä teki varmasti ainakin Neilin osalta oman lisänsä biisin jammailuhenkisyyteen. Kyseessä on hieno instrumentaalivälipala, vaikka ei sävellettyjen ’virkaveljiensä’, kuten ”YYZ”, ”La Villa Strangiato” tai tämän levyn ”The Main Monkey Business” tasolle mielestäni aivan ylläkään, mutta toisaalta tekotapakin on niin Rushille epäsovinnainen, että kyseessä on omassa lajissaan klassikko.

”We Hold On” päättää Snakes & Arrowsin. Tässä on ehkä jotain Vapor Trails –levyn henkeä varsinkin menokohdissa. Joidenkin mielestä biisi ei ole oikein toiminut tai ainakaan noussut esiin, mutta itselleni kappale toimii juuri parhaiten levyn päättäen. Se rokkaa ja antaa vaikutelman: Rush on ja pysyy.

”We Hold On” toimii hienosti yksittäisenäkin kappaleena ja voi olla, että joitakin on ’häirinnyt’ se, että biisi tulee hauskan ja soitannollisesti irrottelevan MalNarin jälkeen, jolloin sen teho ei tule ehkä samalla lailla esiin. Mielestäni Alexin kitarointi on tiukkaa ja rytmiryhmä toimii – tämä on hieno bändikappale. Geddyn laulu kuulostaa kans miellyttävältä - siinä on jotain omalaatuista otetta. Neilin sanoitus luotaa kamppailuja, joita käymme rakkaudessa ja elämässä yleensä. Vaikka välillä tekeekin mieli luovuttaa (”threaten to call it quits”), löydämme itsestämme voimaa jatkaa: ”We Hold On”. Siinä on mielestäni myös kiteytetty Rushin asenne. Herrat Lee, Lifeson ja Peart vanhenevat, mutta jatkavat aina uudestaan, koska Rush on kuitenkin heillekin tärkeä asia. Itse asiassa Neil mainitsee esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että bändityöskentely oli pitkästä aikaa nautittavaa ja kertoo sanoneensa äänittäjä Richille ja Booujzelle oman osuutensa purkituksen jälkeen, että hän ei ollut koskaan aiemmin nauttinut näin paljon levynnauhoituspuuhista saati ollut näin tyytyväinen tuloksiin. Tämä kuuluu mielestäni levyllä ja lupaa hyvää Rushin tulevaisuudelle.

Lopuksi vielä katsaus pakettiin, jossa levy tarjoillaan. Kansikuvana levyllä on ”The Leela of Self-Knowledge” eli ”itsetuntemuksen peli”, jossa Leela on hindinkielinen sana pelille. Kyseinen kuva on siis maalaus, joka toimii pelilautana ja jonka on maalannut alkuperäisen kuvan pohjalta Harish Johari, joka toi pelin 1970-luvulla Yhdysvaltoihin. Peli on buddhalaiseen karma-oppiin pohjautuva ja siten vertauskuva elämälle ja valinnoille, joita teemme. Ensimmäinen reaktioni kansikuvaa katsoessani oli, että onpa ruma, mutta toisaalta, onhan se aika mielenkiintoinen. Neil halusi tuon kansikuvaksi siksi, että siitä löytyi suoraan viittaus levyn nimeen ja teemaan yksilön kamppailusta elämässä.

Toisaalta itse tein levynkannen suhteen niin, että käänsin levyn kantta vasten kuvan, jossa on hauska kuva käärmeestä, jolla on pikkulapsen hampaat ja nuoli menee pään läpi. Muutenkin Hugh Symen yhdessä Neilin kanssa ideoima ja toteuttama kuvasto kansilehtisessä on kerta kaikkisen upeata. Pidän kaikista kuvista ja niistä saa vielä lisätunnelmaa kappaleiden kuunteluun ja tekstien lukuun. Yksi suosikeistani on kuva ”Good News First” -biisin kohdalla, jossa lumisessa maassa on tuore hauta, jonka päällä varis, punainen ruusu ja ilmassa sanomalehti, jossa lukee isoin kirjaimin: ”Hoitokeino löydetty”. Kaikissa kansilehtisen kuvissa on voimaa ja kauneutta.

Minulle Snakes & Arrowsin aukeneminen oli yllättävän helppoa. Luulenpa, että yhtenä suurimmista vaikuttajista siihen on The National Midday Sun – The Home for European Rush Fans eli tuttavallisemmin TNMS ja sen suomenkielinen foorumi. Levyn odotuksesta lähtien olen ollut aiempaa intensiivisemmin mukana, kun on löytynyt ’vertaistukiryhmä’, jossa ei kannusteta pois ’hulluudesta’, vaan suorastaan yllytetään siihen. Alun perin aloin tehdä omaa Rushfanin shaitti –nettisivustoakin, koska en löytänyt netistä paljonkaan suomenkielisiä Rush-sivuja. Rush-fanaattisia kavereitakaan minulla ei juurikaan ole, joten yksinhöpinä on nyt vaihtunut yhteisölliseksi fanikeskusteluksi.

Palatakseni kuitenkin arviooni Snakes & Arrowsista – joka tämä yksinhöpinämaratoni yrittää siis olla ;-) – löydän siitä monia vahvuuksia. Tuotanto on onnistunutta ja Rushia nuoresta pojasta lähtien fanittanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz on loihtinut studiossa ja miksatessaan ”loistavat ja terävät” soundit, kuten fanikollega JiiPee/Headbanger omassa arviossaan toteaa. Allekirjoitan myös toisen JiiPeen/Headbangerin ajatuksen eli että S & A on ”näennäisen yksinkertainen, mutta kuitenkin vaikeasti avautuva levy.” Lähes jokaisella kuuntelukerralla biiseistä löytyy uusia ulottuvuuksia - eli avautui vaikeasti, vaikka sen kuuntelu oli helppo aloittaa ja se avautui heti ainakin jollain tasolla - eli se oli näennäisen yksinkertainen.

Rushin lähihistorian levyt Roll The Bones, Counterparts, Test For Echo ja Vapor Trails ovat kaikki pitkäsoittoja, jotka olen itsekin saanut ”vastailmestyneenä” kokea. Roll The Bonesista tykkäsin aikoinaan kovastikin. Counterpartsilla käännytin yhden kaverini Rush-faniksi ja syksyllä 2007 samainen kaveri on mukanani areenalla. Test For Echolla käännytin toisen kaverin Rush-faniksi ja hänkin lähtee mukaan syksyn areena-keikalle. Vapor Trailsista en pitänyt kovin paljon, joten siihen verrattuna uusi levy on huima parannus. Rush ei ole enää sama bändi kuin 10, 20 tai 30 vuotta sitten, joten on mukavaa todeta, että bändi on Snakes & Arrowsilla käyttänyt hyväkseen kaikki nykyiset voimavaransa: Hienot melodiat, upeat tekstit, toimivaa bändisoittoa, kokeilevampaa lähestymistapaa perinteitä kunnioittaen ja – viimeisenä vaan ei vähäisimpänä – pitkän historiansa aikana imettyjen vaikutteiden tyylitajuinen käyttö. Joidenkin hard rock –fanien korvaan saattavat Snakes & Arrowsilla särähtää akustisen kitaran jonkinlainen hallitsevuus sekä pari hauskaa yksityiskohtaa, kuten ”Workin’ Them Angelsin” mandoliiniosuus tai ”The Way the Wind Blowsin” blueskitarointi. Rush onkin ehkä yrittänyt Snakes & Arrowsilla tehdä epämodernia musiikkia, joka on kuin raikas tuulahdus menneestä tämän päivän kaaoksen keskelle. Neil kuvaa esseessään levyn ensimmäisiä valmiita biisejä kuultuaan tunnelmaa ”henkiseksi” ja ”raa’an hienostuneeksi”. Rush on samaan aikaan löytänyt juurensa ja jonkinlaisen rentouden tehdä juuri sellaista musiikkia, kuin herrat itse haluavat, paikasta ja ajasta riippumatta.

Jos Rush veti vuoden 1980 Moving Picturesilla kuin 100 metrin juoksija, on Rush vuoden 2007 Snakes & Arrowsilla maratonilla. Toivotaan, että tämä alkanut juoksu jatkuu vielä pitkään ja me faneista innokkaimmat saamme kuultavaksemme vielä ainakin yhden tai kaksi uutta levyä – mikä tekisi täydet 20 pitkäsoittoa – ja kenties uusia kiertueitakin. Näen Rushin ensimmäistä kertaa lokakuussa Helsingissä ja on hienoa, että bändi teki kiertuetta ennen levyn, joka itselleni on jopa yksi parhaista. Snakes & Arrows on loistava ja hyväntuulinen, vaikkakin teemoiltaan jopa synkkä levy. Joka tapauksessa se on hyvin voimakas kokonaisuus juuriaan hakevalla tavalla uudistuneelta ja arvokkaasti ikääntyneeltä Rushilta.

© 2007 Jarkko ’Rushfani’ Leinonen

PS. Arvosteluni julkaisu myös Rushfanin shaitillani

Kuusi outoa asiaa minusta

Laura haastoi minut omassa blogissaan listaamaan kuusi outoa asiaa itsestäni. Tässäpä tulevat aatokseni, vaikka ulkopuolisten olisi ehkä helpompi nämä asiat huomioida…

1. Olen tehnyt nyt yhdeksän vuotta omakustanneilmaisjakelupienlehteä nimeltään Känni (alaotsikolla suomalainen alkoholiriippuvainen lehti). En tiedä, onko se (enää) outoa lähipiirini mielestä, mutta ulkopuolisille se sitä ainakin aluksi on – yleensä kuitenkin positiivisessa mielessä. Känni 14 on parhaillaan työn alla...
2. Olen kuulunut pian 14 vuotta "veljeskuntaan" nimeltään Böhém. Perustimme sen "veljieni" Idea-Böhémin ja Vege-Böhémin kanssa. Jokaisella on Böhém-nimi. Minun Böhém-nimeni on Lover-Böhém. Meitä on tätä nykyä jo 10 ja olemme kaikki miehiä, joilla on jotain siteitä Kainuuseen – useimmat ovat täältä kotoisin. Tänä keväänä Böhémien etelän vetelien osasto kokoontuu Tallinnassa ja kesällä olisi tarkoitus tavata jopa koko poppoolla Keuruulla, jossa Tilannekomiikka-Böhém isännöi. Outoihin Böhém-tapoihin voisi laskea mm. "liittymisrituaalin" eli perseveden juomisen sekä julkisilla paikoilla suoritettavat juhlalliset veljeshuudot, kuten "Honohono molomolo!"
3. Kahdella nuorimmalla lapsellani on vain 3kk ikäero. Olen kokenut sen selittämisen hieman oudoksi ihmisille, jotka eivät kuulu lähipiiriini.
4. Olen varusmiespalveluksen loppuun asti käynyt sivari. Voin siis sujuvasti jutustella sekä armeija- että sivarijuttuja. No, jälkimmäinen palvelus kylläkin rajoittuu vain viiden päivän täydennyskoulutukseen (jonne jouduin kieltäydyttyäni aikanaan kertausharjoituksista), mutta kuitenkin ;-)
5. Siivoan wc-/talouspaperilla. Vaimoni mielestä tämä oli outoa ja kun tarkemmin ajattelen, niin en tunne ketään muuta, joka suorittaisi viikottaisen imuroinnin pyyhkien paperilla kaikki näkyvät villakoirat seinänvieruksia myöten pois. Tämä auttaa minua pärjäämään kahden ominaisuuteni eli siisteysintoilun ja laiskuuden välimaastossa.
6. Käytän 99%:sti mustia vaatteita. Toisaalta siinä ei ole mitään outoa, mutta voi kai sitä outonakin pitää, että muun värisiä vaatteita koen melkeinpä vastenmieliseksi päälleni pukea. Käytän siis mustia kantapäästä päälaelle asti, sukista hattuun asti. Kaikki käyttämäni alusvaatteetkin ovat mustia. Tuon yhden poikkeusprosentin muodostavat lahjaksi saamani Marian valinta t-paita (punainen), lahjaksi saamani kelta-harmaat villasukat ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Tottenham-kaulahuivi. Ja tarkalleen ottaen kai piponikin on todella tumman sininen. Voi perkele, onkohan 1% sittenkään riittävä luku. Tää oli vähän tämmönen väkisin väännetty outous, mutta sallinette sen – ei oo helppoo miettiä, mikä itessä on outoa!

Haastankin nyt kommenttiboksiin kertomaan outouksiaan kaikki blogiini eksyneet immeiset. Ja vinkkinä: Se mikä teistä voi tuntua täysin normaalilta, voi olla jonkun toisen mielestä hyvinkin outoa...

Jutut vähissä

Jos joku kitisi ennen joulua siitä, kun ”kunnon talvi” ei ottanut tullakseen, niin nyt hänen täytyy olla tyytyväinen. Olen kahtena peräkkäisenä aamuna kävellyt -27 asteen pakkasessa töihin ja se on mielenkiintoinen, virkistävä kokemus. On pakko liikkua, jotta ei jäätyisi. Räkä jäätyy nokan alle ja parta on huurussa. Päässä on pipon lisäksi huppu tai kaksi. Sen lisäksi kotonamme on takan kärytyksestä huolimatta iltaisin ihan luonnollista pitää vaikka villapipoa ja kaulaliinaa – hanskatkaan ei ois pahitteeksi. Onneksi rakas vaimoni teki mulle kämmekkäät, jotka on tosi kätevät tässä tietsikan kanssa – sormet ovat käytettävissä, mutta kuitenkin kädet pysyy siedettävän lämpiminä.

No juu, talvi siis tuli ja lunta on maassa. Siitä hohtava valo on mukava juttu. Vielä kun sais autot ja tehtaan pois saastuttamasta ilmaa, niin ah ku ois raikasta. Minähän olen harrastanut nyt kuukauden verran työmatkakävelyä. Läheskään aina ei tule mentyä kuin yhteen suuntaan, kun olen pois lähtiessä saanut kyydin tai mennyt Lauran ja poikien perässä Hoikkalaan. Jos tulee käveltyä molempiin suuntiin, niin se tekee tunnin reipasta kävelyä päivittäin. Aiemmin melkein ihmettelin yhtä kaveriani, joka käveli joka päivä töihin ja sanoi, että se on tosi mukavaa ja että hän ei haluaisi kyytiä vaikka saisi. Yksi aamu minunkin viereen pysähtyi tuttavaperheen auto ja kysyivät ikkunasta, että haluanko kävellä. ”Joo, haluan, mulla on tämmönen kuntokampanja meneillään!” No, olihan siinä totuuden siemen mukana, vaikka varsinaisesti en (ainakaan enää) kävele kuntoilun vuoksi. Olen huomannut, että kävely on älyttömän terapeuttista – ajatukset saavat juosta vapaana tai olla juoksematta. Lisäksi saan kuunnella rauhassa musiikkia. Ostin sitä varten korviini sopivat kuulokkeet (ei mitään nappihärdellejä) ja töistä saatu halpis-korruptiolahja-mp3 –soitin on ollut ihan kelpo vehje soittamaan musaa.

Tämänkertaisen jorinan otsikko viittaa osaltaan siihen, että jutut ovat olleet vähissä tämän blogin osalta. Kirjoitin tänne edellisen kerran puolitoista kuukautta sitten. Mihin aika on kadonnut? Minä, joka nimeän kirjoittamisen harrastukseni, en ole oikeastaan ”julkaissut” siis mitään puoleentoista kuukauteen. Olen kuitenkin kirjoittanut - joskin tosi vähän - ja ajatellut kirjoittamista. Siitä lisää kohta, mutta ensin täytyy kerrata sitä, mihin aika on karannut.

Ensinnäkin täytynee todeta, että koskapa tammikuun alkupuolella pidin pois jo viime vuonna kertyneitä ylityövapaita, niin työpäivät jäi tosi torsoiksi. Eli töissä ei ollut aikaa kirjoittaa ;-) Sittenhän töistä tullessa ei kirjoittamisesta voi perheellinen oikein haaveillakaan ennen iltakymmentä, jolloin Mirokin yleensä viimeistään simahtaa. Senkin jälkeen on aina välillä muita mielenkiintoisia aktiviteetteja tarjolla. Innostuinpa esimerkiksi tuossa vuoden vaihteessa panemaan myyntiin läjän levyjä sekä muutaman pelin ja musiikkivideon. Useimpien kommenttien perusteella levyjen myynti on joko a) typerää tai b) outoa. Itse ajattelin myyntipuuhaan ryhtyessäni, että levyt ovat vain materiaa, jota en tarvitse, koska se lojuu hyllyssä. Toki sinne piti jättääkin paljon, mutta olen nyt kuukauden aikana myynyt 33kpl musiikki-cd:eitä, 3kpl pc-pelejä ja 2kpl musiikkivideoita, eikä harmita yhtään. Onhan siellä varmaan mennyt joukossa joku klassikkokin tai levy, jota joskus vielä saattaisi kaivata kuunneltavaksi, mutta en usko, että näitä myyntejä koskaan kadun. Nuorempana vitutti myydä kaljan tuskissaan levyt, jotka kaverille kelpasi – tosin itsekin ostin samalla tyylillä levyjä toiselta kaveriltani. Tais käydä niin, että tämänkertaisessa myyntirytäkässä ainoastaan yhden levyn kohdalla vaimoni teki väliintulon – Nirvanan ”Nevermind” sai jäädä hyllyyn, koska se on klassikko – ainakin vaimolleni. Se oli minusta ihan hyvä peruste ja kun levyä kuuntelimme, niin huomasin, että se on yllättävän hyvä - ellei parempi – verrattuna fiiliksiin levyn ilmestymisaikoina.

Syy, miksi levyjä ja muuta matskua möin, oli sama kuin aina jotain myytäessä eli rahan saaminen. Olemme vaimon kanssa pyrkineet panemaan kaiken ylimääräisen kulutusluoton maksuun, joten koska halusin saada uusia levyjä piratismin sijaan, minun täytyi jostain saada normaalitulojen päälle ylimääräistä hilloa, jolla ostaa levyjä. Myyntikanavaksi valitsin Huuto.netin ja totesin, että se on ihan toimiva systeemi, joskin onhan siinä heikkoutensakin. Yritin kuitenkin tehdä tarpeeksi vetävät myynti-ilmoitukset ja vetää hinnat tarpeeksi alas, jotta paska kävisi kaupaksi. Ja ihmeen hyvinhän se kävikin – vain huonoimmat jäivät myymättä. Kai nekin menisi, jos eurolla myisi, mutta onhan siinä myyntihommassa oma vaivansa, jos sen kunnolla haluaa tehdä. Olen panostanut siihen, että huutokauppojen päätyttyä sähköpostiviesteissä on kaikki olennainen selkeästi esitettynä, jonka jälkeen pakkaan levyt niin, etteivät varmasti mene rikki ja teinpä töissä osoite- ja lähettäjä-tarrojakin. Sit on vielä se kauppojen jälkeinen viestittely ja tilin seuraaminen ja lähettely ja jälkipuinti. Ei sitä minkään euron takia viitsi tehdä. Ehkä saamieni 272,16 euron vuoksi. Ehkä ei moni niidenkään. Ja kaikkihan on tietysti jo tuhlattu ;-) Jotta ei ois mennyt ihan humpuukiin, piilotin pari kymppiä tyttäreni äiskän kassiin ja ostin pari anatomista pottaa.

Levyjäkin sain ja tässä on kuiva lista, josta vaimoni sanoisi (ja sanoikin), että siinä ei ole yhtään hyvää levyä ;-) Ei varmaan olekaan, monen muunkaan mielestä, mutta itselleni siinä on ollut paljonkin hyvää musaa – tosin pari vähemmän hyvääkin, mutta ne olenkin jo pannut kiertoon (niitä ei siis enää tartte mainitakaan):

Hero Dishonest – When The Shit Hits The Man
Iron Maiden – Powerslave
Iron Maiden – Somewhere In Time
Iron Maiden – Seventh Son Of A Seventh Son
Isis – Panopticon
Isis – In The Absence Of The Truth
Lamb of God – New American Gospel
Lamb of God – As The Palaces Burn
Lamb of God – Ashes Of The Wake
Lamb of God – Sacrament (special edition)
Mastodon – Call Of The Mastodon
Mastodon – Remission
Mastodon – Leviathan
Mastodon – Blood Mountain
...Tosin täytynee vielä lisätä listaan yksi, josta vaimokin tykkää eli hänelle lahjaksi ostamani levy:
Jippu – Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan

Lupasin kuitenkin vielä palata aiheeseen kirjoittaminen tai sen ajattelu. Päätin nimittäin yrittää saada aikaiseksi jälleen yhden Känni-lehden, joka olisi järjestyksessään 14. Innostukseen saattoi vaikuttaa se, että lainasin Känni-lehtiä ystävällemme Mierolaiselle, jolloin tuli mieleen kaikki hetket rakkaan ”lapseni” parissa. Eihän ne niin rakkaita tietysti ole kuin hetket rakkaiden lapsieni parissa, mutta kuitenkin ;-) Känni14 alkoi pikku hiljaa elää ajatuksissa ja valitsin siihen jo ensimmäisen jutunkin. Se on kyllä aika huono, koska en viitsinyt sitä panna edes blogiini, kun aikanaan sen väsäsin. Sit yks ilta tekaisin toisen jutun, joka oli mielessä pyörinyt jonkin aikaa. Siitähän se lähtee. Juttuideoitakin olisi muutama, mutta ei vielä läheskään lehdeksi asti. Ehkäpä joku lukee tämän ja nakkaa mulle ideoita tai innostuu jopa itse kirjoittamaan *vinkkivinkki*.

Mistä Känni14 sitten kertoo – meikäläisen kännäys-urahan näyttää pahasti olevan mennyttä aikaa. Eihän esimerkiksi tämä kulunut kuukausikaan tipaton ollut, mutta ei kaksi ykkösolutta ja desi siideriä isäni 60v-juhlan kunniaksi ole minusta kovin hirveätä kännäystäkään. Niin, ehkä joku Känniin perehtynyt hokasi jo: Eihän Känni ole koskaan, alkuperäiseltä idealtaankaan ollut lehti kännäyksestä, vaikka se yksi osa elämääni on esimerkiksi Böhémin kautta pitkään ollutkin. Enemmänkin näkisin Kännin teeman riippuvuuksissa ja niiden vaikutuksessa elämään ja ajatteluun(i). Känni on ollut pitkälti oma juttuni, vaikka olenkin ilokseni saanut aikojen kuluessa myös muita innostumaan kirjoittamisesta tai muusta mukana luomisesta. Ehkä voisinkin alkaa tekemään teemanumeroita muista riippuvuuksista kuin alkoholista, vaikka myönnettävä on, että Se on riippuvuus, joka varmaan aina jossain nurkan takana kolkuttelee ja omaa aikaansa taas odottelee. Tai sitten ei. Jää nähtäväksi – ja ehkä luettavaksikin.

Uskon asioista

Aloin tässä taas jokin aika sitten aktiivisemmin miettiä omaa uskonnollisuuttani – tai siis pitäisikö sanoa Jumalan kyseenalaistamista – että mistä siinä oikein on kyse. Hengellisyyshän on omasta mielestäni yksilöllinen asia ja jokainen kokee uskonnon/uskonnot omalla tavallaan, tulkitsee niitä omalla tavallaan ja joko "harrastaa" tai ei harrasta uskonnollisia rituaaleja. Usko tai epäusko on henkilön oman ajattelun tulosta.

Uskonnot ovat myös kulttuureihin kuuluva asia. Se, missä määrin uskontoa julkisesti esiin tuodaan, liittyy kulttuurien ja uskontojen ominaispiirteisiin. Usko on kuitenkin siitä erotettava asia. Se on mielestäni ennen kaikkea henkilökohtainen asia. Toki uskontoa harjoitetaan paljon ryhmissä ja tunnustetaan esimerkiksi julkisesti tietyillä vaatekappaleilla, koruilla ja toimituksilla kuten rukoileminen polvistuneena tai kädet ristissä. Silti yksilö itse omassa päässään (uskonnollisessa mielessä sielussaan) päättää tai tulkitsee, mihin uskoo ja miten sen kokee.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut näistä asioista ja pohtinut sitä, että minun täytynee olla ateisti, koska en usko Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan yms. Silti on olemassa perusteita, millä ateismini voi kumota. Uskon tai tahdon uskoa kohtaloon ja samalla tavoin ajatellaan useimmissa uskonnoissa. Kohtalolla selitän sitten itselleni tapahtuvia asioita ja totean, että niin oli tarkoitettukin, jotta nyt olisi niin kuin on.

Lisäksi en halua tyrmätä tarvetta siihen, että joskus tavallaan jättää asiat uskonnollisella retoriikalla todettuna "herran haltuun". Kaikkia maailman asioita ei voi murehtia loputtomasti, ei edes oman elämän pieniä tai suuria huolia. Pitää vaan luottaa, että asiat menevät parhain päin. Tämän voi ajatella olevan uskonnollista ajattelua, vaikka sitä ei tiedostaisi tai haluaisi ajatella sitä minään jumalallisena, mutta silti joskus tuntuu hyvältä vain jättää asiat "isompiin käsiin". Enkeleitä onko heitä? Samapa tuo, mutta en minä halua tuomita niihin uskovia, koska ei se ole minulta pois. Ja tunnustettakoon, että olen minä joskus nuorempana rukoillut, kun en muutakaan hädän hetkellä keksinyt. Rippikoulunkin kävin, vaikka juuri siellä jeesustelu eniten päähän ottikin ja raamatulla yritettiin "lyödä päähän" jatkuvalla tahdilla. Sittemmin erosin kirkosta, jotta ainakin tapakristillisyyteni voisin romukoppaan heittää.

Itselläni on näitä ikuisia kysymyksiä, minkä takia usko Jumalaan ja uskontoon tulee kyseenalaistettua. Yksi on hyvän ja pahan olemuksen käsittely. Kristinuskossahan on ns. pahan ongelma, jossa pohditaan sitä, että miksi maailmassa on niin paljon pahuutta, jos Jumala on sen luonut ja lisäksi olemassa. Kristillisissä kirkoissa plärätään usein raamattua ja todetaan, että Jumala on kyllä hyvä, mutta Saatana hallitsee ja vasta tuomiopäivänä paha saa palkkansa ja Jumala palkitsee häneen uskoneet. Toisaalta kristilliset piirit itse määrittelevät, mikä on hyvää ja mikä pahaa tuomiten usein mm. homoseksuaalisuuden, joten kyseessä on loppujen lopuksi mahdoton yhtälö. Mikä on yhdelle pahaa ja luonnotonta, voi olla toiselle hyvää ja luonnollista.

Itse olen sitä mieltä, että hyvyys ja pahuus ovat meissä kaikissa ja niiden välissä luomme omaa maailmankuvaamme. Jotkut pyrkivät tekemään elämässään tietoisesti vain hyviä asioita ja jos omat moraalikäsitykset eivät niitä asioita tyydyttävästi kerro, niin viime kädessä niitä etsitään uskonnoista, pyhistä kirjoista ja rituaaleista. Hyvän ja pahan ongelma on kuitenkin kulttuurisidonnainen, vaikka uskonnoissa ja kulttuureissa tiettyjä samankaltaisuuksia onkin. Se, että itse pyrin oman moraalikäsitykseni mukaan hyviin tekoihin ja vältän pahoja, sekä kadun tekemiäni pahuuksia, ei tee minusta kuitenkaan uskovaista.

Palatakseni lopulta kysymykseen siitä, olenko ateisti eli kiellänkö Jumalan olemassaolon, esitän ratkaisuksi agnostismia. Laajasti ajateltuna se jättää avoimeksi kysymyksen Jumalan tai jumalien olemassaolosta sekä uskonnollisten väittämien todenperäisyydestä, koska niistä ei voida saada varmaa tietoa. Agnostiikka voidaan jaotella myös ateistiseen tai teistiseen, mutta itse en lähde sille linjalle ja haluan ajatella sen laajemmin. Agnostismi on eräänlaista skeptismiä liittyen samaan asioiden kyseenalaistamiseen tiedon puuttuessa.

Elän tunteiden, tietojen, moraalikäsitysten ja uskon välimaastossa, mutta en halua tunnustaa Jumalaa tai Jeesusta raamatun oppien mukaisesti tosiksi, koska en usko, että raamatun tekstit ovat totuuksia, vaan uskonnollista tarinankerrontaa. Toki Jeesus oli olemassa, onhan hän historiallinen henkilö, mutta mielestäni on täysin turha henkilökultti nostaa hänet Jumalan pojaksi, jota pitäisi palvoa. Kristillisten uskovaisten Jeesus-kultti ja Jumalan äänekäs palvominen (toisin sanoen "raamatulla päähän lyönti") ovatkin omasta mielestäni ehkä vastenmielisimpiä uskonnollisia ilmiöitä, joita tiedän. Kristillisessä mielessä olen siis ehkä ateisti, mutta uskontoja on paljon muitakin. Tiede antaa sitä paitsi paljon järkevämpiä perusteita maailmankaikkeudesta kuin uskonnot, joissa tavallaan mennään sieltä missä aita on matalin – ihan niin kuin mitään ei tarvitsisi tutkia tai kyseenalaistaa, kun kaikki on muka Jumalan luomaa.

Palkitaanko hyvät teot?

Alkusyksystä kaveri Englannissa pyysi minua nauhoittamaan videoilla Suomen jalkapallomaajoukkueen pelin, sitten toisen, kolmannen, neljännen ja viidennen. Lähetin ne kaikki hänelle ilomielin eli valkkasin kassun, nauhoitin pelin, pakkasin matkan kestävään kuoreen ja lähetin postissa kohti Englantia, jokaisen erikseen. Kaiken tämän tein ilman korvausta, koska se oli ystävänpalvelus ja saatoin siten auttaa ja ilahduttaa kaukana asuvaa kaveria. Ajattelin itsekseni, että ”hyvät teot palkitaan”, mikä on muutenkin elämässä mottoni. Palkinto voi olla hymy tai kiitos tai oma hyvä mieli.

Sitten alkoi tapahtua outoja asioita. Tiedustelin yhdeltä firmalta poistotavaraksi menossa olevaa tulostinta, koska se oli vielä toimiva ja halusin ostaa sen – olinhan ollut ilman tulostinta jo toista vuotta. Yllätyksekseni minulle vastattiin, että saan tulostimen ilmaiseksi. Ja se on vielä hyvässä kunnossa. Jee!

Pian tämän jälkeen tyttäreni äiti pyysi, voisinko etsiä netistä lukitusmekanismia tyttäreni toisiin vaunuihin, kun ne olivat menneet alkutalvesta rikki, eikä niitä meinannut löytyä Suomessa mistään. Autoin tietysti mielihyvin ja paikansin ainoaksi kyseisten vaunujen tarvikkeiden tarjoajaksi ProKids Int A/S –firman Tanskasta. Lähetin heille englanninkielisen selostuksen siitä, mitä osia tarvitsen ja että voin ostaa ne Mastercardilla ja en Suomesta löytänyt kyseisiä osia. Sain vastauksen kuvailla tarkemmin osia tai lähettää niistä kuvat. Pahoittelin, että en voinut ottaa kuvaa, mutta kuvailin osia mahdollisimman tarkasti ja huvitti englanninkielisten termien keksiminen renkaiden lukkomekanismille. Sitten tuli vastaus. Kanssani sähköpostiviestejä vaihtanut henkilö uskoi nyt tietävänsä, mitä osia tarkoitan ja lupasi lähettää neljä (siis ei kaksi, kuten pyysin, vaan kaksi ja kaksi varalle) osaa minulle ilmaiseksi. Siis täh?

Tällä viikolla kävin sopimassa tyttäreni elatusavusta. Olin valmistautunut siihen, että ensi vuoden alusta alkaen joutuisin elättämään tytärtäni hieman isommalla summalla ja pyörittelin mielessäni, että ehkä voisin kaikki ylimääräiset menot karsimalla maksaa jotain 160-170 euroa. Sossun täti antoi minulle laskelman, jossa elinkustannuksemme (2 aikuista ja 2 lasta) oli laskettu mukaan normimääräisinä ja siihen lisätty vielä perusasumiskustannukset. Koska tuloni ovat työjärjestelyistä johtuen syksyn mittaan pienentyneet, totesi täti, että tämä laskelma menee miinukselle. Hetken olin hämmentynyt miettien, että eihän tämän näin pitänyt mennä, mutta koska tyttäreni äiti vaikutti asian kuultuaan siltä, että ei minun ole mitään järkeä maksaa minimielatusapua, niin totta kai suostuin siihen, että maakunta saa maksaa elatusavun ensi kuusta lähtien. Elatusapu tippui siis osaltani nollaan. Oho.

Olisikohan nyt aika lotota? Ehkä ei kuitenkaan. Tein sitä paitsi jo oman ratkaisuni tyttäreni elatuksen suhteen ja avasin tilin, johon yritän mahdollisuuksien mukaan säästää hänelle rahaa, siinä missä mummot ja muut tällä hetkellä säästävät pojilleni. Niin ja ensi viikolla tulee taas yks Suomen jalkapallomaajoukkueen peli.

Arkisia ajatuksia

Oletteko tulleet viime aikoina ajatelleeksi, että aurinkomme on yksi 500 miljardista tähdestä Linnunradaksi nimeämässämme galaksissa. Näitä 500 miljardia tähteä kiertää ties kuinka monta planeettaa, joista vain kahdeksan planeettaa ja yksi kääpiöplaneetta kiertävät omaa tähteämme, jota nimitämme auringoksi. Yksi noista kahdeksasta planeetasta on maapallo, jonka arvioidaan syntyneen räjähdyksessä noin 4 500 miljoonaa vuotta sitten. Maapallolla elää puoli miljoonaa kasvilajia ja puolitoista miljoonaa eläinlajia, joista miljoona erilaisia hyönteisiä. Alle 50000 lajeista on selkärankaisia ja yksi noista lajeista ihminen.

Oman linnunratamme ”lähinaapureina” on kolme suurta ja noin 30 pienempää galaksia, joissa on lisää tähtiä ja lisää planeettoja. Galaksit liikkuvat avaruudessa kovaa vauhtia ja on arvioitu, että noin kolmen miljardin vuoden kuluttua Linnunrata ja Andromedan galaksi kohtaavat toisensa ja yhdistyvät. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itse tähdet törmäisivät, koska niiden etäisyydet ovat suuria. Ihminen ei pääse nykyteknologiallaan edes oman aurinkokuntamme laitamille, saati sitten Linnunradan muihin aurinkokuntiin, joita on siis 500 miljardia.

Harvemmin kyllä tulee ajatelleeksi maailmankaikkeutta, koska se on pienen ihmisen päähän asia, jota ei voi oikein käsitellä ilman loputtomalta tuntuvaa heräävien kysymysten aaltoa: Mistä maailmankaikkeus koostuu? Onko sillä ”rajoja”? Mitä on ”tuolla jossain”, jonne ei millään kaukoputkilla nähdä? Paljonko galakseja avaruudessa on? Onko muissa galakseissa maapallon kaltaisia planeettoja, joissa on elämää – ja minkälaista elämää? Mistä galaksit ovat syntyneet? Miksi, mitä, missä, milloin?

Itse olen miettinyt asiaa, koska lainasimme Mirolle kirjastosta opuksen ”Ensimmäinen avaruuskirjani”, jota olemme mielenkiinnolla lueskelleet muutamana iltana. Sen innostamana etsin myös lisää tietoa netistä. Silti en kykene oikeastaan kovinkaan pitkälle ajattelemaan ”isoa kuvaa”, koska oma maapallommekin on jo ihan tarpeeksi iso mysteeri. Toisaalta olen nähnyt kuvia ja videoita maapallon ulkopuolelta sekä muilta oman aurinkokuntamme planeetoilta, joten sinänsä ne eivät minua ihmetytä, vaan ovat jopa luonnollisia asioita. Mutta kaikkialle ei ihmiskunnan tutkimuskaan yletä ja siinä vaiheessa meikäläisen äly käsitellä tuntematonta loppuu kesken.

Minusta on tavallaan hieno perusajatus elämälle se, jonka Neil Hardwick oli todennut. Hän sanoi, että on ”tiennyt jo pitkään, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta”. Toisaalta se on ainoa oikea elämänasenne, mutta toisaalta elämällämme on geeneihimme kirjoitettu elämäntarkoitus: kasvaa, lisääntyä, kuolla. Koko ajan geeniperimäämme kuitenkin kerääntyy lisää roinaa ja osaamme tehdä paljon muutakin. Katsoin joku päivä sitten hetken aikaa telkkarista mielenkiintoista luonto-ohjelmaa, jossa simpanssitutkija oli pitkään kyseistä apinalajia seurattuaan todistanut ja kuvannut videokameralla simpanssien toimivan suunnitellun väkivaltaisesti ilman näkyvää motiivia. Ohjelmassa näytettiin pätkä ajojahdista, jossa joukko simpansseja kerääntyi kokoon ja jahtasi suunnitelmallisesti takaa yhtä simpanssia, joka yritti karkuun. Lopulta joukkio tavoitti tämän, pudotti porukalla puusta, jonka jälkeen koko takaa-ajava joukkio kävi kurmottamassa tätä yhtä onnetonta, kunnes uhri makasi maassa hengettömänä. Tutkija siis totesi, että muillakin lajeilla kuin ihmisellä voi olla omaan lajitoveriin kohdistuvaa suunniteltua joukkoraivoa ja väkivaltaa. Tämä nyt ei tietenkään esimerkkinä ole mielestäni mitenkään tavaton, mutta mielestäni yksi hyvä esimerkki siitä, että ihminen ei voi pitää itseään täysin eriävänä olentona maapallollamme, joka ainoana kykenee ns. hyviin tai pahoihin asioihin tieten tahtoen, eikä vain vaistojensa varassa toimien.

Älykäs suunnittelu tuntuu kans olevan nyt kovassa huudossa. Yksi dokumentti kertoi amerikkalaisesta high schoolista, jonka johtoon pääsi kristillisiä tyyppejä enemmistöön ja nämä alkoivat kampanjoida sen puolesta, että evoluutioteoriaa ei voi enää opettaa heidän koulussaan, koska se on heidän mielestään täyttä potaskaa. Sen sijaan pitäisi opettaa Älykästä suunnittelua eli hieman yksinkertaistettuna sitä, että Jumala on luonut maailmamme, koska luonnossa on piirteitä ja rakenteita, jotka ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä suunnittelulla eikä ohjaamattomalla luonnontapahtumalla. Tätä epätiedettä (tiede on kokemusperäistä ja tutkittavissa olevaa) on sittemmin levitetty ainakin USA:ssa laajemmalle, siitä on käyty oikeustaisteluja ja sitä vastaan ja sen puolesta on tehty tutkimuksia ja kirjoitettu kirjoja. Viimeksi asia oli tapetilla muutama päivä sitten, kun Puolan apulaisopetusministeri väitti julkisuudessa, että evoluutio-oppi on valhetta: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Opetusministeri+kyseenalaisti+kehitysopin+Puolassa/1135222481488. Tosin onhan paljon järkyttävämpiäkin esimerkkejä siitä, missä yhteyksissä Jumala sotketaan kuvioihin, kuten vaikkapa valtionjohtajien puheissa sotaonnea omille joukoille tuottamassa ja niin edelleen. Ehkä sotiminen on kuitenkin niin ihmislajille ominaista päätöntä toimintaa, että tuollainen tyhmyys sallitaan, mutta kun ihmisten koulutukseen ja opetukseen aletaan sotkea oletetun Jumalan kosketus, niin se tuntuu jo paljon vakavammalta oikulta.

Elämä on mielenkiintoista. Vaikka maailmassa olisi kuinka paljon mielenkiintoisia asioita, joita voisi pohtia, riittää minun mielenkiintoni siihen, että miten itsellä ja perheellä pyyhkii. Eilen vähän harmitti, kun totesin, että kuun vaihteessa, kun saan palkan (miinus yhden viikon isyysvapaa), menee jo verkkopankkiin syöttämiini laskuihin sama tai jopa isompi summa, joten mitään ei jää tuosta palkasta loppukuukauden ajaksi käteen. Pitää siis koittaa säästää paria satasta, jotka vielä isyysrahasta jäljellä ja elää sit Lauran äitiyspäivärahoilla. Noista laskuista ei oikein voi karsiakaan mitään. Ei voi jättää maksamatta asuntolainan lyhennystä, sähkölaskua, vesilaskua tai kiinteistöveroa, mutta autovakuutuksen, bensakulut ja balanssiluoton lyhennykset voisi, jos auton möisi. Siispä mietin jälleen kerran auton myymistä. Tein myynti-ilmoituksenkin Nettiautoon, mutta ennen kuin ehdin julkaista sen, juttelin vielä Lauran kanssa. Hän ajatteli autottomuutta ja totesi, että meillä on kyllä hyvä auto, vaikka se ei olekaan välttämätön. Miro tuli siinä vaiheessa kans viereen ja oli vankasti sitä mieltä, että meidän autoa ei saa myydä ja tehosti suuttumustaan minua potkimalla. No, sit kun viimein yritin julkaista myynti-ilmoituksen, oli istunto jo katkennut ja koko ilmoitus hävisi kuin tuhka tuuleen. Eipä siis myydä nyt vielä sitä autoa, vaan koitetaan sinnitellä. Ja kyllähän sitä, luotolla.

Harvapa sitä oikeasti voi elää tämmöisillä tuloilla näin leveästi kuin me; On auto, omakotitalo ja kaikki tarvittavat kodin pelit ja vehkeet ja silti vain toinen aikuisista käy palkkatöissä. Eli velallahan sitä omaisuus hankitaan ja sitten maksetaan, kun jaksetaan. Turha tässä elämässä on älyttömyyksiin asti pihistelemään ruveta, kun eihän elämällä ole mitään merkitystä, eiks niin. Ja minkä helvetin takia tässä nyt pitäis säästääkään? Siksikö, että ois varaa lähteä Linnunradan kiertoajelulle, kun joku keksii supermoottorit ja löytää Linnunradan madonreiät? Joskus, jos jaksaa ja perhe-elämältä ehtii, pitää hommata tai kirjastosta lainata ja lukea kuuluisan evoluutioteoreetikko Richard Dawkinsin uusin teos The God Delusion, jotta saa lisää tietoutta, jolla perustella, miksi on maailmankaikkeutta ja elämän tarkoitusta/merkitystä pohtiva ateisti, eikä 2000 vuotta sitten tapettua tyyppiä palvova ja taivaspaikkaa tavoitteleva hölmö. Sitä en sano, etteikö hölmö voisi olla onnellinen, mutta niin olen minäkin.

Kantapäähän kolahti

Sain blogikirjoittelumme (kts. ”Metallipää”) jälkimainingeissa Mierolaiselta lainaan Led Zeppelinin DVD:n. Pitihän sitä sitten yrittää katsoakin, kun varta vasten oltiin sovittu ja vastalainaksi annoin oman jumalbändini Rushin DVD:n, josta myös toivon jonkinlaisen kommentin kuulevani herra hippirokkaajalta. Noh, alkupään keikkataltioinnit antoivat Zepistä kuvan energisenä rokkibändinä, jolla on kukkoileva solisti ja huippukitaristi. En kuitenkaan vielä ollut vakuuttunut, vaikkakin jo vähän vaikuttunut.

Sen sijaan DVD:n viimeinen keikka Knebworthissa vuonna 1979 oli vaikuttava. Bändihän eli tuolloin viimeisiä aikojaan, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Rumpali John Bonham delasi mm. Bon Scottin jalanjäljissä vuonna 1980 yrjöönsä ja bändiä ei enää ollut. Niinpä keikkaa voi pitää tavallaan uran jäähyväisinä, ainakin taltioituina sellaisina.

Vuosikymmenen toiminut ja jättimenestyksen saavuttanut yhtye esittäytyy ammattitaitoisena ja erittäin tiukasti toimivana yhtyeenä, jossa on loistavia muusikoita ja karismaattinen laulusolisti. Silti vasta yksi kappale pysäyttää minut todella kuuntelemaan ja tuijottamaan hypnoottisesti ruutua. Katson kappaleen uudestaan ja näytän vielä vähän myöhemmin Laurallekin, että varsinkin tämä yksi biisi kolahti minuun. Lauran ensikommentti on, että sehän (Plant, solisti) kuulostaakin vähän Geddyltä (Lee, Rushin solisti). Tämä kyseinen kappale on nimeltään Achilles Last Stand.

Tästä seurasi sitten tietenkin se, että lähdin etsimään internetistä tiedon siitä, millä levyllä kyseinen biisi on sekä imuroin internetin ihmemaasta eri versioita kappaleesta. Tein seuraavana aamuna töihin lähtiessä oman ”maxi-sinkun”, jossa oli kolme kertaa kyseinen kappale, yhden kerran lisäksi Dream Theaterin versiona sekä bonus-biisinä toinen DVD:ltä mieleen jäänyt kipale Kashmir. Tämän levyn sitten nappasin autooni ja sitä viikon kuunneltuani voin todeta, että

• Achilles Last Stand on aivan loistava kappale
• Biisi jää päähän soimaan
• Olemme Lauran kanssa hyräilleet kyseisen kappaleen kohtia useasti
• En ole kyllästynyt biisiin, vaikka olen kuunnellut sitä viikon sisällä noin 30 kertaa (ja biisin kestohan on 10 min 25 sek)
• Biisi herättää assosiaatioita mm. orkestereista kuten Yes (1970-luvun alkupuolen mahtava englantilainen proge-yhtye) ja Kiss (se komppi…tai miksi sitä nyt kutsutaan)
• Biisissä on upeita kohtia, joita odottaa aina vain uudestaan ja uudestaan
• Laulusuoritus on upea, rumpalointi on rautaa, basso laukkaa hianosti ja kitarointi on tyylikästä – en ole vielä löytänyt biisistä mitään vikaa, vaan joka kerralla paremminkin jotain uutta ja mahtavaa
• Tilasin kyseisen kappaleen sisältävän, vuonna 1976 julkaistun Presence-levyn ja se tulee siis olemaan ensimmäinen Led Zeppelin –levyni
• Etsin ja löysin biisistä myös muiden kommentteja, joiden perusteella löytyy muitakin biisistä pitäviä mm. http://www.songmeanings.net/lyric.php?lid=7795
• Aion tutustua Led Zeppelinin tuotannossa seuraavaksi biiseihin, joita fanit ovat netissä kehuneet tuolla em. sivustolla (eli ajatuksenani se, että jos Achilles Last Standista tykkäävät, niin muutkin suosikit voisivat kolahtaa myös meikäläiselle)
• Tällä Wikipedian englanninkielisellä sivustolla mainitaan, että kitaristinero Jimmy Pagekin olisi joskus maininnut sen suosikkikappaleekseen: http://en.wikipedia.org/wiki/Achilles_Last_Stand
• Dream Theaterin versio on ihan paska verrattuna alkuperäiseen
• Vaikka Kashmir-kappale on varmasti klassikko jo kitarariffinsä ansiosta, ei siinä ole samanlaista intensiteettiä, mystistä tunnelmaa ja täydellistä biisirakennetta kuin Achilles Last Stand –kappaleessa, minkä lisäksi siinä ärsyttää Plantin perinteiset laulumaneerit ja biisi on jotenkin laiska, eikä oikein pääse vauhtiinkaan ja sitten loppuu – mutta on silti hyvä biisi

Todennäköisesti tämä ei jää tähän, vaikka Robert Plant yrittääkin useissa muissa kappaleissa karkottaa minut Led Zeppelinin musiikin parissa jostain syystä korviini särähtävillä ”Uuuuuu, Baby, Baby, Yeaaah" –tyylisillä ulinoillaan. Senkin seksiä vonkuva hippi ;-)

Elämäni manifesti

On tullut aika kerrata elämäni perusasiat, jotta ne eivät unohtuisi. Mistä elämäni ja maailmankuvani muodostuu?

RAKASTAN perhettäni. Minulla on ihana vaimo, jonka kanssa on helppo olla oma itsensä. Vaimoni on kaunis, hellä, pehmeä, ymmärtäväinen, fiksu, upea, nautittava ja paras ystäväni. Poikani Miro on mahtava tyyppi ja ihana persoona. Poikani Kuru on hauska pikku ukko, suloinen pakkaus. Tyttäreni on suloinen mysteeri. Isäni on lempeä ja hyvä mies. Äitini on elämäni selkärangan rakentaja. Siskoni on aina rinnallani. Appiukkoni on rehti mies. Anoppini on elämän realiteetit ymmärtävä nainen.

VIHAAN ihmisten välinpitämättömyyttä. Vihaan sitä itsessänikin. Ihmiset eivät pidä huolta toisistaan saati itsestään. Ihmiset eivät pidä huolta luonnosta, jossa elämme. Heikompiaan pitäisi auttaa, mutta on usein helpompaa kääntää katse pois ja keskittyä omaan napaan.

INHOAN väkivaltaa heikompia kohtaan. Inhoan itsessänikin sitä, että joskus käyttäydyn uhkaavasti tai tartun lastani kovasti. Mutta niitä minä vasta inhoankin, jotka hakkaavat säälittä perheitään tai tuntemattomia kadulla, kun nämä eivät satu miellyttämään. Inhoan myös henkistä väkivaltaa, jolla ihmiset pyrkivät peittämään oman heikkoutensa tai typeryytensä. Inhoan kiusaamista, oli se sitten fyysistä tai henkistä.

TYKKÄÄN uppoutua hyvän elokuvan pariin, josta saan ajattelun aihetta. Tykkään kuunnella hyvää musiikkia, josta löydän koukkuja ja hienoja melodioita ja rytmiä elämään. Tykkään mukavista ihmisistä, joiden kanssa on hyvä olla ja keskustella. Tykkään hyvästä ruoasta ja juomasta. Tykkään karkeista. Tykkään olla perheeni lähellä ja kokea itseni tarpeelliseksi. Tykkään katsoa suosikkijalkapallojoukkueeni peliä ja uppoutua sen tunnelmaan. Tykkään lukea hyvin kirjoitettuja juttuja netistä ja lehdistä.

PELKÄÄN jättäväni perheeni pulaan, jos kuolen (en pelkää kuolemaa, koska se tulee, jos on tullakseen). Pelkään väkivaltaa ilkeiden ja välinpitämättömien, sekä sekavien ja aineissa olevien ihmisten taholta. Pelkään lasteni hyvinvoinnin puolesta. Pelkään joskus liikenteessä joutuvani onnettomuuteen.

INNOSTUN joskus kirjoittamaan, enkä saa rauhaa, ennen kuin ajatukseni on luettavassa muodossa. Innostun välillä jostain biisistä niin paljon, että sitä pitää kuunnella koko ajan. Innostun välillä tekemään liikaa töitä, kun ei malta jättää asioita kesken.

SUUTUN helposti, jos olen nälkäinen tai väsynyt – tosin suuttumus ei ole siinä tapauksessa hirveän vakavaa, vaikka äänenpainoista ja käyttäytymisestä voisi toisin luulla. Suutun usein uutisia lukiessani tai kuullessani tai nähdessäni, koska median välittämä uutisvirta on näkemykseni mukaan pääasiassa täynnä huonoja uutisia. Suutun ihmisille, jotka ovat välinpitämättömiä läheisistään tai heikommistaan. Suutun itselleni, kun olen suuttunut lapsilleni, jotka eivät tahallaan tee mitään pahaa.

NAUTIN perhe-elämästä, vaikka se ei läheskään aina ole hauskaa tai helppoa – ehkä juuri siksi siitä nautin, että se on kuitenkin elämässäni merkityksellistä ja haasteellista ja perheeni tarvitsee minua. Nautin siitä, kun voin olla läheisessä vuorovaikutuksessa lapsieni kanssa ja oppia heiltä/heistä tai opettaa heitä. Nautin erinomaisesta ateriasta tai suussa sulavasta herkusta tai upeasta oluesta. Nautin hetkistä, jolloin oivaltaa elämän hienoimpia asioita ja voi todeta olevansa onnellinen. Nautin siitä, kun voi olla ystävä tai saa kokea todellista ystävyyttä. Nautin herkistä hetkistä vaimoni kanssa. Nautin, kun suosikkijoukkueeni voittaa todella tiukan taiston. Nautin, kun saan aikaiseksi jonkun jutun, josta voin olla ylpeä. Nautin, jos saan erinomaista palautetta kirjoittamastani. Nautin musiikista, jota tekee aina vaan uudestaan mieli kuunnella ja josta löytää aina uusia ulottuvuuksia.

KAUHISTELEN maailmanmenoa, jos satun uutisia lukemaan, näkemään tai kuulemaan. Kauhistelen luonnon katastrofien vaikutusta. Kauhistelen ihmisten vihaa ja väkivaltaa, sotia ja luonnon raiskausta. Kauhistelen ns. suurten johtajien hulluutta ja uhoa.

NAURAN hienoille oivalluksille, joita fiksut ihmiset laukovat. Eniten mielihyvää tuottaa nauraa lasten oivalluksille – toki myötänauraen ja sympaattisesti. Nauran hyville ja hyvin huonoille jutuille.

ITKEN kun elämä ei suju hyvin ja ahdistaa. Itken ilosta, kun elämä sujuu paremmin kuin koskaan. Itken julmia kohtaloita, jotka koskettavat. Itken harvoin ääneen.

HYVÄKSYN erilaisuuden ja pyrin toimimaan niin, että voisin joka päivä voittaa ennakkoluuloja, joita minullakin on.

HUOLESTUN usein, kun lapseni tekevät jotain mitä en voi kontrolloida.

MYKISTYN kauneuden ja viattomuuden äärellä.

HERMOSTUN liian usein lapsilleni, koska se on aivan turhaa.

KUUNTELEN huonosti, kun teen jotain muuta. Kuuntelen sujuvasti huolia ja murheita. Kuuntelen mielelläni musiikkia ja lasteni ääntä (paitsi huutoa ja itkua).

TURHAUDUN voimattomuuteni ja jaksamattomuuteni edessä vaikuttaa asioihin, joihin haluaisin vaikuttaa.

LOPETAN tekemiseni, jos minulta sitä hyvin perustellen pyydetään. Lopetan tekemiseni myös, kun olen saanut tarpeekseni. Lopetan tosin vasta, kun olen valmis lopettamaan.

Ensilumi

Nysse tuli. Lumi. Ukki, Miro ja iskä rakensi sit myös talven ensimmäisen lumiukon.

Blogin(i) vanki

Kun kirjoittaa blogia, sille yleensä muodostuu pikku hiljaa oma luonne. Kirjoituksissa käsitellään tiettyä aihepiiriä. Kirjoitukset ovat saman tyylisiä. Olipa blogi sitten arkisten asioiden kirjaamista tai jonkin erityisen asian jatkuvaa ruotimista, on blogin lukijalla joku käsitys siitä, mitä odottaa. Kun tätä on jatkunut tarpeeksi pitkään, on kirjoittaja bloginsa vanki. Tahtoisin itse vapautua kahleista, mutta se ei taida onnistua.

Tätäkin blogia kirjoittamalla olen jo aikaansaanut sen, että olen viihdyttänyt, suututtanut, loukannut ja herättänyt myötätuntoa. Lähes joka kirjoitukseen on tullut edes joku kommentti. Entäs jos seuraava kirjoitukseni onkin tyhjänpäiväinen, eikä se kiinnosta ketään? Olen kuin kirjailija tai mikä tahansa muu taiteilija, joka saattaa useasti uransa aikana pohtia samaa: Entäs jos nyt epäonnistun ja urani lähtee menemään alamäkeä.

Nyt olen varmasti jo jonkun mielestä naurettava; Eihän tämä ole kuin yksi blogi! Niin, mutta ongelma onkin kirjoittajan päässä, ei lukijan.

En ole ennen tätä kirjoittanut tähän blogiin yli kahteen kuukauteen. Olen saanut silti jonkin verran kommentointia aiemmasta kirjoittamastani. Joku on vasta löytänyt blogiini ja pitänyt jotain juttua hauskana. Olen saanut taas kerran kuulla, että jotain kirjoittamaani en saa kyllä anteeksi, koska se oli niin loukkaavaa. Olen itse miettinyt, että ketkä tätä oikein ovat lukeneet ja miksi. Mietin jopa kirjoittavani joku päivä tänne vaan tosi lyhyen viestin, jossa ois lukenut ”Haloo, käykö täällä vielä joku?”

Tavoitteenani ei ole niinkään saavuttaa laajaa tai edes uskollista lukijaporukkaa, mutta joku syyhän blogin kirjoittajalla on julkaista juttujansa netissä. Toki se on – tai ainakin aluksi oli – minulla(kin) se, että voisin kertoa kaukaisille ystäville ja läheisille kuulumisiani, mutta toisaalta kuitenkin blogini on vain minua varten. Se on terapiaa ja ajatusten ulostamista ja julkisesti se pitää tehdä, jotta ajatukset eivät mene hukkaan. Nuorempana kopioin lähettämiäni kirjeitä – siis silloin, kun käsin niitä vielä kirjoitettiin. Tuntui, että ajatukseni katoavat muuten jonnekin, enkä saa niitä enää takaisin. Samalta on tuntunut vielä monesti sen jälkeenkin, kun tietokone on saattanut tiltata tai kiintolevy hajota, jolloin sähköpostit ovat kadonneet. Tai niin kuin vuosia sitten pelkästään nettiposti Hotmailia käytettäessä, kun oli pakko tyhjentää Lähetetyt-kansio, kun posti olisi muuten mennyt tukkoon. Toisaalta en yleensä lue vanhoja lähettämiäni viestejä, mutta silti ajatus ajatusten katoamisesta on ollut vastenmielinen. Nyt niiden ei pitäisi periaatteessa kadota, kun ne ovat netissä ja tässä blogissa. Tämä ei kuitenkaan palvele ajatustaan, jos en voi kirjoittaa vapaasti mistä tahansa. Niinpä olen blogini vanki.

Metallipää

Katsoin vähän aikaa sitten vaimoni kanssa elokuvan Metal: A Headbanger’s Diary. Vaimoni ei ole todellakaan mikään metallimimmi, mutta sai silti viihdyttävästä metallimusiikin historiakatsauksesta jotain irti. Välillä aina leffaa katsoessamme tokaisin hänelle, että ”mikä bändi…?” ja sitten kohta kerroin, että no se. Niin kuin sillä mitään tekemistä filmin katsomisen kannalta olisi ollut, mutta jotenkin tuntui, että minä katson dokumenttia itselleni tutusta aihepiiristä ja vaimoni lähes tuntemattomasta. Pyysin nyt, pari viikkoa elokuvan katsomisen jälkeen vaimoani nimeämään joitakin hänen mieleensä tulevia metallibändejä ja hän vastasi lonkalta seuraavasti: ”Metallica, Iron Maiden, Motörhead, Mokoma, Black Sabbath, Stam1na, Dimmu Borgir ja mikä-se-on-se-saksalainen [Rammstein, arvatenkin]...” Jatkokysymykseni oli sitten kyseisten bändien ja yleensä metallin kuuntelu ja vastaus oli: ”En mitään vapaaehtoisesti. Metallicaa voisin joskus kuunnella, niillä on ihan hyviä biisejä. Ja Black Sabbathiakin voisin ehkä kuunnella.” Olen katsonut vaimoni kanssa myös Metallica-dokkari Some Kind of Monster:in ja The Cardigans on tehnyt yhden Sabbath-coverin, joten nämä tekijät voisivat selittää vaimoni mahdollisia mieltymyksiä. Tokihan Metallica on tuttu varmaan kaikille MTV:tä lapsena katsoneille – vaimoni mukaan lukien – ja bändi on varmasti maailman tunnetuin metalliyhtye muutamine slovarihitteineen. Black Sabbath taasen on ehkä helpommin sulateltavaa perinteistä rokkia kuin vaimoni korviin ehkä liian raa’alta ja äänekkäältä kuulostava nykymetalli (okei, en halua yleistää nykymetallia, mutta palataan tähän aiheeseen myöhemmin…). Niin ja reality-pappa Ozzy Osbourne lauloi aikansa Sabbathissa, mikä sekin voi joidenkin populaarikulttuuria seuraavien mielestä olla bändille lisäkiinnostuksen aihe – ainakin se varmaan on houkutellut jonkun verran uteliaita lapsia ja nuoria tutustumaan ”hevidaddyn” nuoruuden bändiin. Itse en ole koskaan oikein päässyt sisään kyseisten hevipioneerien musiikkiin, Metallican kylläkin. Siitä lisää myöhemmin, mutta ensin arvio elokuvasta ja sen herättämistä ajatuksista sekä siitä, minkälaisen tutkimusretken omaan hevihistoriaani olen tässä viime viikkoina tehnyt. Varoitus vielä itseään metallimiehenä tai –naisena pitävälle: Mie olen vaan tämmönen hevinörtti, enkä tiiä metallista oikeesti juuri mitään. Mutta juuri siksi kyseinen dokkari sai minut jälleen kerran yltiöpäisesti innostumaan metallilevyjen kuuntelemisesta ja analysoimisesta.

Metal: A Headbanger’s Journey valmistui vuonna 2005. Kanadalainen antropologi Sam Dunn palaa siinä 30-vuotisena pitkätukkana hevikulttuurin juurille. Mies on ollut hevari 12-vuotiaasta ja hänen innostuksensa aiheeseen näkyy elokuvassa - se on fanin tekemä elokuva toisille faneille. Hevi- tai metallikulttuuri - vai pitäisikö sotkea vielä soppaa ja sanoa heavy metal -kulttuuri - syntyi 1970-luvulla, kukoisti 1980-luvulla ja on nykyäänkin erittäin elinvoimainen ja monipuolinen musiikkikulttuurin (ala)laji. ”Päänheiluttajan matka” keskittyy luonnollisesti tekijänsä Sam Dunnin elämänkaaren aikana tapahtuneisiin asioihin, mutta sisältää myös erittäin mielenkiintoisia historiallisia näkökulmia siihen, mistä heavy metal oikeastaan on lähtöisin. Se pohjaa rockiin ja bluesiin, nojaa ns. synkkiin sävelkulkuihin ja matalataajuiseen jytinään, sekä on pääasiassa sähkökitaralla, rummuilla ja sähköbassolla soitettua äänekästä rytmimusiikkia, jota höystää usein joko hyvin korkealta kirkuva tai hyvin matalalta muriseva solisti. Dunn löytää pohjaa metalliin rockin ja bluesin lisäksi klassisesta musiikista esitellessään klassisten viuluvirtuoosien tyylisiä taitavia kitarasankareita ja pohdiskellessaan mm. Wagnerin sinfonioiden jylinän ja nykyaikaisten hevisinfonioiden yhteyksiä.

Dunn esittelee leffassa mielenkiintoisia kategoriointejaan, joiden aikana voi todeta, että heavy metal, siinä missä monet muutkin musiikin alalajit, on nykyään hyvin laaja-alainen käsite ja erilaisia metallin alalajeja on lukuisia. Tuntuukin, että aiheesta voisi tehdä vaikka kymmenen kertaa pidemmän elokuvan, koska juuri mihinkään ei ehditä siinä keskittyä kovinkaan pitkään. Haastattelut ovat pääosin mielenkiintoisia ja tarjoavat näkökulmia siihen, mistä metallissa on loppujen lopuksi kyse. Sekin vaan tuntuu vaihtelevan tosi paljon vastaajan mukaan. Joillekin se on epäkristillisyyttä, joillekin seksiä ja huumeita, joillekin sankaritarinoita ja joillekin yleistä maailman pahan käsittelyä musiikin keinoin. Joillekin se on vaan tapa luoda, olla esillä, purkaa aggressioita ja tuntea itsensä voimakkaaksi. Se on myös ura ja elämäntyö, ammatti.

Julkisuudessa heavy metal kärsii ensin mainituista yleistyksistä - sillä on pahan, negatiivisen, saatanallisen ja moraalittoman leima, vaikka suurin osa metalliyhtyeistä soittaa ja tekee musiikkia pilke silmäkulmassa, hauskaa pitäen, höyryjä ulos päästäen ja aggressiivisuuden nimenomaan musiikkiin purkaen. Dunn pohtii elokuvassaan sitä, miksi metalli on niin paheellista ja saa mm. haastatteluilla valotettua, kuinka naurettavia syytöksiä hevibändejä vastaan on esitetty (ja tullaan todennäköisesti esittämään aina) varsinkin äärikristillisissä piireissä, joilla ainakin USA:ssa tuntuu riittävän jalansijaa isoja päättäjiä myöten. Parikymmentä vuotta vanhat videopätkät Twisted Sister -yhtyeen kuulusteluista USA:n kongressissa tuntuvat naurettavilta nykyaikaan suhteutettuna, mutta niinpä vaan tulee itselleni mieleen uskonnollisten piirien kauhistelut Lordin euroviisuvoitosta tänä vuonna; Ahdasmielisyys elää yhä tänä päivänä ja joissakin yhteyksissä nämä jumala-fasistit saavat edelleen hirveästi julkisuutta vääristelemällä asioita ja kauhistelemalla heviä tekevien ja kuuntelevien ihmisten rappiota.

Toki Sam Dunn näyttää elokuvassaan myös vähemmän hauskoja hetkiä metallimusiikin historiasta kuten Norjan kirkonpolttoja, mutta toisaalta niillä taas ei ole juuri mitään tekemistä metallikulttuurin kanssa. Norjan pölhöt ovat istuneet linnassa ja vaikka yhä jotkut uhoavat, että tekisivät samat teot uudestaan ja puhuvat kristillisyyden tuhoamisesta saatanan nimessä, niin onneksi he ovat vain pieni joukko typeriä ihmisiä - siinä missä jumala-fasistitkin. Itse koin dokumenttia katsoessani sielujen sympatiaa erityisesti Ronnie James Dion, Black Sabbathin ja 1980-luvulla fanittamani Dio-yhtyeen nokkahahmon kanssa - hänellä oli jalat maassa, järki päässä, samanlainen maailmankuva ja näkemys ihmisyyden hyvästä ja pahasta jne. Katsokaa leffa, niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Oma ajatukseni metallin sisällöstä ja vaikutuksesta on, että sen kuuluu olla ajoittain synkkää ja sen kuuluu olla ajoittain yltiöpäisen raskasta. Ehkä sen on jopa tarkoituksenmukaista olla arveluttavaa ja epämoraalista, jos ei muuten, niin tuoden ihmisten ja yleensä elämämme epämoraalisuuden esiin ilman peittelyä. Metalli on raskasta teollisuutta siinä missä poppi on villahousun neulomista. Metallissa voi purkaa aggressioita ja laulaa ihmisen ja maailman pahuudesta siinä missä popissa on helpompi laulaa rakkaudesta ja ihmissuhteista. Metalli käsittelee suuria teemoja, hyvän ja pahan ikuista taistelua meissä itsessämme, siinä missä poppi lähestyy ihmistä läheltä arkipäiväistäen. Metalli räjäyttää pään ja poppi hivelee hiuksiasi pehmeästi silittäen. Nämä olivat tietysti karkeita yleistyksiä, mutta ne olivat myös tietoisia kärjistyksiä, koska mielestäni näissä musiikin lajeissa löytyy kyseiset ääripäät ja molempia tarvitaan ja kumpikaan ei ole huonoa musiikkia itsessään. On hyvää metallia ja hyvää poppia, kuten on myös paskaa metallia ja paskaa poppia.

Haluan myös kumota yhden metallia koskevan väitteen: Metalli ei ole meteliä. Ainakaan hyvin soitettu metalli - yleistää ei siis taaskaan pidä. Itse pidän melodisesta hevistä, mutta joskus synkkä jynkytyskin maistuu. Yletön kikkailu ja hirveä nopeus eivät välttämättä kolahda minulle, mutta jollekin toiselle ne ovat tärkeintä. Joku tykkää kiekujasta, joku toinen mörisijästä. Itse taas tykkään kokonaisuudesta, johon voi kuulua kiekuja tai mörisijä tai joku siltä väliltä. Metallissa on kuultu oopperalauluakin ja ameriikan malliin metallia on tehty rap-maisesti puhelaulaen. Taidokas metalli on mielestäni melodista, jylhiin sävelkulkuihin ja aggressiiviseen poljentoon, sekä sopivassa määrin kikkailevaan asenteeseen pohjautuvaa monipuolista musiikkia, jolla on parhaimmillaan myös tarttuva sanoma. Taidokas metalli ei ainakaan ole meteliä, paitsi ehkä jonkun nössöpopparin korvissa, mutta se on hänen ongelmansa. Tämä on muuten mielestäni yksi hevareiden perusajatus: Minä pidän tästä, mutta jos sinä et, niin vittuako se mulle kuuluu. Kuulostaa ehkä karulta ja tyhmältä, mutta metalli perustuu mielestäni jollain lailla yksilöllisyyteen ja siihen, että jokainen voi löytää siitä oman voimansa – ollen ehkä jopa aggressiivinen, puolustaessaan omaa itseyttään. En kuitenkaan halua väittää metallia musiikiksi, joka lisää aggressioita. Paremminkin se purkaa niitä.

Leffan yksi hauska yksityiskohta oli kanadalaisen Rushin (joka on, kuten useimmat minut tuntevat, meikäläisen jumalbändi, joka on aina tärkeä osa musiikillista maailmankuvaani) ymppääminen hevibändien kategoriaan Working Manin soidessa ja Geddyä haastateltaessa. Niin, olihan Rush vielä 1980-luvun lopussa Kajaanin kirjastossakin kategoriassa heavy metal, vaikka ei Rushia tuolla lailla mielestäni ole koskaan voinutkaan lokeroida. Toki jollain ensi levyillä Rush kuulosti Led Zeppeliniltä (onko se heviä?) ja myös 1990-luvun Counterpartsilla ja Test for Echolla on voimakasta kitararokkia, mutta että heviä? No, tämä on se lokeroinnin ikuinen ongelma. Mikä on heviä? Mikä on hevimetallia? Mikä on metallia? Jos HIM on metallia, niin miksei Rushkin. Metallia on niin moneen makuun, että sitä on turha lähteä myöskään mihinkään muottiin sullomaan. Kyllä metallin tunnistaa, ken metallisydämen omistaa, heh.

Metal: A Headbanger’s Journey on mielenkiintoinen katsaus hevimetallin historiaan, jolle melkeinpä toivoisi jatkoa, koska se oli kuitenkin niin pieni pintaraapaisu. Ehkä tyydyn aluksi siihen, että pyrin jossain vaiheessa saamaan käsiini elokuvan 2DVD-paketin, jossa on paljon lisämatskua. Elokuvan nettisivuilta http://www.metalhistory.com/ löysin Sam Dunnin tekemät listat hevi-aloittelijalle ja vähän pidemmälle ehtineelle hevi-entusiastillekin. Mielenkiintoiset listat on kasannut Jason Anderson Eye Weekly -julkaisusta ja tässä on ensimmäinen osa eli ”hevin perusteet”:

Metal 101

Black Sabbath: Paranoid (1970)

Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)

Judas Priest: Screaming for Vengeance (1982)

Metallica: Master of Puppets (1986)

Slayer: Reign in Blood (1986)

Tutustuin osittain kyseisten listojen levyihin, joissa on muutama minulle tuttu levy ja monta tuntematonta. Ensimmäisessä osiossa Metal 101 on klassikkolevyjä, joista Paranoid on tuttu biisiensä myötä, joita olen kuullut, vaikka en olekaan itse levyä kai koskaan kokonaan kuunnellut (enkä omistanut). Iron Maidenin The Number of the Beast on jo tutumpi tapaus. Muistan sen olleen ensimmäinen levy, joka hiukan pelotti minua, johtuen varmastikin levyn aloittavasta puheesta, jossa oli 11-vuotiaan pojan korvaan jännittävä, ellei kauheakin, tunnelma. Iron Maiden on muuten hevihistoriani ykkösbändi! Iron Maidenin kikkelihevi on parasta! Live After Death on kaikkien aikojen hienoin livelevy! Historialliset kertomukset sekä elämänmakuiset tarinat peloista ja elämän koettelemuksista ovat aina olleet lähellä sydäntäni siinä missä Bruce Dickinsonin mieletön hevilaulusaundi, laulavat kitarat, Steve Harrisin upea bassottelu ja kaikin puolin menevä ja hauska paketti. Muinaisen merimiehen kertomus, pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyys tai vaikkapa Aleksanteri Suuren elämänkertomus tulevat rautaneitsyeiden musassa käsiteltyä viihteellisessä hevanderipaketissa, joka jaksaa aina vaan uudestaan ja uudestaan hivellä meikäläisen rytmikorvaa.

Metal 101 -osion muista levyistä Judas Priestin kyseinen levy ei ole tuttu, vaikka itse bändi 1980-luvulla tutuksi tulikin klassikkolevy British Steelin (1980) myötä. Minulle Judas Priest onkin aina ollut bändi, joka teki ”Breaking the law” ja ”United” -renkutukset. Samaan aikaan Judas Priestin kanssa kuunneltiin pääasiassa AC/DC:tä, jota kai hard rockiksi tai korkeintaan hevirokiksi voisi nimittää ennemmin kuin metalliksi, sekä Acceptia, Twisted Sisteriä, WASPia ja jonkin verran Kissiäkin. Tuolloin elettiin siis jo 1980-luvun puoliväliä, jolloin Sam Dunninkin mukaan ”kaikki kuuntelivat heviä”. Dokkarissa muuten näkyy mm. Acceptia ”Balls to the Wallin” tahdissa ja kyseistä saksalaista kukkoiluheviä kyllä kuunneltiin melkoisesti. AC/DC oli kuitenkin ykkönen ainakin pari vuotta, kunnes se alkoi tehdä rasittavampia renkutuksia jo ’80-luvun puolivälin jälkeen. Eipä sitäkään hirveästi ole tullut noiden teinivuosien jälkeen kuunneltua, vaikka miksipä ei, kelpaisi mulle vaikkapa klassikkolevy Back in Black (1980) kirkonkelloineen vaikka tänäkin päivänä. Metallin jännittävästä, jopa pelottavasta tunnelmasta muistan muuten tuosta 1980-luvun puolivälin paikkeilta Dion videon Holy Diver, jossa tyyppi menee hissillä helvettiin. Hui saatana! ;-) Hevi alkoikin tuohon aikaan olla vakavampaa ja ehkä vakavammin otettavaa musiikkia, ainakin minun korvissani ja mm. Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986) oli yksi eniten luukuttamistani levyistä.

Metal 101 -osion seuraava levy, Metallican Master of Puppets on varsin tuttu tapaus. Sen hankin innostuttuani Metallicasta yläasteikäisenä ’80-luvun lopulla. Ensin iski …And Justice for All (1989), jonka vanavedessä myös vanhempaan tuotantoon piti tutustua, vaikka Master of Puppetsia kauemmaksi ei kiinnostus riittänytkään – vanhemmat levyt kuulostivat ainakin c-kasettiversioina sen verran tunkkaisilta, että niitä kuunnellessa alkoi melkeinpä päätä särkeä. Metallica teki 1990-luvun taitteessa myös hittejä ja nousi syystäkin metallimaailman populaareimmaksi bändiksi. Master of Puppets on klassikko, mutta itse diggaan edelleen enemmän …And Justice for Allin tilutteluista. Hevi ei siis ollut enää niin hauskaa kuin 1980-luvun puolivälin suosikkilevyilläni, mutta ei ollut elämäkään teiniangstin kohdatessa, heh. Noh, samaan aikaan innostuin yhä enenevässä määrin mustasta musiikista, räpistä, housesta ja muusta konesäksätyksestä, joten hevi oli enää yksi pieni osa musiikillista näkökenttääni. Sit siihen kun vielä lisää ensirakastumisen huuman ja muuta, niin eihän sitä jaksanut ahistunut olla ja hevin kuuntelu supistui entisestään. Ja sit myöhemmin, kun aikuisuuden kynnyksellä alkoi ahistaa, niin kuvaan astui punk. Toki punk-aikanakin maistui jotkin hevit. Brasilian ylpeys Sepultura iski tajuntaan, Anthraxia tuli jonkun verran kuunneltua ja hooceesta ponnistanut SOD soi jonkin verran jossain. Megadethia ja sukupuuttoon kuolemisen lähtölaskentaa diggasin.

Sam Dunnin Metal 101 -osion viimeisenä mainittu thrash-metallin klassikko Slayerin ”Reign in Blood” on jäänyt meikältä kyllä aikanaan ihan väliin. En tiiä miksi, mutta ehkä se sitten oli liian kovaa kamaa pikkupoijalle edes kokeiltavaksi. Metal-dokumentissa muuten oli hauska kohtaus, kun Sam Dunn haastatteli Slayer-äijiä ja kysyi ”God Hates Us All” –lyriikasta (ei käsittääkseni Reign in Blood –levyllä), johon sedät totesivat naurussa suin, että no ei se jumala ketään vihaa, mutta se vaan tuntui silloin iskevältä lyriikalta. Kuuntelin muuten nyt äskettäin vähän tuota Reign in Bloodia ja olihan se aggressiivista ja thrash-metallin kanta-isistä / peruskivistähän tässä puhuttaessa varmaan klassikkoainestakin ja niin edelleen, mutta ei vaan meikäläiseen pahemmin iskenyt. Ehkä olisi iskenyt paremmin meikäläisen Sepultura-innostukseni aallonharjalla, mutta kyllä esimerkiksi nykyinen Suomi-thrash pesee tuon mennen tullen, vaikka toisaalta - moni nykybändi kunnioittaa ja kumartaa niin paljon tiettyjen legendojen suuntaan, että väkisinkin heidän vaikutuksensa kuuluu läpi. Stonea muuten yritin tuossa viime vuonna kuunnella ihan urakalla, kun Stam1na kumarsi tämän Suomi-thrashin pioneerin suuntaan sen verran paljon, että oli pakko yrittää sisäistää sitä touhua ja kyllähän se soitannollisesti olikin hienoa ja sieltä löytyi Stam1nankin käyttämiä juttuja, mutta jotenkin se Stonen vokaalipuoli vaan on aina tökkinyt ja tökkii yhä niin paljon, että en jaksa bändiä kovin pitkään yhteen putkeen kuunnella.

Sam Dunnin listan toinen osa, ’90-luvulle kaartava kokoelma levyjä on jo haastavampaa kamaa, ainakin allekirjoittaneelle:

Masters Seminar

Celtic Frost: Morbid tales (1984)

Morbid Angel: Altars of Madness (1989)

Sepultura: Beneath the Remains (1989)

At the Gates: Slaughter of the Soul (1995)

Emperor: Anthems to the Welkin at Dusk (1997)

Bändien nimet ovat osin tuttuja, osin täysin vieraita. Celtic Frost on jonkin sortin metallipioneeri, vaikka bändin uutta levyä sattumalta radiosta kuultuani totesin, että onpas helevetin synkkää – sedät ei jaksa enää vissiin muuta ku murjottaa. Sen sijaan vuoden 1984 Morbid Tales kuulosti hauskalta, jopa punkahtavalta. Morbid Angel on minulle yhä täysin pimennossa, mikä hevistä puhuttaessa kuuluu tietysti asiaan – eihän tässä missään valoisissa tunnelmissa liikutakaan. Kolmantena listalla on sit levy, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, koska minulle Sepultura iski vasta Arisen (1991) ja Chaos AD:n (1993) myötä. Ihan ok:lta se vähällä kuuntelulla kuulosti, pitänee joskus tutustua tarkemminkin, jos vaikka levy tulee hankittua. Neljäntenä ja viidentenä ovat sitten bändit, joiden olemassaolostakaan en tiennyt. At The Gatesista en osaa vieläkään sanoa yhtään mitään, mutta Emperorista on jo jotain havaintoa. Aika mustissa meiningeissä mennään.

Sam Dunnin listan kolmas ja uuden vuosituhannen (tai maailmanlopun jälkeiselle) puolelle kaartuva osa on seuraavanlainen:

Pro Seminar

Carcass: Symphonies of Sickness (1989)

Meshuggah: Chaosphere (1998)

Enslaved: Mardraum (2000)

Mastodon: Leviathan (2004)

Melechesh: Sphynx (2004)

Ensimmäisenä on levy, joka kuulostaa heti alkumetreiltä sellaiselta, että jos et ole metallisti, et sitä kuuntelemaan pysty – kokeile vaikka. Helevetillistä ulinaa. Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä julkaistu Mesihukan (kuten Stam1nan ja Mokoman poijat bändiä nimittää) kaaosfääri on vähän tutumpi tapaus ja ihan kuunneltavissa olevaa rytmimusiikkia. Meshuggahin uudempaa tuotantoa oleva mielenkiintoinen 21 minuuttia kestänyt yhden biisin sinkku/ep oli vuosi sitten kans kuuntelussa ja jätti positiivisen mielikuvan, joskaan en enää muuta siitä muista kuin tasaisen varman rumpujen nakutuksen. Enslaved on listan kolmas nimi ja siitäkään en tiiä mittään. Saati Mastodonista ja Melecheshistä. Taitaapi olla meikäläisen aika lopettaa listan läpikäynti ja yrittää saada kyseisiä teoksia käsiini ennen ku sanon muuta. Ai niin, paitsi Melecheshistä tiedän sen, että tyypit on lähtöisin Jerusalemista ja yhdistelevät itämaisia ja arabialaisia rytmejä perinteiseen metalliin. Sphynx on kaiketi alun perin joku pienjulkaisu, joka sit räjäytti metallipiireissä pankin (eli alan ihmiset arvostaa…) ja julkaistiin uudelleen. Tai jotain. Ettikää netistä, ketä kiinnostaa.

Palaan nyt siis vihdoin tutkimaan omaa metallipäätäni ja etsimään metallisydäntäni. 1980-luvulla oli pitkä hevikausi, sitten iski hetkellinen metalli(ca)kausi muun rytmimusiikin kuuntelun vallatessa alaa, sitten oli angstinen punk-metalli-kausi ja lopulta se jokin viehätys metallista siis tuntui katoavan 1990-luvun puolivälin jälkeen ja popparihippiys valtasi mielen alaa - vain löytyäkseen sitten uudestaan arvaamattomasta paikasta. Nimittäin Mikkelin kirjastosta. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli mollivireistä Suomi-heviä ja aloitti uuden aikakauden suomenkielisessä musiikissa. Pian kaikki halusivat tehdä suomenkielistä heviä. Niskalaukaus oli kuitenkin edelläkävijä ja hieno bändi, onpa sen juntti- tai äijä-aspektista mitä mieltä tahansa. Samaan aikaan Niskalaukauksen kanssa opettelin elämään avioliitossa ja löysin vaimo-hevin eli ns. love-metallin HIM-yhtyeen muodossa. Silti metallisydämeni odotti vielä Niskalaukauksen jäljiltä jotain kovempaa pläjäystä. Mokoma alkoi jo lämmitellä, kunnes Stam1na räjäytti potin. Samaan aikaan, kun lemiläinen poikaporukka alkoi louhia hirvittävän mahtavan energistä suomirässiään, teki turkulainen entinen death-metallibändi Fall of the Leafe hyppäyksen melodisemman metallin, ehkä jopa rokin suuntaan. Kyseiset bändit ovat olleet viime vuosien ehdottomasti parhaat metalliartistit minun musiikkikorvassani. Innostusta herätti myös entisen kajaanin poijan Niko Mankisen liittyminen Misery Inc. –nimiseen ”rikasta rässiä” soittavaan orkkaan, jonka Random End –levy soi alkuvuodesta kovastikin soittimessa ja keikkakin tuli koettua, mikä on meikäläiselle kotipoijalle aika harvinaista herkkua nykyään. Kaipa viimeisen vuoden metalli-innostus –kategoriaan voi laskea myös kaksi ameriikan ihmettä, nimittäin System of a Downin, jonka loistavaa rytmimusiikillista pakettia voinee metalliksikin nimittää ja Kornin, jonka pomppumetallimeiningit jaksoivat jonkin aikaa kovastikin kiinnostaa.

Iron Maiden on tietysti klassikko ja heidän musiikkinsa elementit tuntuvat aina löytävän minusta ystävän. Kun näin Metal: A Headbanger’s Journey –elokuvassa pätkän Arch Enemyä, jossa naisartisti (tai siis metallijumalatar, kuten fanit häntä kutsuvat) karjui aikamoisen hienosti musan kuulostaessa muutenkin hyvältä, innostuin etsimään lisää matskua tästä mystisestä yhtyeestä. Kyseessähän on ruotsalainen orkka, jonka jo aiemmin mainitsemani Carcarssin kitaristi Michael Amott pisti pystyyn 1990-luvun puolenvälin jälkeen etsiessään ”melodisuuden ja aggressiivisuuden toimivaa yhdistelmää”. Alkuaikojen levyillä karjui vielä ukko, mutta uudelle vuosituhannelle tultaessa puhalsivat uudet trendit ja karjumaan otettiinkin akka, saksalainen Angela Gossow. Uusin levy Doomsday Machine (2005) ei ensi kuuntelemalla oikein iskenyt, mutta kuunneltuani valittuja paloja vuosien varrelta, aloin päästä bändin imuun. Iron Maidenia ja Diota kuunnelleet tunnistavat varmasti melodisen mätön seasta tutun kuuluisia killeririffejä, jotka osuvat, uppoavat ja jäävät päähän soimaan. Sanoituksissa viljellään iskulauseita, joihin voi hyvillä mielin yhtyä ja paketti vetää koko ajan enemmän puoleensa. Live-DVD nimeltään Live Apocalypse näyttää energisen ja yleisön täysin villitsevän yhtyeen, jossa yhdistyy tekninen taituruus, hienot melodiat ja solistin mieleenpainuva ulosanti. Vielä on monta levyä, joihin en ole tutustunut, mutta odotan jo innolla. On aina yhtä mahtavaa löytää timantti heinäsuovasta!

Olipa muuten kerran Kajaanissa death-metallia soittava yhtye nimeltään Rotten Soil. Pian se joutui muuttamaan nimensä ja siitä tuli suomalaisittain erittäin osuvasti Frozen Soil. Kävimme enemmän ja vähemmän tuttujen poikien keikalla Suomussalmella asti. Pääsimme sisään esiintymällä roudareina, vaikka en muista roudasimmeko yhtään. Itse keikalla moshattiin ja hypittiin lavalta. Oi niitä aikoja. Frozen Soilin kassudemot ovat noidenkin nuorena aikuisena koettujen hetkien jälkeen olleet kovassa kulutuksessa mökkireissuilla, joskin viime vuosina mökkeilytkin ovat jääneet perhe-elon vallatessa elämää. Metalli kuitenkin elää ja voi hyvin myös aikuisen hevinörtin sydämessä. Nykyisin sitä vaan tulee kuunneltua enemmän kuulokkeilla tietokoneelta tai autossa ajaessaan kuin keikoilla, mutta silti se on edelleen yhtä lailla upeata aggressiivisuuden ja iloisen hulluuden purkamista sekä monilla tavoin voimia antavaa musiikkia. Ehkä vielä joskus tulee päivä, jolloin poikani kysyy, että ”onko iskä sulla kajaanilaista metallia?” ja pääsen kaivamaan kasettipinosta FS:n Avalonin tai Tuonelan. Toinen juttu sitten on, kun poika kysyy, että ”mikä helvetin antiikkiesine tää on?” Paino sanalla helvetin.

Isi-käyttöjärjestelmä

Heräsin tänä aamuna kaiketi siihen, että vaimoni nousi sängyssä istumaan aikeenaan vaihtaa pienokaisellemme vaipan. Katsoin kelloa, se näytti 6.22. Olen nörtti, joten unenpöpperössäkin assosioin kellonajan DOS 6.22 käyttöjärjestelmäversioon, joka taisi jäädä viimeiseksi DOSsiksi. Oi niitä aikoja, kun räpellettiin kaikki toiminnot kirjoittamalla - ei ollu hiiriä eikä graafisia ikkunoita ja kansioita.

Siitä sitten tuli mieleen, että onkohan kukaan vääntänyt tuosta aiheesta tällaista: DOS = Dad Operating System. Kokeillaanpa:

DOS (Dad Operating System) on suunniteltu helpottamaan miehen, tarkemmin sanottuna isän, hallintaa.

DOS (Dad Operating System) toimii lyhyillä yksinkertaisilla käskyillä, kuten ”Imuroi”, ”Tee ruokaa” tai ”Vaihda vaippa”. Käskyihin on mahdollista liittää kytkimiä, joilla saadaan lisätoimintoja. Esimerkiksi Imuroi-käskyyn voidaan liittää imuroinnin sijainti ja laatu.

Esim1. Oikean muotoinen käsky: ”Imuroi /talo /huolellisesti”

Mikäli DOS (Dad Operating System) ei tunnista käskyä, se antaa virheilmoituksen, jotka tottumattomalle käyttäjälle eivät yleensä kerro mitään virheen syystä. Virheilmoitukset on ohjelmoitu käyttöjärjestelmään ja niistä löytyy lista ohjekirjasta, jota ei ole saatavilla mistään.

Esim2. Käsky ”Täällä on ihan törkyistä, pitäis imuroida!” voi antaa virheilmoituksen ”Perkele”.

Yleensä virheilmoitukset johtuvat siis epätarkoista, vihjailevista tai ehtoluontoisista käskyistä, joihin on eksynyt eteen ehtosanoja kuten ”voisitko”, ”kehtaisitko”, ”viitsisitkö” jne. DOS (Dad Operating System) toimii parhaiten suorilla komennoilla.

Käskyn käyttömahdollisuuden voi tarkistaa komennolla ”Etkö sä osaa?”. Käskyluettelon saa kuuluville komennolla ”No mitä sä osaat?” DOS (Dad Operating System) on sen verran yksinkertainen, että joudut olemaan tarkkana, kun määrittelet määriä tms. tulkinnanvaraista.

Esim3. Väärin on esimerkiksi komento ”Antaisitko pastaa”, koska DOS (Dad Operating System) tulkitsee sen sattumanvaraisesti omalla tavallaan ja voi joko jättää antamatta pastaa, koska lauseessa on ehtoluontoinen käsky, tarjota sitä eri henkilölle kuin komennon antaja tai antaa pastaa arvaamattoman määrän, koska sitäkään ei määritelty. Oikein on komentaa ”Anna minulle pastaa /kauhallinen”.

DOS (Dad Operating System) on huomattavasti vähemmän altis virheille kuin kehittyneemmät graafiset käyttöjärjestelmät. Odottamattomia kaatumisia tulee harvoin ja silloinkin käyttöjärjestelmää on kuormitettu liikaa esimerkiksi monimutkaisilla ihmissuhdepeleillä tai leikeillä.

DOS (Dad Operating System) käyttää ainoastaan mustaa pohjaväriä, joten siitä ei ole silmillekään ylettömästi rasitetta.

DOS (Dad Operating System) sisältää myös vaarallisia käskyjä, joita ei suositella käyttävän muu kuin DOS (Dad Operating System) -järjestelmänvalvoja. Näitä käskyjä ovat esimerkiksi ”Etkö sä ymmärrä?” ja ”Unoha koko juttu!” Yleensä DOS (Dad Operating System) antaa näissä tapauksissa erilaisia herjoja ja lakkaa toimimasta. Tällöin käynnistä järjestelmä uudestaan mm. halaamalla, suukottamalla tai tarjoamalla muita mukavia aktiviteetteja.

Paljo peli?

Kollegani ja ystäväni toteaa aina hänen enemmän ja vähemmän reistailevasta terveydentilastaan puhutttaessa, että "kuolema johtaa 6-0". Siitä on muodostunut lentävä lause miehelle, jonka lapsuuteen kuului ihan riittämiin sairaalareissuja, eivätkä terveydelliset ongelmat vieläkään ole tyystin hellittäneet. Aloin miettiä yöllä nukkumaan mennessä (suurin virhe, jota väsynyt voi tehdä, muuten!), että voisiko tuota peli-filosofiaa ajatella laajemminkin ihmiselämän mittakaavassa. Ajankohtaiseksi tämän pohdiskelun tekee tietysti se, että jalkapallon MM-kisat ovat meneillään ja kuumimmat loppupelit alkamassa.


Omassa elämässäni olen myös matsannut kuoleman kanssa, vaikka en ehkä sairaalahoidossa ole joutunut virumaan, mutta kuitenkin. Sydänvaivoja on ollut riittämiin ja jos ajattelee kuuden vuoden takaista tilannetta, kun vuosituhat vaihtui ja maailma ei räjähtänytkään, niin olin silloin aika huonossa kunnossa. Sydämen rytmihäiriöt vaivasivat pahasti, dokasin liikaa, rasva- ja maksa-arvoni olivat huolestuttavat ja verenpaine korkealla, jota seurattiinkin työterveyshuollossa syksyllä 2000 useaan otteeseen. Eka puoliajalla (kyllä, "kuolematesti" näytti jossain vaiheessa, että kuolen 50-vuotiaana, joten elämäni oli kuusi vuotta sitten puolivälissä…) kuolema kyllä johti vähintäänkin sen 6-0. Sen jälkeen matsi on kuitenkin kääntynyt. Puoliajalla valmentaja kuitenkin herätteli eli kohtalo puuttui peliin ja Laura tuli raskaaksi.


Toiselle puoliajalle marssikin uudistunut joukkue ja elämä alkoi pistää kuolemalle kampoihin. Harrastin vaihteeksi liikuntaa FC Huonon riveissä, sitten Miro syntyi ja lopulta olimme niin fiksuja, että muutimme stressaavasta Helsingistä leppoisaan Kajaaniin. Peli oli jo 6-3. Sit sain elämäni tähän asti hienoimman työpaikan ja nyt mulla on vaikeasta vaiheesta – kuolema ei tehnyt ankarasta viime vuoden painostuksestaan huolimatta maalia, vaikka ajoin kolarin ja koimme vaimon kanssa erokriisin – selvittyäni jo kaksi lasta lisää. Humalassakaan en ole ollut kohta kahteen kuukauteen ja tämmöinen menohan nyt on ihan ennenkuulumatonta. Peli on tasan ja elämää edessä vielä vaikka kuinka.


Entäs nyt, ruvetako varmistelemaan tasapeliä eli tyytyä tilanteeseen vai onko tämä jo pudotuspeliä, joka ei voi päättyä tasan? Ehkä tästä mennään vielä jatkoajalle (eli yli sen 50v rajapyykinkin...), jossa nykyjalkapallossa ei enää äkkikuolemaa tunneta. Mikäli peli olisi vielä jatkoajankin jälkeen tasan, huipentuisi peli rankkareihin, joissa onnistuneet rankkarit ois onnellisia eläkepäiviä, ulkomaanmatkoja vaimon kanssa sekä lapsenlapsien kanssa vietettyjä hetkiä. Epäonnistuneet rankkarit ois vanhuuden vaivoja ja kuolema takois rankeista infarkteja ja muuta ikävää.. Mut miten matsi sitten päättyy? Ei kai tässä muuta voi ku katsoa peli loppuun!

Synnytyskertomus by J-iskä

14.06.2006 klo 11:26 pitkä odotus päättyi ja sain kolmannen lapseni, työnimeltään Pöpö. Poika syntyi smurffimaisen sinisenä, mutta sai pian punan kasvoilleen – ja siellä se väri on vieläkin, punakka poika! Syntymän jälkeiset strategiset arvot olivat seuraavat:

- Agpar-pisteet 9-9-9 eli kiitettävän ehjä ihminen tulla tupsahti, mutta laudaturia ei, kun veri ei tosiaan aluksi oikein kiertänyt ja poika sinersi, johtuen varmasti osaksi siitä, että napanuora meni ponnistusvaiheessa kaulan ympärille

- Paino 3575g eli 45g vähemmän kuin isoveljellä, mikä varmaankin johtuu siitä, että Mirolla meni pari viikkoa lasketun ajan yli, mutta Pöpö syntyi jo kaksi päivää ennen laskettua aikaa

- Pituus 50cm eli täsmälleen sama kuin isoveljellä

- Pään ympärys 35cm eli sentti vähemmän kuin isoveljellä

Miten homma sitten sujui? Minä kerkesin vaimolle jo parin viikon ajan varmaan joka päivä sanoa, että älähän nyt vielä synnytä, kun töissä on hirveä kiirus, että synnytä vasta 16.6. klo 16. Töissä tosiaan oli kiire, varmaan kovin koko vuonna ja osaltaan ehkä siksikin, että tiesin loman alkavan 14.6. tai aiemmin, jos vauveli olisi päättänyt syntyä…hommat sain töissä nyt sitten kuitenkin sille mallille, että oli mukava lähteä lomanviettoon. Illalla Laura totesi, että lomahökelöksi olin muuttunut ja höpötin koko ajan kaikenlaista tyhmää. Brassien MM-futiksen avauspeli piti töllöttää ja yli puolen yön meni siis nukkumaanmeno. Joskus kolmen maissa havahduin siihen, että Laura oli lähtenyt alakertaan ja vieressä Miro valitteli äänekkäästi, että on kuuma. Vetkuttelin jonkun aikaa odotellen pojan nukahtavan ja lähdin sitten käymään vessassa kellon ollessa ehkä puoli neljä. Poika juoksi pian perässä ja ilmoitti, että nyt noustaan. Noh, lähettiin sitten kattomaan äiskää alakertaan ja totesin heti, että nyt taitaa olla tosi kyseessä – kipeitä supistuksia kuulemma tullut puoli kolmesta lähtien – meitä ei kuitenkaan ollut vielä ehtinyt erikseen käydä herättelemässä – tällä kertaa siis sellaisia tosi kipeitä, joita ei aiemmin tämän raskauden aikana ollut. Supistuksiahan Lauralla oli ollut enemmän ja vähemmän melkein puoli vuotta, mutta sanoin jo hänelle aiemmin, että kyllä sen sitten tietää, kun tulee Niitä supistuksia. Ei muuta ku aamutoimille ja lähtöhässäkän valmistelu käyntiin – vielä tosin piti kuulostella hetki, että jatkuuko ne supistukset vai ei. Sit Laura soitti synnytysosastolle ja sieltä sanottiin, että kannattaa tulla tarkistamaan tilanne. Ei muuta ku valmiiksi pakatut synnytyskassit autoon (myös Mirolle kassi mummolaa varten) ja menoksi. Homma sujui kaiken kaikkiaan yllättävän rauhallisesti, kun jokainen heräsi vähän niin kuin itsestään, eikä tarvinnut esimerkiksi nukkuvaa poikaa repiä sängystä väkisin ylös. Siinä vaiheessa herätimme puhelinsoitolla jo mummolan väenkin odottelemaan kohta saapuvaa hoitolasta ja puoli viiden aikaan olimme jo jakautumaisillaan olevan Lauran kanssa synnytyssalissa.

Ensimmäiseksi tehtiin sisätutkimus, joka paljasti, että aiemmin keväällä noin 3-4cm pitkä kohdunkaulan kanava oli hävinnyt ja kohdunsuu oli 4cm auennut – pitäisi olla 10cm, ennen kuin voi ponnistaa vauvaa ulos. Kätilö aloitti valmistelut, antoi Lauralle sairaalavaatteet ja valmisteli jo vauvelin ensivaatetustakin sekä kytki ensimmäistä kertaa vauvan sydänäänten ja supistusten tarkkailulaitteen käyntiin. Suppareita tuli aluksi ehkä kymmenen minuutin välein, mutta kuitenkin tasaisen varmaan tahtiin. Välillä pidettiin taukoa tarkkailulaitteen käytössä ja välillä taas pantiin käyrät piirtymään. Suihku tuntui Laurasta tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta rentouttaa oloa, joka alkoi pikku hiljaa käydä vähän tuskaisemmaksi ja lämpimällä vedellä Laura läträsikin toista tuntia. Minäkin olin suihkukaverina – tosin vaatteet päällä vessanpöntöllä istuen ja muuten tukena, vedenkantajana ja silittelijänä. Jossain vaiheessa synnytystä yritin hieroa Lauran selkää ja muita kipukohteita (mm. reidet, pakarat jne), jolloin vaimo totesi, että ”älä paina”, joten silittelin sitten vaan. Kaipa siitä jotain hyötyä sitten oli, ainakin läsnä olosta.

Jossain vaiheessa mukava päiväkätilö (yöllä ensin yövuoron kätilö, jota ei paljon näkynyt, kun vissiin toisessa salissa syntyi silloin peipi), joka oli varsinainen synnytyksen hoitava kätilö, kyseli, että haluaisko Laura kokeilla aqua-rakkuloita. Laura kokeili niitä Miron synnytyksessäkin, joten oli valmis kokeilemaan nytkin. Kyseessähän on kaiketi akupunktiovaikutukseen verrattavissa oleva menetelmä, jossa ihon alle ruiskutetaan steriloitua vettä. Se sattuu ilmeisesti ihan saatanasti, koskapa Laura sanoi, että sattuu enemmän kuin kipeät supistukset – tai siis ainakin siihen mennessä tulleet kipeät supistukset. Tarkoituksena ilmeisesti on tuottaa kipukohdassa ja sen ympäristössä kehon omia endorfiineja ja mahdollisesti siirtää kipua toisaalle. No, näin kävikin. Kaksi rakkulaa kätilö sai laitettua vatsapuolelle, kun Lauralle jo riitti. Auttoi, jos auttoi, mutta enempää kipua Laura ei rakkuloiden laitosta halunnut.

Minä mietin jo jossain vaiheessa, että aikookohan Laura ottaa epiduraalin, joka auttoi Miron synnytyksessä. Lauran kanssa kahdestaan ollessani puhuinkin siitä, että kun se silloin auttoi, niin…mutta en muista, kysyinkö minä, että haluaako Laura sellaista ottaa, ajattelin vaan, että se on hänen asiansa mainita siitä kätilölle, jos sellaista haluaa. No ei maininnut, eikä kätilö kertaakaan kysynyt. Aattelin vaan, että aika jännää, kun tiedän, että Laura kestää huonosti kipua (vai olenkohan/olinkohan väärässä?), mutta homma vaan eteni omalla painollaan.

Puoli yhdeksän ja kymmenen välillä piti jo meikäläisenkin vähän levähtää toiselle petille, kun alkoi istuallaan pilkkiminen eli silmät ei meinanneet pysyä millään auki. Siihen asti yritin sitkeästi olla Lauran tukena, vaikka vaan silitellen. Kätilö totesi muistaakseni jossain yhdeksän maissa, että kohtu tarvitsee kans lepoa ja kehotti Lauraa lepäämään makoillen sivuttaisasennossa, jos vaan pystyy siinä olemaan. Lämpimiä kaurapusseja kannettiin Lauralle helpottamaan pahenevia kipuja. Minä seurasin supistusten välin ja raportoin siinä vaiheessa kätilölle, että noin seitsemän minuuttia oli väli ja nyt pari viimeistä jo aika kovia, joten Laurakin nousi ylös ja kävi vaihteeksi vessassa. Kun kivut alkoivat selvästi puoli yhdentoista maissa olla aika kovia, Laura otti seisovan asennon, jossa nojasi sänkyyn. Silittelin siinä Lauraa aina supistusten aikaan ja huomasin, että nyt alkaa jo olla homma varmaan pahimmillaan. Sisätutkimus kertoi kohdunsuun olevan auki seitsemän senttiä eli vielä pitäis vähän tapahtua ennen kuin voitaisiin siirtyä ponnistusvaiheeseen. Kätilö ehdotti ilokaasua supistusten pahimman kivun eli hänen sanojensa mukaan ”kärjen katkaisemiseen”. Ongelma vaan oli, että hän mainitsi ilokaasun ehkä olevan epäkunnossa ja siitä puuttui lisäksi sellainen paljepussi, jonka kätilö sit haki toisesta huoneesta, mutta se ei vaikuttanut toimivan, kun sen palkeen olisi pitänyt välillä aina ”supistella”, mutta pysyi vaan koko ajan saman kokoisena. Laura veteli ehkä kolmen supistuksen aikana 3-5 kertaa sitä ilokaasua, mutta omien sanojensa mukaan ei huomannut mitään apua – tosin muistelen, että ihan eka imaisun jälkeen ois sanonut, että pikkusen päässä tuntuu, joten mene ja tiedä, mutta ihan samalta ne näytti ne supparit tuntuvan kuin ilman ilokaasua, koska välillä Laura ei muistanut aina imaista sitä ja sitten se luovutti sen homman ja keskittyi nojailuun ja lantion keinutukseen kätilön ohjeiden mukaan. Jossain vaiheessa piti yrittää myös semmosta pikahengitystekniikkaa, jonka ois pitänyt kai rentouttaa kans.

Kello oli jo päälle yhdentoista, kun kätilö järjesteli synnytystilan eli toinen sänky vietiin pois ja tilalle tuli muovimatto ja sen päälle puinen matala synnytysjakkara. Laura istui jakkaralle ja minä tuolille sen taakse tukien Lauraa käsistä ja selästä. Kätilö teki siinä Lauran istuessa sisätutkimuksen, mutta kohdunsuu oli edelleen vain seitsemisen senttiä auki. Kätilö sanoi aukaisevansa kohdunsuuta kädellään seuraavan supistuksen aikana ja taisi siinä kaksi supistusta mennä, että se saatiin kokonaan avoimeksi. Laura puristi jo tässä vaiheessa aika kovasti käsiäni ja sanoi kätilölle, että kakka tulee, mutta kätilö vakuutteli, että ei se kakka ole vaan vauva, mutta tunne on samanlainen kuin olisi iso jumissa oleva kakka tulossa. Silti joka väliin muisti kätilökin hyvin tukea ja rohkaista ja kakkaamisestakin sanoi, että jos tulee, niin tulee, eikä sitä tartte hävetä.

Toinen kätilö kutsuttiin paikalle siinä jakkaralle siirtymisvaiheessa klo 11.20. Kätilöillä meinasi tulla kiire, kun osa tarvikkeista piti siinä äkkiä kaapeista esille kaivaa synnytyksen edistyessä nopsasti. Viimein klo 11:25 synnytyskätilömme antoi anovalle Lauralle luvan ponnistaa ja pian pää oli ulkona, ehkä kahdella ponnistuksella. Itse en synnytyksen loppuvaihetta nähnyt nyt yhtä hyvin kuin Miron kanssa, silloinhan minä näin vauvan ulos tulon, kun Laura oli polviseisonnassa, nyt Laura näki synnytyksen aitiopaikalta. Tuntui myös, että Laura ponnistusvaiheessa nojasi eteenpäin, joten pitelin vaan jännittyneenä hänen käsistään kiinni ja odotin – mitään en osannut sanoa. Onneksi kätilöt rohkaisivat Lauraa myös puhumalla ja sanomalla esimerkiksi, että ponnista vaan siihen suuntaan, mikä tuntuu oikealta, koska itsellä ei sanoja suusta tullut. Kaikin puolin viimeinen vaihe kävi niin nopeasti, etten oikein ehtinyt ajatella paljon mitään. Vauva oli ulkona ja kätilö katsoi kelloa todeten, että syntymäaika on klo 11:26 eli kokonainen minuutti siinä sitten meni. Pöpö oli ihan sininen ja verinen ja valkoisessa kinassa. Sinisyys johtui napanuorasta, joka oli ollut kaulan ympärillä ponnistusvaiheessa, joka tosiaan onneksi oli sitten niin lyhyt kuin oli. Itse näin, kun napanuoraa repivät jalan ympäriltä pois ja sitten antoivat pikkusmurffia äidin syliin. Minä leikkasin napanuoran, joka oli kuin sitkeätä muoviputkea, jonka sisältä tihkui verta. Toinen huoneeseen tullut kätilö oli vähän iäkkäämpi rempseä täti, joka läpsytteli Pöpön päätä, että alahan rääkyä, että keuhkot rupeavat toimimaan kunnolla ja verikin lähtee kiertämään. Pari pientä rääkäisyä Pöpö päästikin, mutta ei vielä kovin paljon itkenyt. Väriä alkoi kuitenkin pikku hiljaa tulla pieneen poitsuun.

Kätilöt keskustelivat pisteistä ja synnytyskätilö antoi 9 pistettä – väristä lähti yksi piste. Pian Lauralta tuli ulos myös istukka, jota kätilö esitteli; pussi täynnä veristä rihmastoa. Lauran masuakin paineltiin, jotta sieltä tulisi ulos kaikki ylimääräinen ja veriklönttejä tippui alas. Ei mitään verikammoisen hommaa siis. Mietin, että istukat ois varmaan jollekin splatter-filmin tekijälle hyvää tarpeistoa, esim. aivojen korvikkeena kävisivät, kun vähän muotoilis.

Verinen poika pantiin äiskän masun päälle sängylle ja ympärille pantiin peitteitä. Pian sen jälkeen toinen kätilö otti pojan ja kutsui minut pesuhommiin. Ensin kätilö punnitsi Pöpön ja mittasi lämpötilan, joka taisi olla 36.3, vaikka pitäis olla lähempänä 37:ää. Silti pesuhommiin ryhdyttiin. Pesuotetta piti hetki kätilön avustuksella hakea, kun ei heti mieleen muistunut. Nostin kuitenkin Pöpön reippaasti vasemmalla kädellä altaaseen, eikä se oikeastaan jännittänyt, toisin kuin vajaat neljä vuotta sitten Miron synnytyksessä, josta suurin osa muistoista meni varmaan just jännityksen vuoksi unholaan. Uitin Pöpöä altaassa, jossa oli vähän aiemmin ollut 37-asteista vettä, mutta se oli siitä ehkä vähän ehtinyt jo jäähtyä. En olisi halunnut poikaa pitkään siellä uittaa, mutta se tuntui kuitenkin mukavalta ja Pöpökin näytti vedessä viihtyvän. Juttelin kätilölle, että valkea kina ei oikein irtoa taipeista ja hän sanoi, että pese mitä lähtee, koska loput siitä pyyhitään tai imeytyy ihoon. Kinahan on semmoista korvavaikun oloista tahmaista ainetta ympäri vauvan ihoa tämän syntyessä – tämä siis tiedoksi sellaisille, joilla ei ole mitään hajua, mistä tyyppi oikein höpisee. No, lilluttelin Pöpöä siinä ehkä minuutin verran ja sit nostin kuivatukseen ja puettavaksi kätilölle. Pöpö pääsi kapaloiden sisään käärityksi ja väliin meni myös lämpöpullo ruumiinlämmön nostamiseksi. Verensokeri nimittäin oli kans vähän alhainen, koska vauvan keho joutui lämmittämään itseään ja se taas laskee verensokeria.

Käärö pääsi sitten ensimmäistä kertaa tissille ja se onnistui oikein mainiosti. Lauran mielestä Miro oli jo muokannut tissit valmiiksi Pöpöä varten. Ilmeisesti maitoakin jo sai, koska uudelleensynnyttäjällä maito ei vissiin samalla tavalla nouse sitten imusessioiden jälkeen kertarysäyksellä vaan pikku hiljaa. Imu jatkui toisesta tissistä. Myöhemmin verensokeria mitattiin uudestaan ja koska se ei ollut noussut, piti vauveli ryypyttää lisämaidolla. Semmoinen pieni lääkekuppi toimi maitomukina ja kätilö sitä pikku hiljaa suuhun annosteli. Pöpö lutkutti huuliaan äänekkäästi ja imi hassunnäköisesti ylähuultaan. Kädet ja jalatkin alkoivat jo tässä vaiheessa olla punakat, kuten koko poika, eli sinisyys oli pian saatu häviämään.

Soitin sitten appivanhemmille, jossa Miro oli hoidossa ja poika otti uutisen pikkuveljestä tyynesti, jos edes kunnolla noteerasi sanoen: ”Me ollaan menossa liikennepuistoon!” Tuplapapalta ja –mummolta tuli onnitteluja. Soitin kans DaddyCoolille, joka ei kuitenkaan vastannut, joten jätin viestin vastaajaan. Pian isäni soitti takaisin ja taustalta kuului äitini ääni: ”Mitä on tapahtunut?” Yleinen hässäkkä ja puhelun pätkiminen katkaisivat sen touhun. Myöhemmin sain sitten iloisemman soiton, kun äitini kuunneltuaan vastaajaviestin fiiliksissä onnitteli vaavista. Laura pani ystäville ja tuttaville ja sukulaisille tietoa tekstiviestillä ja sai paljon onnitteluvastauksia. Laura oli tosi kalpea ja ensi yrittämällä ei uskallettu edes vessaan asti, mutta kun oli saatu varpajaiskahvit (miulle makkaraleipiä yäk, kun en erikseen ollut maininnut, että en heppaa halua syyä) niin Laurakin jaksoi vessaan asti. Minä pitelin hyvin pakattua pötkylää sylissä ja lämpöpullo korvattiin kapaloiden sisällä kaurapussilla, koska lämpö/verensokeri ei ollut vieläkään kohdillaan. Muutama, tai ehkä enintään neljä tuntia synnytyksestä otimme sitten kätilön kanssa jalat alle ja lähdimme työntämään Lauraa ja Pöpöä sairaalasängyssä kohti synnyttäneiden osastoa. Siellä uhkailivat, että poika joutuu keskolaan sokeritiputukseen, jos ei lämpö/verensokeri parane, mutta vissiin se ryypytyssyöttö alkoi tehota ja verensokeri kohosi, myöhemmin illalla myös lämpö.

Illalla käytin Miroa katsomassa Pöpöä ja äitiään. Eipä se poitsu hirveästi sairaalasta digannut, mutta kävi sentään silittämässä veljensä pehmeätä poskea ja ihailemassa tämän pientä korvaa. Minä vein poijan takaisin mummolaan, kävin kaupassa, saavuin kotiin ja olin pökkerössä. Yö meni hyvin ja pitkään nukkuen, vaikka lokit kirkuivatkin. Minusta oli tullut triplaisukki, vaikka vielä olikin olo aika sekava asian suhteen, eikä sitä oikein vielä tajunnutkaan kai koko hommaa, oli vaan niin väsynyt – mutta onnellinen.

Yö oli mennyt sairaalassakin hienosti ja kantoliinassa kiitävää Pöpöä oli ihasteltu. Minä siivosin yön jälkeisen aamun kotia ja vietin sitten koko iltapäivän ja alkuillan sairaalassa. Mukava oli kannella Pöpöä kantoliinassa ja katella pikku äijää, joka nukkui melkein koko ajan. Molemmat poijan isovanhemmat kävivät päivän aikana kattomassa poitsua. Äitini sanoi poikaa papan näköiseksi (eli siis appiukon) ja isäni katsoi, että poijalla ois oman puolen sukunsa korvat. No, mene ja tiedä, söpö punakka poikahan se on. Tumma tukka ja terävät kynnet – lapaset oltava kädessä, vaikka kuinka lämmin ois, koska raapinut jo naamaansa.

Eilen iltapäivällä päästiin viimein kotiin. Rankinta oli olla huomiota varmasti nyt erityisesti kaipaavan Miron kanssa, eikä vauvaan oikein ehtinyt tutustua. Onneksi sain sitä illalla sylitellä ja sängyssä vielä nostella. Hulluja ilmeitä teki, silmiä pyöritteli katellen valojen ja varjojen tanssia. Sanoin sitä crazy frogiksi. Kävin pesemässä sen pyllyn ja kuivailin. Kestovaippailu alkoi siitä sitten. Laura rupesi sit poitsua sängyssä imettämään ja itse nukahdin heräten seuraavan kerran vasta kolmelta, kun Miro rynni sänkyymme. Viideltä pitikin jo herätä isovelkun kans, jotta äiskä ja Pöpö sais vielä nukuttua.

On se Pöpö kyllä ihmeen rauhallinen ollut tähän mennessä, ihan kuin Rauhallinen Erkki –kirjan Erkki-vauva, ei paljon itke ja hereilläkin ollessaan vaan kahtelee pikkusen önisten, tosin pääasiassa vaan nukkuu (tai syö tissei, joista ilmeisesti aikas hyvin evästä tulee). Mut ei me sille anneta nimeksi Erkki. Nimen julkaisusta ollaan vielä vähän epäselviä, että pihdataanko me sitä miten pitkään. Jotkut sen jo tietääkin.

Lauralla on ollut pari päivää aika kovia jälkisupistuksia ja Panadol Zappia on pitänyt mussuttaa, mutta voisinpa kyllä kuitenkin väittää, että Laurakin on samaa mieltä, jos totean lopuksi, että synnytys sujui kaiken kaikkiaan hienosti ja jopa helposti. Nyt alkaa sit vauva-arki, mut se onkin jo ihan toinen tarina se…

PS. Pöpölle omat nettisivut suunnitteilla, toteutus tosin voi olla vähän hitaahkoa, kun on nyt toi vaativa esikoinen olemassa, eikä vaan yhtä nukkuvaa pötkylää...

vappaapäevä

Nyt on helatorstai. Hakiessani eilen poikaani päiväkodista, haukottelin äänekkäästi ja päiväkodin täti totesi siihen, että no onneksi huomenna voi nukkua pitkään. Tokaisin, että ai jaa, voi vai, ei meillä ainakaan. Meillä ainakin herätään aina just silloin, kun poika haluaa, oli sitten juhla tai arki, pyhä tai vähemmän pyhä. Puoli kahdeksaan sentään nukuttiin, vaikka poika tulikin joskus vissiin kuuden aikoihin keskeemme. Sitten alkoi ”arkinen” aherrus. Aamupissa, aamupala, aamuhampaanpesu, aamu-lastenohjelma, aamukahvi, aamuleikit. Tietenkin töiden ja viikonloppumenojen vuoksi rästiin jääneet kotityötkin oli tehtävä. Tänään on siis imuroitu, pyykätty, tyhjennetty ja täydennetty astianpesukonetta. Ruoka piti kans loihtia, jolloin onneksi viimeisillään raskaana oleva vaimonikin jaksoi pojan kanssa ulkona touhuta.

Ulkona ehdin myös käydä ja sielläkään en välttynyt työnteolta, kun pitkään mielessä siintänyt pensasaidan lyhentäminen oli tietenkin pakko tehdä just tänään, eikä myöhemmin, koska olen huomannut, että kun asioita lykkää, niin niitä lykkää sitten hamaan tulevaisuuteen – nytkin tuo pensasaitahomma oli lykkääntynyt viime kesästä....Sit vielä poijan kanssa jalkapalloa liukkaalla ruoholla vesisateessa ja tyhjyyteen tuijottelua pojan ruvettua rakentamaan ”hienoa maalia”.

Tähän aikaan tulen yleensä töistä ja heitän aivot narikkaan odotellen iltaa ja nukkumaan menoa. Nyt huomaan ehtineeni tehdä päivän aikana vaikka mitä enemmän ja vähemmän hyödyllistä sekä ehtineeni leikkiä ja touhuta poikani kanssa, mikä tuntuu hyvältä. Selkä on kipee ja väsyttää, mutta sauna on lämpiämässä. Huomenna taas töihin lepäämään.

Mistä henkilökohtainen onneni koostuu ja mikä sitä onnea varjostaa

Olen onnellinen mies, enkä häpeä, pelkää tai oudoksu sen toteamista. Silti sen ääneen sanominen tuntuu kahdenkeskisessä keskustelussa joskus vaikealta. Vanha sanontahan kuuluu jotakuinkin "kel onni on, se onnen kätkeköön" ja jos joku niin minä sen kätkemisen olen oppinut. En ole saanut perheeltäni mallia, jossa tunteet välttämättä avoimesti näytettäisiin sellaisina kuin ne ovat. Tämä pätee sekä positiivisiin että negatiivisiin tunteisiin. Olen siis jossain mielessä ehkä sisäänpäin kääntynyt, sulkeutunutkin. Olen kuitenkin kehittynyt tunteiden näyttämisen taidossa. Sen jalostamisen aloitti rakas vaimoni, joka on elämäni nainen. Vaikka onni oli viime vuonna kortilla, kun aviokriisi nosti rumaa päätään ja olo oli lähinnä onneton, tapahtunut ei enää ahdista. Olemme vaimoni kanssa vaikeat asiat yhdessä kohdanneet, keskustelleet ja käsitelleet. Olemme yhteistuumin suuntautuneet nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, joka ei ole harmaa möykky vaan odotuksia täynnä. Tunteiden näyttämisen pidemmälle jalostamisen arkkitehti taasen on ollut rakas poikani, joka on pakottanut kohtaamaan heikkouteni ja vahvuuteni ihmisenä. Kun ajattelen mitä tahansa yksittäistä asiaa elämässäni, mitä ilman en haluaisi elää, olisi se poikani. Ilman häntä viime vuosikin olisi varmasti ollut paljon vaikeampi kohdata. Voisi jopa sanoa, että poikani ja hänestä huolehtiminen on ehkä paras syy elää ja vieläpä niin, että pidän itsestäni huolta.

Onneni ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen asia, että sen voisi kuitata sanomalla, että vaimo ja poika, siinäpä se. Onneni on onnistuneita palasia elämää. Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni ja esimerkiksi siihen, että kotini ei ole vain fyysinen asumus vaan oikeasti tärkeä paikka, jossa näkyy perheemme arki. Joskus saatan käyttää arkea synonyyminä tylsälle perhe-elämälle, mutta oikeastaan juuri se ”tylsä arki” on parasta elämässä. Mukava koti, ihana perhe. Siinä hyvät lähtökohdat. Sen lisäksi saan tehdä työtä, josta pidän suurimman osan ajasta tosi paljon. Lähin työkaverini on minulle hieno kollega ja ystävä. Nautin työssäni ihmisten kohtaamisesta ja ammattitaitoni haastavista tehtävistä. Lisäksi se turvaa taloudellisen tilanteen, koska tottahan onneen pieni ripaus taloudellista tyytyväisyyttäkin tarvitaan. Raha ei tuo onnea, mutta ilman rahaakaan ei oikein voi nykymalliin elää.

Tyttäreni, jonka äiti ei ole vaimoni, merkitsee minulle kaksijakoista onnea. Se on muistutus siitä, että aina ei elämä ollut perheharmoniaa, vaan mukaan on mahtunut myös yksinäisyyttä, ahdistusta ja uuden henkilökohtaisen onnen etsintää. Viime vuotisesta suhteestani syntyi tänä vuonna tytär, jonka kanssa en elä yhdessä, mutta jonka isä olen ja toivonkin jatkossa pystyväni isänrakkautta myös hänelle tarjoamaan. Toki tytärtäni rakastan ja hänelle parasta toivon, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen suhteeseen, mikä minulla on poikaani, jonka kasvun ja kehityksen olen nähnyt ja kokenut läheltä. Tyttärelleni olen etävanhempi ja vaikka mahdollisuuksia olisi, en ole vielä kovinkaan aktiivisesti kyennyt isyyttä toteuttamaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että hänellä on hyvä äiti, jonka uskon pystyvän huolehtimaan ja rakastamaan tytärtäni niin, että hänestä tulee kaikesta huolimatta ehjä ihminen.

Tulevana kesänä saamme vaimoni kanssa toisen lapsen ja poikani saa tytärpuolen lisäksi veljen. Se tulee olemaan varmasti yksi elämäni hienoimpia ja samalla haastavimpia asioita.

Vanhempani ja siskoni ovat minulle myös onnen lähde, vaikka aina sitä ei muista onnen tekijäksi lukea. He ovat kuitenkin ne verisukulaiset, joista turvaa hädän hetkellä voin aina etsiä ilman ennakkoluuloja tai epäilystä siitä, ettenkö tukea saisi, jos sitä oikeasti tarvitsen. Isäni ja äitini ovat minut luoneet ja geeneissäni kannan heidän perimäänsä. Vaikka joskus tuntuu, että äitini tai isäni ominaisuudet ottavat päähän, niin toisaalta minussa on niin paljon samaa kuin heissä, että olisi sama kuin katsoisin peiliin.

Appivanhemmatkin merkitsevät minulle paljon. Vaimossani näen heidän vaikutuksensa ja poikani on sekä omien että appivanhempieni jälkeläinen. Suvussa on voimaa ja veri on aina vettä sakeampaa.

Mikä sitten varjostaa onneani? Oikeastaan kaikki, mikä uhkaa noita edellä mainittuja onnen tekijöitä.

Pelkään poikani turvallisuuden ja hyvin voinnin puolesta ja tahdon hänen parastaan. Sanomattakin lienee selvää, että toivon samaa tyttärelleni ja tulevalle lapselleni. Poikani suhteen tunnen joskus epätoivoa, kun en jaksa arjessa antaa hänelle muuta kuin käskyjä, rajoja ja ajoittain pelottavia raivokohtauksia. Uskon ja toivon, että annan kuitenkin pojalleni niin paljon rakkautta, että hän näkee ja kokee minut ennen kaikkea rakastavana isänä, eikä ikävänä komentelijana. Tyttäreni osalta onneani varjostaa se, etten voi olla hänen kanssaan yhtä paljon kuin muun perheeni kanssa ja pelkään, että hän ei myöhemmin elämässään koe saaneensa minulta isänrakkautta. Toivon silti siihen pystyväni.

Vaimoni osalta toivon, että emme enää koskaan joudu samanlaiseen tilanteeseen kuin viime vuonna. Mennyt voi olla synkkä varjo, mutta onnemme on sen valollaan voittanut, enkä haluaisi sitä enää toistamiseen menettää.

Onneani varjostaa joskus myös kykenemättömyys tuntea empatioita isovanhempiani kohtaan, joihin tunnen menettäneeni kontaktin. He ovat vanhoja ja kuolevat todennäköisesti lähivuosina, jolloin saatan katua, etten ole pitänyt heihin enempää kontaktia. Silti en pysty väkisin ylläpitämään jotain, mitä ei ole enää, tai ehkä koskaan, ollut. Toivottavasti välini omiin vanhempiin ja appivanhempiin säilyvät sen verran hyvinä, että en koskaan menetä yhteyttä, mikä minulla heihin on, sillä sen yhteyden katketessa voisi käydä niin, ettei se enää koskaan uudelleen rakentuisi ja olisi pian yhtä etäinen kuin minulla on nyt isovanhempiini.

Ystäviänikin haluaisin nähdä useammin, mutta he ovat kaukana joko fyysisesti tai sitten muuten elämäntilanteeseeni sopimattomasti. Sukulaisissani on ihania ihmisiä ja silloin tällöin kaipailen myös vanhoja, ehkä jo menetettyjä ystäviä ja tuttuja, joita harvoin tai en ehkä koskaan enää tapaa. Haluaisin pitää enemmän ja syvällisemmin yhteyttä ihmisiin, jotka merkitsevät tai ovat merkinneet minulle paljon, mutta aika ja jaksaminen eivät arjessa siihen useinkaan riitä.

Olen siis onnellinen, vaikka onneni ei olekaan kaikkivoipa ja täydellinen. Kukapa täydellistä elämää ja satumaista onnea nyt kaipaisikaan – eihän se tuntuisi miltään, jos aina ois happy happy joy joy. Välillä tarvitsee oikeasti hetkiä, kuten Stam1nan kappaleessa Ovi, jossa muistojen taakka painaa ja joutuu miettimään, missä on koti ja ehkä se onnikin: ”Ovi on raskas avata, suljen sen, suljen sen, tiedän mitä on oven takana, sen lukitsen, pois kuljen. --- Olenko kotona, olenko kotona, olenko kotona vai ovenko takana vain?” Ja lopetettakoon uuteen mottooni: Kel onni on, se onnen näyttäköön! Minäkin yritän muistaa näyttää sen päivittäin ainakin rakkaalle vaimolleni ja lapsilleni.

Ulkonäkö ja erilaisuuden hyväksyminen

Katsoin eilen illalla dokumentin neurofibromatoosi-potilaista. Sairaudessa kehittyy kasvaimia hermokudoksiin esimerkiksi pään alueella ja kasvaimet haittaavat elämää sekä ulkoisia kasvaimia että tuskallisia hermokipuja aiheuttaen. Itse asiassa tunnen yhden ihmisen, joka kärsii samasta sairaudesta. Aloin miettiä dokumentissa esiteltyjen kolmen ihmisen elämää ja sitä yhteistä tekijää, että ulkonäkö – tai poikkeava sellainen – on määritellyt ja määrittelee paljolti heidän itsetuntonsa ja identiteettinsä. Se ei johdu kuitenkaan heistä itsestään, vaan ympäristön eli muiden ihmisten suhtautumisesta. Eipähän sille kai mitään voi – ihminen on pinnallinen. Näköaistilla on varmastikin joku biologinenkin tekijä löytää sopiva lisääntymiskumppani tai erottaa vihollinen ystävästä, mutta nykymaailmassa noille asioille on niin monta muutakin määrittäjää, että näköaistin aiheuttamat tuntemukset aivoissa pitäisi pystyä käsittelemään ja olemaan erilaisuutta kohtaan suvaitsevainen. Se ei ole kuitenkaan aina helppoa ja on inhimillistä olla myös sillä tavalla heikko, että vierastaa aluksi kaikkea outoa, erilaista ja kummallista. Se voi joskus olla toisen ihmisen naama tai kävelytyyli tai takapuolen leveys, mikä ensi näkemällä aiheuttaa reaktion, joka on erilainen eri ihmisillä, eri elämäntilanteissa, eri ikäisinä.

Ajatukseni tämän kirjoittamani taustalla on se, että yksi syy onneen voi olla vaikkapa hyväksyntä ihmisiltä, vaikka olisi erilainen, sairaudesta tai muista tekijöistä johtuen. Syytä olisi olla onnellinen myös siitä, jos saa olla ns. tavallinen tai edes enimmäkseen terve, koska sitä tuskaa on vaikea ymmärtää, minkä monen eri sortin syrjintä sen kohteena olevassa ihmisessä aiheuttaa. Yksinäisyys tappaa hitaasti ja rumasti. Toivon, että olen elämäni aikana pystynyt antamaan edes joillekin ihmisille tunteen siitä, että minä hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, vaikka olisivatkin joidenkin toisten mielestä huonolla tavalla erilaisia. Pyrin siihen toimissani, vaikka tiedän, että minuakin ohjaavat samat vaistot ja tunteet kuin kaikkia muitakin. Ei suvaitsevaisuutta tai erilaisuuden hyväksymistä opita hetkessä, eikä se välttämättä tarkoita, että koskaan kykenee suvaitsemaan tai hyväksymään kaikenlaista erilaisuutta, mutta se jo olisi tarpeeksi, että pystyisi samaistumaan edes hetkeksi ”erilaisen” asemaan ja kohtelemaan tätä niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, olipa millainen tahansa.

Minullakin on ollut ja on yhä joskus ulkonäköni suhteen komplekseja. Pienenä minulla oli suhteellisen isot korvat muuhun päähän nähden ja minua haukuttiin dumboksi. Samoin joillekin oli aina jostain syystä tarpeellista huomauttaa hieman vinoista silmistäni. Oman vartaloni olen aina kokenut jotenkin kömpelönä, löysänä ja rumana. Kun otin ensimmäisen korvakorun, koin jonkin sortin vaiheen, jossa ehkä häpesin korvakorua ja kun otin vuosi sitten korun toiseen korvaan, koin jälleen samanlaisen vaiheen. Vaikka käytän aika tylsän normaaleja vaatteita, tulee joskus mieleen, että ovatko nekin jotenkin outoja jonkun mielestä, varsinkin töissä. Nuorempana muistan joskus häpeilleeni pitkää tukkaa ja pitäneeni sitä takana kiinni, jotta se olisi siisti ja näkymätön. Olen, kuten huomaatte jo edellä mainituista esimerkeistä, hyvin tavallinen ja massaan sulautumiseen pyrkivä ihminen, mutta silti tai juuri siksi olen myös nauttinut kaikista niistä asioista, jotka ovat edes hiukan erottaneet minua suurimmasta osaa ihmismassoja. Pitkä tukka ei kuitenkaan ollut joka miehen tukkamuoti ja olen sitä värjännytkin. Korvakoruja ei ole joka miehellä, eivätkä kaikki käytä mustaa vakosamettitakkia, jossa on lapset ensin –pinssi. Kaikilla ei myöskään rehota parta valtoimenaan. On vaikeata olla tietoisesti erilainen, varsinkin jos haluaa pohjimmiltaan, että olisi yleisesti hyväksytty. Se, että on oma itsensä ja millainen kulloinkin haluaa, on eri ihmissortin hommaa, kuin tämmöisen pienen ujon pojan.

Kaikki tämä oman ulkonäköni pohtiminen ja kompleksit tuntuvat niin kovin turhilta, kun ajattelee ihmisiä, jotka eivät voi syystä tai toisesta edes halutessaan sulautua massaan vaikkapa sitten ulkonäköön vaikuttavan sairauden vuoksi. Sympatiseeraan heitä ja haluaisin omalla käytökselläni viestittää, että he ovat tärkeitä ihmisiä, eikä heitä ole syytä vieroksua, hylkiä tai kummastella. Olen onnellinen, että voin olla nykyään suht tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen ja toivon, että se tekee minusta vahvemman kohdata erilaisuutta ja sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi samalla tavalla tyytyväisiä itseensä olla, vaikka olisivat muuten kuinka ihania ihmisiä. Ikävä kyllä suurin osa ihmisten välisistä kontakteista on pinnallisia kohtaamisia, joissa ei päästä pintaa syvemmälle. Tällöin tavoite jokaisen kohtaamisesta samanarvoisena ja yhtä tärkeänä ihmisenä kuin itse, on joskus vaikea tavoite, ellei mahdoton. Joitakin ihmisiä ei halua kohdata, joitakin ei uskalla. Joitakin ei vaan kerta kaikkiaan huomaa tai ehdi huomioida. Ehkä ei ole tarviskaan, mutta ylenkatsomista ja halveksuntaa en haluaisi kenenkään joutua kokevan pelkästään ulkonäöllisistä syistä.

Blogin(i) merkitys

Viime aikoina on ollut lähipiirissä puhetta blogeista ja niiden merkityksestä. Sisältöjä on monenlaisia: Yksi kirjoittaa pääasiassa lapsestaan, toinen mieltään painavista asioista ja kolmas kirjoittaa vain kännissä. Neljännellä ei tunnu olevan oikein mitään erityistä sanottavaa, mutta haluaa kuitenkin jakaa ajatuksiaan ja kuulumisia ystävilleen. Viides esittelee aikaansaannoksiaan. Kuudes kertaa elämäänsä menojensa kautta. Seitsemännelle tuntuu olevan tärkeätä blogijoukon ajatusmaailma ja yhteisöllisyys. Kahdeksas miettii bloginsa merkitystä. Onko sitä? Jos on, niin kenelle?

Blogi on useimmille jonkin sortin päiväkirja. Se ei ole salainen ja harva kirjoittaa varmastikaan syvimpiä tuntojaan. Ainakin niitä tuntoja yleensä kaunistellaan. Ehkä se on hyvä asia, jos ajattelee sitä, miten väärin asioita voi tulkita. Tosin onko vääriä tulkintoja olemassakaan? On vaan erilaisia näkökulmia asioihin. Ihmiset pitävät eri asioista ja inhoavat eri asioita. Kun niistä kirjoitetaan tavallaan kasvottomina, voi niihin myös vastata yhtä kasvottomina. Eleet, äännähdykset, äänenpainot, sanavalinnat, kuuntelu…monia asioita puuttuu kirjoitetusta sanasta. Se on kova ja kylmä ja suora ja ehdoton. Se on tylsä ja tyhjä ja tyhmä. Se on raaka. Se on tulkinnanvarainen ja siksi niin vaarallinen. Mutta se voi olla myös tarkoituksella kaikkea sitä ja samalla paljon enemmän. Vaikuttamaan pyrkivä kirjoittaja tietää, miten toimia, jotta herättäisi reaktioita. Ja siihenhän jokainen kirjoittava kai pyrkii - vai pyrkiikö? Entäs jos joku haluaa vaan kirjoittaa tuntojaan ilman, että herättäisi muiden tuntoja? Tai haluaa kirjoittaa, mutta silti suojautua, olla vain harvoille ja valituille esillä ajatuksillaan toivoen niille vaikkapa vain hiljaista hyväksyntää? Silloin blogi ja yleensäkin internet on väärä paikka kirjoittaa. Tuntuu hassulta ajatukselta, että kirjoittaa julkisesti internetiin, joka on periaatteessa kaikkien tavoitettavissa, mutta kuitenkin haluaisi rajoittaa lukijakuntaa. Toisaalta se ei ole yhtään outo ajatus, mutta siitä herää silti kysymys: Miksi sitten kirjoittaa blogia?

Itselläni on pitkään ollut tarve saattaa ajatuksiani kirjoitetun tekstin muotoon. En ole maailman syvällisin ihminen missään mielessä, enkä varsinkaan puhujana. Joskus on kuitenkin tarve purkaa omia ajatuksia ja kirjoittamisen olen havainnut sekä hyvin terapeuttiseksi että itseäni viihdyttäväksi tavaksi koota ajatukset yhteen ja joksikin suuremmaksi kuin kuin mihin puhuttu sana taipuu. Tyydytys kirjoitetun tekstin oivalluksista kasvaa moninkertaiseksi, kun saa tarjota tekstin muiden luettavaksi. Palaute tekstistä aikaansaa tunteen, että ajatuksillani on merkitystä, vaikka palaute olisikin vain toteamus, että luinpa juttusi. Pohjimmiltaan kirjoittaminen on siis minulle egoni pönkittämistä, heh. Jotenkin minulla on kuitenkin semmoinen tunne, että suurimmalla osalla kirjoittavista on samanlainen tarve. Tulla kuulluksi, taikka luetuksi – olla olemassa, olla näkyvä; Olla kaiken lisäksi hyväksytty. Veikkaanpa, että useilla kirjailijoilla on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö. He eivät ole mitään, elleivät he kirjoita. Sama ajatus pätee moniin muihinkin luoviin henkilöihin. Oma luomus on tärkeä, koska se määrittää itseyden ja jos sitä vähätellään tai mitätöidään, alkaa välittömästi kiehua päässä ja herää suunnaton tarve iskeä takaisin. Ehkä tämmöisillä kirjoittamisesta nauttivilla henkilöillä kuten minä ja varsinkin ”oikeilla” kirjailijoilla on kuitenkin vaikeinta kestää kritiikkiä – niinpä heidän tavoitteenaan on kumota vastaväitteet ennen kuin niitä pääsee edes esittämään.

Siinä on kirjoittamisen ongelma, olipa se sitten blogi tai kirja – se on niin ehdoton. Totuushan se ei missään nimessä ole, sillä totuus on on taas yksi näitä tulkinnanvaraisia asioita. Se on mielipide ja jokaisella on omaan mielipiteeseensä oikeus. Se ei tosin aina ole kohtuus. Ja perustelut usein ontuvat. Se oikeus tulkintaan ja lukijan mielipiteen muodostukseen tuntuu usein unohtuvan, kun kirjoittaa. Se unohtuu sekä kirjoittajalta että myöhemmin kirjoitusta lukevalta. Ajatus kirjoituksen takana ehtii muuttua moneen kertaan, jopa kirjoittajalla. Ehkä kirjoittaja on jotain mieltä, ehkä ei, mutta lukijan mielestä kirjoittaja on ehdottomasti sitä mieltä, kuin mitä lukija tämän kirjoituksen perusteella arvelee. Pahimmillaan esimerkiksi hyväntahtoisuus muuttuu lukijan päässä pahantahtoisuudeksi ja vastaus kirjoitukseen on asteen verran vähemmän hyväntahtoinen, mikä herättää taas alkuperäisessä kirjoittajassa astetta vähemmän hyväntahtoisen ajatuksen, joka taas vastaukseksi kirjoitettuna on entistä vähemmän hyväntahtoisempi ja niin edelleen. Blogeissa on vastavuoroisuutta, joka voi toimia hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti.

Olen saanut kuulla tuttaviltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani kommentteja tyyliin "olipa yllätys, luin siitä blogistasi" tai "kuulin tapahtuneesta, kun olit kirjoittanut siitä blogiisi". Se on yksi syy pitää blogia – räväyttää esille elämäni. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, mitä elämääni kuuluu, hän voi lukea siitä blogistani. Toisaalta se on näille minusta syystä tai toisesta kiinnostuneille ihmisille ansa – ehkä voin antaa heille ajattelemisen aihetta ja jotain merkityksellistä, enkä vain tarpeetonta tai tarpeellista informaatiota minusta ja elämästäni. Välillä blogini on Ilta-Sanomat, välillä tietosanakirja. Välillä kirjoitan asioista, jotka koskettavat minua, välillä asioista, jotka ärsyttävät minua ja välillä asioista, jotka huvittavat minua. Välillä haluan provosoida, välillä olla hyvinkin sovinnainen. Silti pääasia on se, että kirjoitan blogia, koska haluan kirjoittaa ja ilmeisesti myös haluan, että kirjoituksiani luetaan. Kiitos siis varsinkin kirjoituksiani kommentoiville – rakkaussuhteeni kirjoittamiseen janoaa vastarakkauttanne.

Mutta onko blogillani merkitys tai merkitystä? Onko sillä mitään merkitystä, onko sillä merkitys tai merkitystä? Vastaan itse, koska blogi on itsekäs mielenilmaus: Sillä on merkitystä, varsinkin minulle, ja sen merkitys on olla yksi kanava purkaa ajatuksiani ja jakaa niitä läheisille ihmisille. Sillä voi olla monenlaisia merkityksiä, joista jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Se on vaan tyypin höpinää. Tyypillä on tuossa kyllä hyvä pointti. Onpa tyhmä juttu. Jahah, vai tuollaista. Katos, tuollahan on samanlaisia fiiliksiä asioista kuin mulla. Mitä se nyt tuommoista meni kirjoittamaan. Onpa kiva, että edes blogin kautta tietää, mitä sille kuuluu. Onpa pitkä juttu, en jaksa lukea...

Elokuvien merkityksestä

Vietimme viime viikonloppuna vaimon kanssa oikein kunnon elokuvaviikonloppua, kun poikakin lähti mummolaan yökylään. Päädyimme ensin elokuvateatteriin ja sitten vielä videovuokraamon kautta kotiin. Ja kun videot seuraavana päivänä palautettiin, tuli vielä vuokrattua yksi leffa lisää. Olivatko elokuvat vain ajanvietettä vai oliko niillä jotain syvällisempää merkitystä?

Elokuvateatterissa kävimme katsomassa uusintakierroksella olevan FC Venus -leffan. Tämä suomalainen viihde-elokuva kertoo jalkapallosta ja parisuhteista - tai siis siitä miten ne yhdistetään. Elokuvan miesporukka pelaa ja seuraa intohimoisesti futista, jolloin naiset (ja yksi mies) jäävät ”futisleskiksi”. Tämä juonikuvio totta kai kolahtaa meikäläiseen, futisfaniin, ja uskoakseni myös vaimooni, futisleskeen. Toki täytyy todeta, että oma pelaamiseni on jäänyt viime vuosina, mutta jalkapallon seuraaminen televisiosta ja internetistä sekä siitä kirjoittaminen on sekin aikaa vievää puuhaa. FC Venus on hauska elokuva kaikille samanlaisessa tilanteessa eläville. Se on romanttinen komedia, jonka merkitys (”sanoma” lienee liian suuri sana tässä yhteydessä) löytynee siitä, että parisuhteissa on löydettävä tasapaino omien mielihalujen ja toisen kunnioittamisen välillä. Lisäksi jalkapallo kuvataan yhdistävänä tekijänä, niin kuin se oikeasti onkin. Katsokaapa vaikka tulevana kesänä jalkapallon MM-kisoja, jossa on mukana joukkueita jokaisesta maailman kolkasta. Siellä kohtaavat kulttuurit hyvässä hengessä ja valtioiden, uskontojen ja rotujen väliset skismat jäävät taka-alalle jalkapallon toimiessa yhteisenä kielenä. FC Venus yhdistää vielä kuvioon sukupuolten (sekä eri sukupolvien) yhteistoiminnan ja on nautittava elokuvakokemus.

Vuokraamosta löytyi kaksi elokuvaa, joiden maailma oli kaukana toisistaan. Harry Potter ja liekehtivä pikari on nuorten seikkailu-/fantasiaelokuva, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vai onko? Itse asiassahan se kertoo nuoren miehen murrosiästä, kun tytöt alkavat kiinnostaa ja liekehtivä pikari onkin siis fallos-symboli. Hehheh. Toinen leffa, jonka vuokrasimme oli The Yes Men, hauska pienimuotoinen dokumentti kahdesta miehestä ja heidän avustajistaan, jotka pyrkivät nostamaan globalisaation haittoja yleiseen tietoisuuteen. Elokuva soljuu helposti eteenpäin naureskellessa lähinnä tiedotusvälineille ja eri organisaatioille, jotka kutsuvat Jees-miehet paikalle luullen näitä WTO:n globalisaatioasiantuntijoiksi. Miehet panostavat ulkoasuunsa sekä esitysten rakenteluun ja menevät täydestä sekä televisiossa että luentosaleissa, vaikka heidän esityksensä ovat täynnä ”omituista” asiaa, jonka on tarkoitus herättää ihmisiä tajuamaan globalisaation huonot puolet. Elokuva sai minut ajattelemaan, että kunpa olisi enemmän tuollaisia rohkeita ja asiaansa uskovia ihmisiä, jotka lähestyvät yhteiskunnallisia epäkohtia niin fiksusti, että heitä oikeasti kuunnellaan.

Kun sitten seuraavana päivänä palautin vuokraleffat, innostuin ottamaan vielä yhden leffan sunnuntai-illan ratoksi. Suomalainen nuorisoelokuva Tyttö sinä olet tähti on kerännyt kehuja ja ollut myös katsojamenestys. Leffa yhdistelee hiphop-kulttuuria, komediaa ja romanttista nuorisoelokuvaa taitavasti - tyypit eivät ole pahvisia, vaan uskottavia ja kiinnostavia. Jalka vipattaa musiikin tahdissa ja kyytiä saavat niin musiikkiteollisuuden ahneet tuottajat kuin lapsiensa ”parasta” ajattelevat vanhemmat. Elokuva on hieno kuvaus erilaisuuden hyväksymisestä, rakkaudesta ja unelmien tavoittelemisesta. Raikas ja iloinen sekä elämänmyönteinen nuorisoelokuva on tämmöisen jo kolmenkympin rajapyykin ylittäneenkin perheellisen mieleen, koska unelmia ei pitäisi koskaan haudata, vaikka keskiluokan arkeen uhkaakin hautautua.

Odotusta

Odotan monia asioita. Joitakin asioita odotan innolla, joitakin muuten vaan. Jos ei ole mitä odottaa, tuntuu elämä tyhjältä.

Isoin asia, jota odotan, on luonnollisesti uusi lapsi perheeseemme. Sen olisi tarkoitus pullahtaa Lauran masusta kesäkuussa, joten odotusta on enää kuukausi ja risat jäljellä. Pisimmillään siihen menee vielä kaksi kuukautta. Odotusta on kestänyt jo seitsemisen kuukautta. Se on ollut jännittävää aikaa, tosin ei aina niin riemukasta. Lapsen odotus ei ole helppoa. Täytyy valmistautua sekä henkisesti että aineellisesti – varsinkin äidin myös fyysisesti. Lapsen odotus ennestään kolmihenkiseen perheeseen on ehkä jopa jännittävämpää, kuin ensimmäisen lapsen odotus, mutta toisaalta siitä ei ole jaksanut ylen määrin innostua. Tavallaan nyt elää vielä viimeisiä hetkiä ennen vauvahässäkkää ja rutiinien opettelua, joten odotus on siinä mielessä hillittyä, joskin koko ajan mielessä.

Kesään liittyen odotan myös kesälomaa. Se alkaa kaksi päivää ennen vauvan laskettua syntymäaikaa ja kestää kuukauden. Odotan sitä innolla ja se on todella tarpeen, koska vauvan kanssa tarvitsee täysipäiväistä harjoitteluaikaa ennen paluuta arkeen, johon kuuluu myös töissäkäynti.

Odotan myös kesällä Saksassa pelattavia jalkapallon MM-kisoja. Voi tosin käydä niin, etten ehdi niitä paljon seuraamaan, koska sekä uudelle tulokkaalle että esikoiselle on varattava aikaa ja matsit kestää kuitenkin kaksi tuntia taukoineen. Toivottavasti edes Englannin matsit kerkeis kattoa, sitä ainakin odotan.

Lähempänä ja jo muutaman viikon sisällä selviäväksi odotan toista jalkapalloon liittyvää asiaa. Kausi on tullut jälleen seurattua Englannin valioliigan Tottenham Hotspurin otteita. Spurs, jonka fani olen, pelaa huippukautta ja sillä on harvinainen mahdollisuus päästä ensi kaudeksi Mestareiden liigaan. Se on lähellä, mutta riippuu vielä monista tekijöistä. Odotan kauden päätöstä mielenkiinnolla.

Odotan jo kuukauden viimeistä päivää, vaikka nyt on vasta ensimmäinen, koska työnantajani palkkatoimisto ei ehtinyt käsitellä varallaolokorvauksiani ja palkkani viime kuulta jäi niin pieneksi, että kun maksoin kolmen kuukauden elatusavut tyttäreni äidille, tontin vuokran kaupungille, sairaan ison sähkölaskun ja muita laskuja, totesin, että en edes saanut palkkaa yhtä paljon, kun minulla on erääntyviä maksuja. Odotan kuukauden vaihdetta toisaalta tosi vähän, koska ensi kuussa tili on taas vastaavasti suurempi.

Odotan lämpimämpiä ilmoja, jotta sähkölasku pienenisi viime vuoden malliin kesällä melkein kaksisataa euroa talven vastaavista laskuista. Odotan sitä taloudellisessa mielessä kovastikin.

Odotan kesää, jotta pääsisi lomalle ja ihastelemaan sitä uutta ipanaa, mutta toisaalta odotan jo syksyäkin, koska jo nyt on havaittavissa siitepölyallergisia oireita, jotka tekevät elämän ikäväksi. Toisaalta odotan lämpimiä ilmoja ja jopa hellettä, mutta odotan myös syksyä, jolloin ilmat taas viilenevät, eikä tarvitse kärsiä öisestä hikoilusta ja kärpäsistä ja ylettömästä kirkkaudesta päivin öin. Odotan vuodenaikojen vaihtelua tyyneydellä, koska tämän odotuksen kulkuun ei voi oikein pieni ihminen vaikuttaa.

Ihan lähiaikoina odotan ilmestyväksi Stam1nan levyä, joka on bändin toinen levytys. Viime vuonna odotin debyyttiä täysin toisissa tunnelmissa, ahisti. Nyt odotan toista levyä ”Uudet kymmenen käskyä” onnellisena miehenä, mutta silti suurella innolla. Levyn teemana on vapaus ja se sisältää laulaja-kitaristi-sanoittaja Hyrden omat näkemykset perinteisten raamatun kymmenen käskyn merkityksestä nykypäivänä ja hänen elämässään. Sinkkujulkaisu ja radiosta kuulemani biisit ovat olleet älyttömän mielenkiintoisia – kipeitä mutta raikkaita. Odotan rytmi veressä sykkien.

Odotan työnantajaltani tietoa siitä, jatkuvatko työt ensi vuonna vai eivät. Tämä odotus on tympeimmästä päästä. Mikäli minulla ei ole ensi vuonna töitä, on elämän kuviot järjestettävä uudelleen. Toisaalta se voi olla kivaakin, mutta taloudellisesti vaikeata. Odotan tietoa pelonsekaisin tuntein.

Odotan jokaista päivää levollisin mielin, koska onhan päivä vielä huomennakin ja elämä jatkuu kaikista odotuksista huolimatta omalla painollaan. Silti odotan, että jatkossakin elämässäni on kaikenlaista odottamisen arvoista.

Hyviä uutisia?

Lapsena opin, että uutiset ovat aikuisille tärkeitä. En ollut koskaan innostunut uutisten seuraamisesta, enkä ymmärtänyt, miksi ne kiinnostavat aikuisia illasta toiseen. Lukiossa ollessani piti sitten oikein opiskelua varten seurata ajankohtaisia asioita, mutta edelleenkään uutiset eivät minua innostaneet. Muistan Persianlahden sodan 1992 olleen kuitenkin jonkin sortin uutistapaus, jota aloin ihan urakalla seurata sekä televisiosta että lehdistä. Suuri ja mahtava Amerikka käynnisti ensimmäisen suuren mediasodan minun elinaikanani. Persianlahden sota esittäytyi mediassa kliinisenä sotilasoperaationa, jossa tehtiin täsmäiskuja. Televisio ja lehdet olivat pullollaan sotilaiden kuvia, kaavakuvia joukkojen etenemisestä, tiedotustilaisuuksia ja kaikenlaista muuta, joka esitettiin kuin historian kirjan jännittävänä sotakertomuksena. Inhimillistä hätää uutisissa vain sivuttiin. Jossain vaiheessa heräsin tajuamaan, että olin itsekin mennyt ansaan, jossa uutisissa sodasta oli tehty viihdettä, joka koukutti katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sota loppui ja niin kävi myös uutisoinnin. Mediaa ei enää kiinnostanut, koska mitään näennäisesti suurta ei enää tapahtunut ja siirryttiin uusiin uutisiin. Irakissa ihmiset kärsivät ja keräsivät rojujansa, mutta siitä ei enää kerrottu, koska se ei ollut enää tarpeeksi dramaattista. Kun pommit eivät enää pauku, uutisointi loppuu.

Aloin kutsua uutisia huonoiksi uutisiksi ja aina yhä edelleen, jos joku aikuinen ilmoittaa, että katsotaanpa uutiset, totean vähintään mielessäni, että joo, katsohan vaan huonot uutiset. Sillä on kaksi merkitystä: Uutiset ovat pääasiassa pahoja, negatiivisia ja ikäviä eli huonoja, mutta ne ovat myös pinnallisia. Ne ovat pääasiassa huonoja sekä sisällöltään että toteutukseltaan.

Miksi uutinen on suuri ja merkittävä uutinen vasta, kun se käsittelee dramaattisia asioita, joita maailmassa tapahtuu? Sodat, väkivallanteot, mielenosoitukset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja muut vastaavat ovat uutisten pääasiallista sisältöä. Yritysmaailman uutisista suurimmat koskettavat joko alkaneita yt-neuvotteluja, joukkoirtisanomisia tai konkursseja. Toki aina väliin saadaan joku positiivinen uutinen, mutta pääasiassa keskitytään negatiivisiin asioihin. Aina on kuitenkin oltava draamaa, koska pienten ihmisten ilo tai suru ei kiinnosta.

En sano todellakaan sitä, että uutisissa ei saisi uutisoida ikäviä asioita, sanon vaan, että ne eivät kiinnosta minua siinä mielessä, että haluaisin niitä ikäviä asioita illasta toiseen televisiosta tuijottaa tai lehdistä lukea. Uutisissa häiritsee niiden mustavalkoisuus. Asiat esitetään nopeasti ja todetaan vaikkapa kuvia näyttäen, että jossain räjähti pommi ja syylliseksi on ilmoittautunut se ja se ryhmittymä. Tämä ei kerro mitään syistä ja seurauksista, asioiden taustoista ja inhimillisestä tragediasta. Todetaan vaan kylmästi, että pommi räjähti, joku kuoli ja useita haavottui. Uutisten katsoja toteaa, että voi kauhiata, mutta unohtaa pian asian sitä suuremmin ajattelematta seuraavan kauhean uutisen nähtyään.

Viime aikoina on ollut puhetta lööppisaastasta, kun joku lapsiasiaihminen oli sitä mieltä, että kauppojen kassoilla ei saisi lööpit kirkua murhista ja tapoista ja muista hirveyksistä. Useimmiten lööpit kuitenkin kirkuu mattinykäsistä ja jarisillanpäistä ja muista, eikä niissä muutenkaan ole mitään ihmeellistä. Lukemaan oppineet lapset tuskin näkevät painajaisia jostain, mitä lukevat lööpeistä. Sen sijaan en ihmettelisi, vaikka joku lapsi ja miksei aikuinenkin joskus saisi painajaisia katsottuaan televisiouutisista pamputtavia poliiseja tai verisiä sodan uhreja, kun mitään asioiden taustoja ei selitetä tai pohdita, miksi niin tapahtuu. Uutisia tulee nykyään jopa keskellä päivää ja ulkomaisilta digikanavilta ympäri vuorokauden. Television ja lehtien lisäksi uutisia ja paljon muita hirveyksiä löytää internetistä muutamalla hakusanalla. Kukaan ei ole siis turvassa huonoilta uutisilta, mutta miksi sitten hyviä uutisia joutuu etsimällä etsimään, sitä ihmettelen.

Palatakseni siis alkuperäiseen uutisten sisältöön, olen miettinyt usein sitä, että miksi ns. maailmanlaajuisesti isot ja hyvät ja merkittävät uutiset jäävät niin pienelle huomiolle. Yksi esimerkki herätti minut ajattelemaan taas tätä asiaa. Okei, en ole katsonut uutisia televisiosta, joten en tiedä, onko asiaa siellä käsitelty, mutta lehdistä paikallislehtemme Kainuun sanomat uutisoi pienessä sivunlaidan ulkomaan palstan uutisessa seuraavaa: Maailmanpankki mitätöi 17 kehitysmaaksi laskettavan valtion lainoja kaiken kaikkiaan 37 miljardilla dollarilla eli noin 30 miljardilla eurolla. Kyseisen lainojen ”anteeksi annon” ovat hyväksyneet suurimmat teollisuusmaat. Velkojen ja niiden korkojen maksun sijaan on järkevämpää antaa kehitysmaille mahdollisuus kehittää talouttaan. Mielestäni tämä on merkittävä uutinen. Miettikääpä nyt, 30 miljardia euroa, se on iso raha. Mikäli siitä hitunenkin käytetään jatkossa kyseisten 17 köyhän valtion ihmisten elämisen laatuun velkojen maksun sijasta, niin se vaikuttaa todennäköisesti tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten hyvinvointiin.

Toki asian voi ajatella niinkin, että velat on ehkä annettu anteeksi, mutta luonnonvarojen riisto jatkuu ja kyseiset valtiot ovat jatkossakin riippuvaisia länsimaista ja niiden rahasta, ehkä jopa enemmän kuin ennen, kun velat on annettu anteeksi ja siitäkin voidaan odottaa vastineeksi jotain. Silti haluan ajatella niin, että tämä on noille valtioille mahdollisuus päästä velkakierteestä ja alkaa oikeasti kehittää parempaa elämänlaatua, joka joissain tapauksissa voi merkitä vaikka sitä, että joku paha nälänhätä voidaan estää, ennen kuin ihmisiä alkaa kuolla joukoittain ja vasta sitten länsimaiset avustusjärjestöt heräävät keräämään roposia myötätunnontuskissaan olevilta kansalaisiltaan. Mistä tuleekin mieleeni, että ehkä ilman televisiouutisten kauhukuvia emme ikinä antaisi yhtään ropoa mihinkään keräykseen, koska emme tietäisi, miten huonosti asiat voivat jossain olla? Ehkä huonot uutiset ovatkin pohjimmiltaan ihmisten syntien esittelyä ja niiden tarkoitus on herättää katsojissa syyllisyyden tunnetta ja myötätuntoa ja ymmärrystä siihen, että maailma ei pyöri heidän oman napansa ympärillä. Siinä mielessä huonot uutiset ovatkin ehkä hyviä uutisia. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että uutisten toteutustapa ei anna katsojalle syvällistä selitystä näkemälleen. Huono uutinen on hyvä uutinen merkitykseltään vasta, kun se panee katsojan tai lukijan ajattelemaan ja löytämään asiasta jotain positiivista - jos ei muuta niin sen, että tiedostaa uutisissa esitettyjen asioiden syyt ja seuraukset etsien ehkä omassa elämässään ja toimissaan parempaa lähestymistapaa ongelmiin kuin väkivalta, viha tai heikompien sortoon perustuva oman edun tavoittelu. Uutisten mustavalkoinen viesti ei useinkaan anna paljon, mutta kun sen mielessään värittää ja miettii ihmisiä tekojen ja tapahtumien takana, voi oppia myös omasta elämästään jotain ja ehkä joskus toimillaan ja teoillaan ja asenteellaan vaikuttaa siihen, että vastaavat tapahtumat eivät tapahdu omassa elämässä.

Writer’s Blog

Minulla on ollut tässä viikon mittaan Writer’s block elikkäs tyhjän ruudun oireyhtymä. Ajatukset eivät lähde ryöpsähtelemään aivoista hermoratoja pitkin sormiin ja näppäimistölle, vaan junnaavat paikoillaan. Siispä en ole kirjoittanut yli viikkoon blogiin. Mutta mikä helevetti on blogi? Tiedän, että löytäisin vastauksen noin kymmenessä sekunnissa googlettamalla, mutta hauskempaa on ryhtyä miettimään vastausta itse. Sen tiedän, että log tulee sanasta loki. Loki juontanee juurensa merenkäynnistä ja loki- eli laivapäiväkirjoista, joita laivan kapteenit pitivät ja varmaan pitävät nykypäivänäkin, tosin en usko, että enää sulkakynällä ;-) No, jos sovitaan, että log on lokikirja elämän matkasta, niin jää vielä tuo mystinen b-kirjain tuossa edessä. Hmm, tässä ehdotuksiani:
• Bullshit log eli paskanjauhantaloki
• Bitching log eli vitutuksenpurkamisloki
• Bit log eli binäärinumeroista koostuva loki (aka sähköinen loki)

Oikeastaan listaa voi jatkaa loputtomiin (tai no niin kauan, kuin keksii b-kirjaimella alkavia sanoja):
• Boring log eli tylsä loki
• Björn log eli karhuloki tai tennisloki
• Björk log eli koivuloki tai keijukaislaululoki
• Bjarne log eli kristillisliittolainen loki
• Bra log eli rintaliiviloki tai hyvä loki
• Bad log eli paha loki
• Black log eli musta loki
• Back log eli taustaloki tai selkäloki
• Brain log eli aivoloki
• Brian log eli vaikkapa huumoriloki tai lällypoploki tms
• Blink log eli vilkkuva loki
• Blitz log eli kampanjaloki tai pommitusloki tai salamasotaloki
• Bonk log eli naimisloki

Keksikää itse lisää!

PS. Googletin ”what is blog” ja sain vastauksen, että Blog on lyhennys sanasta Weblog eli verkkoloki tai verkkopäiväkirja tai mitä sen nyt haluat olevankin.

Valikoiva eettinen valinta

Luin tuossa jokin aika sitten tuotantoeläinten kohtelusta ja rupesin miettimään, kuinka ihminen onkaan teollistanut eläimet käyttöönsä. Eläimet suljetaan tuotantolaitoksiin, jossa niistä revitään hyöty irti, kunnes ne kuolevat tai sairastuvat, jolloin ne tapetaan. Väärän malliset, kokoiset ja ikäiset tuhotaan myös. Kuulostaa ihan natsien keskitysleirimeiningiltä, jos ihmisiin muuta eläinkuntaa verrataan. Natsit repivät irti kultahampaat ja tekivät lääketieteellisiä kokeita ja käyttivät orjiaan pakkotyövoimana, kunnes näistä ei ollut enää hyötyä. Heidän silmissään hyödyttömät tapettiin saman tien.

Mikäli ihminen haluaa tehdä elämässään eettisiä valintoja, on siihen monta tapaa, mutta tuntuu, että nykymaailmassa, jossa ihminen on suorastaan eristäytynyt muusta luonnosta, on vaikea toimia eettisesti. Lähinnä se onnistuu kieltäytymällä ja kieltämällä itseltään asioita. Mikäli ei haluaisi käyttää tuotteita, joissa eläimiä hyödynnetään eli pääasiassa riistetään, joutuisi muuttamaan elämäntapansa ja se ei ole aina niin yksinkertaista. Eläimiä kiduttamalla testataan yhä tänä päivänä lääkkeitä, kosmetiikkaa ja erilaisten teknistenkin laitteiden mahdollista haittaa ihmiselle, kuten vaikkapa kännykän säteilyä. Eläimille ei anneta mitään mahdollisuutta, heitä kidutetaan, kunnes he kuolevat ja sitten tiedemies tai tutkija saa jälleen yhden kappaleen testiaineistoa.

Varsinkin länsimaissa tuntuu olevan yhtä aikaa sekä mahdotonta että mahdollista olla eettisesti tiedostava. Saamme tietoa, jos sitä haluamme saada, mutta samaan aikaan eläinten ja muunkin luonnon riisto on juuri täällä pahinta. Yksinkertaisilla esimerkeillä lienee helpompi ymmärtää pienessä päässäni tätä asiaa.

Olen lakto-ovo-vegetaristi eli syön kasvikunnan tuotteiden lisäksi maitotuotteita sekä kananmunia. Maidontuotantoa pidetään yleisesti täysin hyväksyttävänä, onhan sitä tehty kautta aikojen. Sitä ei ole kuitenkaan tehty kuten nykyään: Lehmillä ei ole useimmissa isoissa tuotantolaitoksissa mahdollisuuksia muuhun kuin ahtaissa tiloissa olemiseen ja ihmisen tuotantovälineenä toimimiseen. Vasikat viedään pois synnyttäneiltä emoilta, koska maito kuuluu ihmiselle. Lehmä ei saa elää sille normaalia elämää, vaan kun maidon huipputuotantovuodet ovat takana, lehmä teurastetaan. Jos se ei kelpaa ihmiselle syötäväksi, se menee edelleen rehuksi. Sairaat yksilöt tapetaan. Lehmillä ei ole useinkaan mahdollisuutta olla ulkona ja kirmailla niityllä. Lehmät joutuvat koneiden imettämiksi ja niiden maidontuotanto on luonnottoman suurta. Eläimet tuntevat kipua, se täytyy aina muistaa. Eläimillä on vaistoja. Eläimillä on tunteita, joista ihminen ei välitä. Maidon voi korvata muilla tuotteilla, mutta koska sitä on käytetty kautta aikojen, sitä käytetään ja tullaan käyttämään tulevaisuudessakin. Luomumaitoakin saisi ja korvaavia kasvikunnan tuotteista tehtyjä ”maitoja” ja muita ”maitotuotteita”, mutta omat kulutustottumukseni ovat vielä samat vanhat. Itse en edes juo maitoa, mutta perheessäni sitä käytetään aika runsaasti. Sen sijaan kermaa käytän kahvissa ja juustoa syön päivittäin. Lisäksi maitoa on lukuisissa elintarvikkeissa, joten vaikka yrittäisi olla muuten maidotta, niin maidon välttäminen kokonaan ruokavaliossa vaatisi radikaalimpia toimenpiteitä.

Kananmunat ovat omassa ravinnossani lähimpänä ”elävää lihaa”. Oma ravintoeettinen valintani kuuluu: ”En halua syödä eläviä ja tuntevia olentoja, koska kaikilla on mielestäni oikeus elää ja tuntea olonsa hyväksi.” Kananmunatuotanto on maidon tuotannon ohella ainoita, jossa eläimiä ei suoranaisesti tapeta hyödykkeiden saamiseksi, mutta totuushan on tietysti täysin toisenlainen. Kanat tungetaan häkkeihin ja niillä on vielä lehmiä armottomammat elinolot – ketään ei säästellä, kaikkia hyödynnetään niin kauan kuin ovat hyödyllisiä ja heikkoja ja sairaita ei säästellä hetkeäkään. Siinä missä varmasti eläinlääkäriä yhä tarvitaan lehmien hoidossa, niin kanoja tuskin moni tilallinen säästelee, jos niiden kanssa on jotain ongelmia. Se vaan ei kannata. Kananmunia ostaessa pyrin ostamaan luomu-kananmunia. Yllättävän suuri osa munista on yhä häkkikanaloihin tungettujen kanojen munimia, mutta kananmunia kuluttavana olen itsekin samalla lailla niitä käyttävä. Luulen nimittäin, että suurin osa einesruoissa ja ravintolaruoissa käytettävistä kananmunista on häkkikanaloiden halpoja munia – miksipä ei olisi. Ei ”tavallinen” kuluttaja kysy, minkälaisissa oloissa hänen kananmunansa on tuotettu. Minä kysyn, mutta vain kananmunapakettia ostaessani. Se on kuitenkin murto-osa siitä kananmunamäärästä, mitä meikäläinen syö muun ruoan mukana.

Toki käytän myös nahkatuotteita. Luulenpa, että olen kuten suurin osa edes vähän eläimiä ja heidän oikeuksiaan ajattelevista ihmisistä. Jos valinta tehtäisiin helpoksi esimerkiksi siten, että kaikki kaupoissa myytävät kengät ja nahkatakit ja vyöt olisivatkin tekonahkaa, niin olisin siihen täysin tyytyväinen. Nyt kun menen ostamaan kenkiä, mietin ensisijaisesti sitä, ovatko ne hyväntuntuiset jalassa ja miltä ne näyttävät – en sitä, onko ne tehty nahkasta. Tämä on tietysti jonkun enemmän eettisesti ajattelevan mielestä sama kuin söisin lihaa ja niinhän se varmasti onkin. Jokaisen vain täytyy pystyä elämään valintojensa kanssa.

Itse en syö kalaa ja olen kohdannut usein esimerkiksi työpaikkaravintolassa kysymyksen ”etkö syö edes kalaa?”, kun olen kertonut, että ”en syö lihaa”. Jotkut eivät syö punaista lihaa, mutta eettisesti katsoen kanoilla tai muilla linnuilla ei kyllä ole todellakaan hyvät olot tuotantolaitoksissa sikoihin tai lehmiin verrattuna eli sillä ei ole mitään merkitystä. Tässä erotan siis lihansyönnistä kieltäytymisen terveydellisistä syistä ja keskityn vain eettisiin syihin. Joillekin kalansyöntikään ei siis ole lihansyöntiä, vaikka todistettavasti kalakin on eläin (ja lihaa) ja tuntee kipua. Se pitäisi muistaa, kun kaloja vaikka ongella rannasta nykii, että niillekin voisi suoda edes armollisen kuoleman ja tappaa saman tien, eikä jättää kitumaan ja kuolemaan sankossa, jossa ei ole riittävästi happea. En ole mikään metsästyksen ja kalastuksen fani, mutta se on kuitenkin eettisesti huomattavasti parempaa kuin sulkea eläimet laitoksiin tapettaviksi.

Ei metsästyskään silti ole useinkaan hyväksyttävää. Eläimiä haavoitetaan tai niitä jahdataan, kunnes ne joko saadaan tai ei saada kiinni, jolloin ne ehtivät kokea paljon pelkoa ja kipua ennen kuolemaansa. Usein myös mietityttää, että mitä helvetin hyötyä siitä enää nykymaailmassa monillekaan on. Ehkä joku vielä hankkii elantonsa tai ravintonsa metsästämällä, mutta pöljyyttä on minusta sanoa, että se luonto ja metsissä samoilu on niin mukavaa ja sillä perustellaan sitten se, että saadaan vähän omaa adrenaliinitasoa nostettua ja harrastettua eläinten ammuskelua. Poikani syö kalaa kananmunien ja maitotuotteiden lisäksi, koska olen laiska, enkä jaksa hänen puolestaan miettiä, mistä hän saisi tarpeeksi monipuolista ravintoa, jos ei syö mitään lihaa. Siitäkin sitten saa kuulla moitteita, kuinka teemme väärin lastamme kohtaan, koska emme syötä tai anna syöttää hänelle muuta kuin kalanlihaa. Enpä ole vielä tajunnut, että mitä pojaltamme puuttuu ja hän on kasvanut ja elänyt tähän mennessä tosi hyvin, jopa paremmin kuin lihaa syövät lapset. Ainakaan hän ei saa eläinperäisiä tauteja, kuten hullun lehmän tautia tai muuten isoa määrää bakteereja lihansyönnistä ja ehkä pysyy jopa paremmin terveenä kuin muut lapset. Vanhempana hän varmasti sitten itse päättää, syökö lihaa vai ei, jos elimistö sitä enää sitten kestääkään. Minulle olisi kuitenkin vastenmielinen ajatus käsitellä lihatuotteita, joten en niitä omassa kodissani halua nähdä. En ole varmasti ainoa aikuinen tässä maailmassa, joka kieltää lapseltaan jotain, mitä ei itsekään suvaitse ja tuskin olen pahimmasta päästä.

Eettisten valintojen teko on jokapäiväinen toiminto. En halua syödä eläimiä, joten teen valintoja. En syö karkkeja, joissa on liivatetta, koska se on eläinperäinen hyytelöimisaine, mutta samaan aikaan saatan ostaa nahkakenkiä, koska olen niin tottunut siihen. Pyrin ostamaan tuotteita, joissa ei olisi hyödynnetty eläinkuntaa, mutta se on vaikeata, koska firmojen lonkerot menevät globaalissa maailmassa aina vaan enemmän ristiin. Vähän aikaa sitten luin, että Body Shop, joka on pitkään ollut johtavia eettisiä kosmetiikkavalmistajia on ostettu suuren L’Oréalin toimesta. L’Oréalia on pitkään moitittu eläinkokeiden käytöstä ja sen lisäksi firman omistajiin kuuluu Nestlé, jolla taas on omat eettiset rasitteensa pienten ihmisten välillisenä tappajana kolmannessa maailmassa - äidinmaidonkorvike on ehkä hyvä juttu, mutta ei paskaiseen veteen sekoitettuna, jolloin se pahimmillaan tappaa pienokaisen ripuliin. Toisaalta ajan myös autoa, joka käyttää bensiiniä, joka tuodaan ties mistä, ties millaisia maahan vuotavia putkia pitkin, minkä lisäksi öljyn maailmanmarkkinahinta riippuu koko maailman öljyntuotannosta eli tuen välillisesti öljysotia ja luonnonvarojen riistoa, ympäristön saastuttamista yms. Eettiset valinnat eivät siis lopu eettisen ruoan valintaan ja ylipäätäänkin eettisen elämäntavan muokkaaminen on varmasti koko eliniän kestävä rupeama. Yritän päivittäin muistaa ajatella näitä asioita ja vaikuttaa omalla pienellä panoksellani, jotta ehkä joskus omilla lapsillani tai heidän jälkeläisillään olisi vielä vähän enemmän tiedostavampi ja eettisempi elämäntapa.

ruisleipää nenästä

Joskus mulla menee ruisleivän paloja nenäonteloon ja sit niitä yrittää epätoivoisesti joko sieltä niiskuttaa nieluun tai niistää ulos. Äsken niistin ulos. Vähän outo tunne nenäontelossa.

Herätessäni ennen seitsemää oli kans outo olo. Tai no ei oikeastaan, tiesin, että nyt on kahvinpuute. Rakas poikani nukkui 12 tuntia. Aika heikkona taitaa olla, kun ei saanut oveaan auki. Vatsatauti vaivasi koko viikon ja vihdoin eilen, kun alkoi se helpottaa, niin nousi kuume. Nytkin se tuolla vaan makaa ja kattoo lastenohjelmia. Lapsi on kyllä jo oikeesti sairas, kun se ei jaksa ees leikkiä. Aikuisilla on siinä oppimista - aina pitäis jaksaa sen verran, että leikkii!

Olo on kyllä välillä hyvinkin aikuinen. Välillä taas ei. Välillä nimittäin innostuu jostain ihan suunnattomasti, eikä osaa sitä selittää. Eilen esimerkiksi pogosin innoissani, kun sijoitin jälleen yhteen levyyn ja ostin J.M.K.E.:n Mälestusi Eesti NSV-st -levyn, jolla Villu ja uusin kokoonpano soittaa bändin 20v-juhlavuoden kunniaksi vuoden 1986-87 ensimmäisiä vain kaseteilla julkaistuja biisejään. Meininki on hienoa, vielä kun tuosta eestin kielestä ottaisi selvän. Kannetkin on hienot, DIY-hengessä sirpaleiset ja käsintehdyn näköiset.

Sain myös vihdoin Rautiaisen Timpan sinkun, jonka aloituskappale soi sit eilisillan päässä, kun sitä päivällä muutaman kerran kuuntelin. Punainen viiva -kipale on ehtaa Niskalaukaus-meininkiä, vaikka onkin eri kokoonpanolla tehty. Jotain ihme sälää sieltä väleistä kyllä löytyy ja intro on mielenkiintoinen kasari-kosketinsoitinvinguttelu. Mut kun Timppa alkaa laulaa, niin se on vaan hienoa - jokin siinä meikäläiseen vaan aina iskee. Se on jotenkin niin vakuuttava siinä mitä se tekee. Ja ihan vivahteikkaastihan se laulaa. Sinkun toisena kappaleena on Pohjoisen taivaan alla ja minun mielestä se kumartaa ihan hienosti Leevi and the Leavingsien versiolle. Timppahan pisti sinkun kanteenkin pelkästään Göstan tiedot säv&san&sov, jotta teostot menee oikealle miehelle, eikä heille. Tai no oikean miehen perikunnalle, mutta silti. Jee, levyä odotellessa.

Sijoitin rahaa myös muistoihin, vielä kun sitä rahaa on ;-) Korjautin nimittäin '80-luvulta olevan videokameran, jolla on tehty monet leffat ja kuvattu monet hävettävät pätkät (ja tuhottu ne seuraavana aamuna). Lähinnä korjautin kameran siksi, että meillä on siellä tuntikausia videoita rakkaan poikamme odotuksesta ja syntymän jälkeisistä parista ensimmäisestä vuodesta. Sen jälkeen kamera teki lakon. Nyt se on kunnossa ja on ollut ihan hauska katsella videoita, vaikka en itse niihin olekaan vielä kauheasti jaksanut keskittyä. Tarkoituksenani on nimittäin ruveta siirtämään kyseisiä 8mm-kassuja tietokoneelle ja DVD-levyille. Sitä tarkoitusta varten piti vielä hankkia boksi, jolla kuva napataan ja tietty editointiohjelma. Mielenkiinnolla odotan, mitä siitä hommasta tulee vai tuleeko mitään.

Tietää muuten tulleensa vanhaksi tai aikuiseksi, kun miettii perjantai-iltana, että ottaisko oluen ja ei sit otakaan, kun ajattelee, että seuraavana aamuna vois olla väsy ja heikko olo ja masu pipi. Siis yhdestä oluesta! No, parempi vissiin olla ottamatta, jos tommoisia miettii. Isäni olutlakkokin jatkuu jo neljättä kuukautta, mikä on hienoa. Se on muuten jännä, että vaikka ei dokais yhtään, niin jotenkin lauantaiaamuna on aina tämmönen "krapula", jos ei muusta niin kahvinpuutteesta. Ja sit sunnuntaina on aina "sunnuntaiolo", jokin outo haikeus ja tympeys ja kuin koko viikon väsymys kaatuisi päälle ennen maanantaita ja taas uutta arkea...

Ihme tyyppejä

Kävin tuossa autoilemassa ostamaan keskustan apteekista yskänlääkettä ja liikenneympyrään mentäessä pysähdyin ennen suojatietä, siis ihan kokonaan pysähdyin, ja osoitin kädellä semmoiselle keski-ikäiselle naiselle, että kävelepäs vaan suojatien yli, minä odotan. No, tämä täti katsoi vähän aikaa minun suuntaani, mutta kääntyikin sitten yllättäen ympäri ja tuijotteli muualle, niin kuin hänellä ei ois ollut aikomustakaan mennä suojatien yli. Taakseni kerääntyi autoja ja rupes tympimään, joten lähdin sitten ajamaan. Katsoin vielä peilistä, että kun kaikki autot olivat menneet, niin täti lähti kävelemään suojatien yli. Ja ei ollut eka kerta kun kävi noin. Ihme tyyppejä tuommoiset. Ens kerralla ootan ihan uhallani niin kauan, että menee yli, jos ei rupea hävettämään sitä ennen tai takana olijat töötöttämään torviaan. Ne on kyllä kans ihme epeleitä, joilla on tarve paukuttaa torvea, jos sattuu esimerkiksi a) auto sammumaan liikennevaloihin, b) pysähtymään ja odottamaan, että kaikki jalankulkijat ovat ylittäneet suojatien tai c) vaihtamaan kaistaa jonkun eteen. Ihan niinkuin minä tahallaan haluaisin häiritä heidän kulkuaan.

Timo rautainen & yrjölaukaus

Huolimatta rahahuolista, olen tilannut levyjä. Yksi niistä ilmestyy huhtikuun lopussa. Sen on väsännyt niskalaukauksella aikoinaan minut valloittanut Timo Rautiainen ja hänen mielenkiintoiselta vaikuttava bändinsä, jossa on Bodom-miestä, Nightwish-virtuoosia, jazz-äijää, entinen Niskis-basisti ja vielä yks näyttelijänä paremmin tunnettu heppu. Sinkku Punainen viiva kertoo kuolemasta elämässä, olipa se sitten minkä kuolema tahansa. Sanojen takana on häärännyt tuottajanakin toiminut Jarkko Martikainen. Kakkosbiisinä sinkulla on Göstan Leevi and the Leavings -klassikko Pohjoisen taivaan alla. Sinkkukin on tilauksessa, mutta levyä odotan vielä enemmän.

Mirolla on muuten mahatauti. Eilen sain rakkaalta vaimoltani puhelun, että Miro oli ripuloinut päiväkodissa housuunsa. Kävin hakemassa pojan kotiin, joka hoki koko matkan, että hänellä ei ole vatsatautia. Kotipihalla hän vielä aneli minulta, että ei kerrota äidille, että tuli ripuli. Sama jankkaus jatkui kotona. Illalla oltiin sit rupeamassa iltapuuron syöntiin, kun ilme muuttui oudoksi ja poika kävi äidinsä kannattelemana tyhjentämässä tavarat myös yläpäästä eli huusi valkoiseen torveen, kuten yksikin herra oksennusta kuvaili. Tai kuten tänään töihin ja esimiehilleni ilmoitin - "tuulee molemmista päistä". Jospa se siitä. Veemäistä vaan, kun pitää herätä miettien, että kenelle kaikille pitää ilmoittaa. Päiväkotiin, neuvolaan, töihin...ja hoitoapuakin ehkä huomiseksi vai kirjoittikohan se neuvolatäti mulle kaksi päivää sitä sairaan lapsen hoitovapaata tai oliko se nyt virallinen ilmaus vapaata sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi. Anyway, let's not björk anymore!

yskänlääkettä, nam

Ostinpa koemielessä Olvin "Maku - Kevyt Salmiakki-Kola" -juomaa. Oottekos joskus maistanut semmoista yskänlääkettä, jossa oli vähän ehkä tuommoinen salmiakki-kolamainen vivahde? No viddu, Olvin Maku maistuu just siltä. Puolitoistalitraa yskänlääkettä, huhhuh.

valkoiset autot

Valkoiset autot pitäisi kieltää lailla Suomessa. Onkohan kukaan onnettomuustutkija havainnut yhtäläisyyttä onnettomuuksien ja valkoisten autojen välillä? Varsinkin täällä Pohjois-Suomessa, jossa lumipenkat ovat korkeita ja valkoisia, on veemäistä joutua läheltä piti -tilanteisiin, kun havainnointi on hitaampaa, kun jotkut urpot ajaa lumenvärisillä autoilla. Saatana. Ja ne kokovalkoisissa kulkevat jalankulkijat ovat itsemurhakandidaatteja.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki...

Yhdessä kuljetaan. Välillä alamaissa, välillä fiiliksissä. Raha-asiat alkoivat viimein viime viikolla ottaa päähän, kun piti ruveta miettimään elatusavun maksamista. Surkeimmissa ajatuksissa vertasin sitä sakkoihin, joita en ole ansainnut - enhän mielestäni ole tehnyt mitään pahaa. Parhaimmillaankin olen todennut, että onneksi se menee oikean ihmisen, jälkeläiseni hyväksi. Silti jonkinmoista ahdistusta aiheuttaa se, että kun tottuu jonkinlaiseen elämäntapaan, niin siitä peruuttaminen ei tunnu kivalta. Miettikää nyt itse tätä kuviota:

Tarina alkaa noin vuosi sitten...
- avioliitto on menossa karille, yksinäisyys painaa
- monen kuukauden ahdistuksen ja yksinäisyyden jälkeen tapaat vanhan tutun ja vietät kolme viikkoa enemmän ja vähemmän kimpassa ollen
- yhden kerran ehkäisy jää väliin, kun känni painaa päälle, järki ei lyö ja erehdyn vielä luulemaan yksiä pillereitä toisiksi pillereiksi, joita ne eivät ole, mutta jälkiehkäisyä käytetään, tosin jostain syystä - kohtalo? - liian myöhään
- suhde päättyy, kun kemiat eivät kuitenkaan kohtaa tarpeeksi ja vaimokin mielessä kummittelee
- vaimon kanssa löytyy uusi sävel, vaikeuksien kautta voittoon, niin sanoakseni
- saan kuulla, että saan suunnittelemattoman avioliiton ulkopuolisen lapsen, ellei nainen päädy toiseen ratkaisuun - sanon, että se on hänen päätöksensä ja hyväksyn mitä hän päättääkin, mutta totta kai myönnän isyyteni
- vaimoni tulee myös raskaaksi
- saan kuulla, että saan sitten kaksi lasta kahdelta eri naiselta
- sekava syksy, ahdistustakin, mutta ydinperheeni kuitenkin taas koossa ja elämä ok
- tyttö syntyy ja käyn/käymme sitä katsomassa
- alan maksaa joka kuukausi n. 200 euroa elatusapua

Ei siinä mitään - jos lapsen tekee, on siitä huolehdittava. Silti välillä tuntuu siltä, että minulle ei todellakaan annettu valinnanvaraa. Minkäs minä sille ajatukselleni voin. Sen taakan kanssa sitten pitää elää ja siitä ilosta maksaakin ainakin seuraavat 18 vuotta. Jos aiemmin olen elänyt keskiluokkaista elämää käyttäen 200 euroa kuukaudessa omaan elämiseen, niin jatkossa se menee tytölleni, joka elää toisessa kodissa. Toivottavasti hän hyötyy siitä rahasta enemmän kuin minä olisin hyötynyt - itse asiassa todennäköisesti näin onkin. Tämä asia on loppuun käsitelty ja nyt en enää tästä aio marista.

Kulunut viikko on muutenkin ollut jokseenkin rasittava. Poikaani pitkään vaivannut yskä vaivaa häntä yhä ja se on tarttunut minuunkin. Henki ei kulje kunnolla, koko ajan saa yskiä ja niellä keukoista nousevaa moskaa. Viikonlopusta olisi odottanut mukavaa lepoa, mutta mitä vielä, väsymystä ja huonoa oloa - ja tappelua pojan kanssa. Ensin perjantai-iltana tein vähän liian tehokkaasti lumitöitä ja lapioin poikani pienen lumikasan huushelvettiin. Siitäkös riemu repesi - hirveätä huutoa ja karmeata itkua ja "Minä vien sinut vankilaan!" -huutoja ja pahaa mieltä sekä minulla että pojalla. Äiskä sai mennä nukuttamaan. Lauantai meni vissiin vähän paremmin, mutta sunnuntaina taas hirveä tappelu, kun kyllästyin pojan vinkunaan ja vinguin takaisin ja poika yritti lyödä rikkaimurin metallisella tangolla minua, jolloin otin tangon pois, panin kaapin päälle ja huusin, että minua et hakkaa. Poika tietysti repesi taas, vielä pahemmin kuin perjantaina ja ihme kyllä olin sen jälkeen suht coolina, vaikka sainkin kuunnella puoli tuntia raivoa ja nyyhkytystä ja "Kun minä olen iso, minä vien sinut vankilaan! Minä rikon koko talon lapiolla! Minä otan kaikki tavarat ja menen äidin kanssa mummolaan, sinut minä vien vankilaan!" jne. Sain kuitenkin rauhoitettua pojan, syötettyä iltapuuron ja nukutettuakin.

Viikon keskivaiheilla muuten käytiin elokuvissa rakkaan vaimoni kanssa, mikä oli kivaa vaihtelua. Leffa alkoi jo viideltä, joten ehdittiin käydä sillä välin, kun poika oli mummolassa hoidossa. Leffa oli nimeltään Match Point ja enempää sen juonesta paljastamatta voisin todeta, että kun se loppui, niin tuli tavallaan oikeamielinen olo siitä, että olen minä sentään paremmin tämän parisuhde-lapsi -kiemurani hoitanut, kuin voisi ;-)

Niin, käytiinhän me kattomassa Tytti-tyttöäkin. Se katteli mua ihmeissään. Lähinnä kaipaili tissiä. Semmosiapa ne nuo rääpäleet on.

Vaimoni yllätti minut eilen hienolla itsetekemällään isyyspakkauksella. Se oli oikeasti ihana juttu, hienosti mietitty ja kaikin puolin mahtava juttu. Oon minä onnenpekka, vaikka oonkin tyhymä Jarkko.

Tehtaan varjossa

Onko sinulla ilmavaivoja? Muuta Purolaan. Täällä saamme nauttia UPM:n paperitehtaan tuoksuista - tunnettuahan on, että raha haisee. Piereminen voi olla kiusallinen vaiva, mutta Purolassa voit poksutella ihan rauhassa, ainakin ulkotiloissa. Jos sisätiloissakin pierettää, niin aukaise vain ikkunat ja tuuleta urakalla. Pienellä präntillä: Tehdas ei haise joka päivä vaan ehkä kerran viikossa.

Joku kertoi, että Purolassa ei ole kesällä paljon sääskiä, koska tehdas vaikuttaa niihin jotenkin. Jotain väreilyä ilmeisesti on ilmassa. Kakanhajuista väreilyä.

Saunailta

Vietinpä tuossa viime perjantaina saunailtaa Böhém-veli Idean kanssa. Känni-katastrofin ainekset olivat käsissä:
- en ollut ollut kännissä viime vuoden lokakuun jälkeen
- en ollut nauttinut sixpackia enempää olutta tänä vuonna
- en ollut nauttinut oluen olutta yli kuukauteen
- en ollut viettänyt saunailtaa Böhém-veljen kanssa aikoihin
- poikani oli mummulassa yökylässä

Olihan meillä hauskaa ja fiksuina miehinä juotiin saunassa jopa ykkösoluet kolmen keppanan kyytipojaksi. Syötiinkin, ainakin vähän, mutta pääasiassa juotiin. Olutta tosin vaan, mutta ei sitä näköjään vanha jaksa. Hauska oli jutella ja hauska oli nauraa - vanhat Känni-lehdet olivat huippuja. Levyjä kuunneltiin ja jauhettiin kakkia. Neljän aikaan mie jo nukuin säkkituolissa. Yhdeksän aikaan seuraavana iltana sain syötyä lämmintä ruokaa. Mahakipu vaivasi sunnuntaina. Maanantaiyönä kakkasin ilmaa ja nestettä. Tiistai on nyt ja elämä voittaa, vaikka väsyttääkin. Ei kyllä jostain syystä tee mieli kaljaa, enkä taida humalaan erehtyäkään vähään aikaan.

Törttöilijä

Tänä aamuna tuli taas vähän törttöiltyä auton kanssa. Käytiin keskustan Anttilassa ja lähdettiin sit sieltä ajamaan kohti Prismaa, mutta en päässyt ekasta risteyksestä kääntymään vasemmalle, joten päätin, että toisesta mennään ja risteyksen jälkeen panin vilkun päälle ja katsoin peileistä, että hyvin pääsee vasemmalle kaistalle. No, tumppasin siihen väliin ja takana tullut töötötti sitten - ihan syystäkin. Kiroilin sille silti ääneen, että "v****u, näytinhän mä vilkkua!" No, aina ei liikenteessä oo helppoa.

Mentiin sit Prisman pihalla ja koska bensavalo vilkkui, niin ajoin ensin tankkaamaan. Tankkailin siinä aikani ja sit se eka kerran naksahti poikki se bensantulo. Painoin vähän hiljemmin, että tankataan nyt kerralla kunnolla ja kattelin siinä ties minne miettien ties mitä ja yhtäkkiä alkoi kuulua jostain lirinää. Bensa valui tankin suulta auton reunaa pitkin maahan, kun olin tankannut vähän liikaakin. Hyi mua. Hävetti ja syystäkin, joku täti jäi oikein mollottamaan, että mitä se tuokin bensaa maahan lorisuttelee, mutta en minä tahallaan. Ei sitä onneksi tainnut maahan mennä kuin ehkä joku desi ja sekoittui sitten lumeen. Kädet haisi bensalle ja autokin vähäsen.

Tässä välissä piti luonnollisesti käydä käsien pesulla, koskapa olen joskus vähän liiankin tarkka käsihygieniasta, tosin voiko liian tarkka ollakaan, koska käsien kautta kuitenkin leviää monet tauditkin ihmisten välillä...

No, se tästä ois vielä puuttunut, että oisin kaupassa ajellut ostoskärryillä jonkun päälle, mutta onneksi ei osunut.

Ei vaihteeksi mitään erityistä sanottavaa

Olipas pitkä viikko, siltä ainakin tuntui. Sitä myös työkaverin kanssa pohdittiin. Oli muutama aika hiljainen päivä töidenkin osalta, joten siksi päivätkin kai mateli.

Blogiinkaan en ole jaksanut juttuja väsätä, kun ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mieluummin sitten kommentoinut muiden juttuja niiden blogeissa.

Miro ollut koko viikon flunssassa. Itellä ollut koko ajan kans semmoinen olo, että kohta iskee. Saa nähdä, iskeekö nyt, kun viikonloppu alkoi.

Leikkasin mun fledan tai no Laura pääasiassa leikkasi. Tuli aikas lyhkänen ;-) Miro oli vähän huolissaan, että kasvaako se iskän tukka takaisin, kun mun staili on taas vaihteeksi a) partainen skinhead b) siperialainen rangaistusvanki (appiukon mukaan) c) moottoripyöräjengiläinen d) melkein kalju hevari. Tai sit vaan e) kesätukka. Noh, kommentit siitä ovat olleet "aika lyhkänen siitä tuli" (Laura), "tuntuu karmealta" (Miro) ja "ihan liian lyhyt, näyttää joltain...koiralta!" (äitini).

Battlestar Galactican kakkoskausi katottiin loppuun ja se meni nyt tauolle. Höh. Se kyllä vähän jankkasikin paikallaan. Jospa ne keksii taas jotain mielenkiintoista ens kaudelle, joka alkaa maailmallakin vasta lokakuussa. Siinä vaiheessa mullakin on jo kolme lasta. Liekköhän siinä vaiheessa tietää jo siitäkin, jatkuuko työt vuoden vaihteen jälkeen vai ei...

Huomenna tulee Tottenhamin peli Canal+lta. Pitäisköhän kutsua vanha kamu kylään, kun ei oo nähnyt taas ketään vähään aikaan. Työkaveri on ollut oikeastaan ainoa kodin ulkopuolinen kaveri, jota oon nähnyt. Se on kyllä mukava tyyppi sekä työkaverina että muutenkin, mutta vois olla ihan mukava nähdä muitakin kavereita. No, ehkä yks tulee ens perjantaina saunomaan.

Niin ja onhan mulla yks kaveri, jota oon nähnyt. Se on mun tyttären äiti. Ehkä se elämä tästä rullaa etiäpäin. Nyt pitää kyllä mennä nukkumaan ja halimaan vaimoa.

Tyttövauva tulla tupsahti

Tänään tosiaan tapahtui tämmöistä: Tyttövauva tulla tupsahti, toinen taapero tälle tyypille.

Kävin äsken pitelemässä "Tytti Kyllikkiä" sylissä ja sain pidettyä pääosin rauhallisenakin. Suloinen vauva, mutristeli suutaan, vähän inisi ja pääosin nukkui (enkä uskaltanut liikkua pitkään aikaan ;-)) Äiskänsä oli ihmeen pirteän oloinen, vaikka urakka oli ollut kova. Ilo ja onni paistoi kasvoilta, vaikka onhan odotettavissa vielä monenmoista hormonimyrskyä ja arjen ahdistusta.

Totesin siinä pienokaista pideltyäni tytön äiskälle, joka ei siis ole vaimoni, että hienon tyttären teki ja tämä kiitteli puolestaan omaa osuuttani, vaikka se vaatimaton olikin. Eiköhän tässä elämässä kuitenkin tule riittämään aikaa jaettavaksi myös tämän tytön tyllerön kanssa, vaikka ei varsinaisesti perhe-elämää tulla yhdessä viettämäänkään.

Joku voi miettiä toki sitäkin, että pitäiskö minua nyt onnitella vai onnitella kaikesta huolimatta, joten todettakoon, että saa onnitella. Kaikesta huolimatta tai juuri siksi.

Ärsyttäviä sanontoja mainoksista

Mikähän se on, että vaikka tiedostaa, että joku sanonta, joka tarttuu jostain mainoksesta on sellainen, että sitä ei ns. fiksu ihminen toistelisi, niin silti sitä toistelee (vähintäänkin mielessään)?

Tarkoitan esimerkiksi lausahduksia kuten "Elämä on" ja "Nälkä, se ihana tekosyy". Onhan niitä muitakin. Kirotut markkinamiehet. Noita kun sitten erehtyy joskus ääneen sanomaan, niin tuntee itsensä tosi epä-fiksuksi. Huomaatteko, käytin epä-liitettä, koska en myönnä olevani tyhmä. Vaikka olenkin, ainakin välillä, kun karjun pojalleni.

Tuossa joku päivä tuli vastaan tyyppi autolla ja sillä oli "Elämä on"-pipo. Sit näin samanlaisia pipoja kaupassa. Taitaa olla kohta samanlainen junttimuoti tuokin, kun oli aiemmin Kajaanissa semmoiset Suomi-leijona -paidat. Huhhuh, tämmöstä täällä korven keskellä.

Tämän päivän soundtrack

Mun harrastus on musiikinkuuntelu, mut siihen tuntuu vaan olevan liian vähän aikaa keskittyä nykyään. Liian usein musiikki jää meikäläiselläkin taustameluksi, josta ei erota sanoja ja sanomaa, mistä syystä täytyykin sit kuunnella enimmäkseen korvia miellyttäviä melodioita, jotka vahvistavat tunnetiloja ja piristävät tai rauhoittavat tilanteen mukaan.

Misery Inc. –yhtyeen Random End –levy on soinut autostereoissa jo pari viikkoa. Vaimo ei vaan siitä tykkää, joten kuuntelu rajoittuu omiin ja poijan kanssa kuljettuihin matkoihin. Musa on melodista heviä tai "rikasta rässiä" (viitaten thrash metal –tyyliseen räimeeseen ja sen rikastamiseen hienoilla laulumelodioilla ja muulla kikkailulla) ja yks pointti kuuntelun aloittamisessa on ollut laulajapoika Nikon liittyminen bändiin. Misery Inc.:ssä on lisäksi toinenkin laulaja, joten tyypit pystyy sekä levyllä että livenä laulamaan ja murisemaan vuorotahtiin tai moniäänisesti mikä on hienoa. Biisit ovat tarttuvia ja toistaiseksi en ole kyllästynyt levyyn oikeastaan ollenkaan.

Tenhi-yhtyeen Maaäet-levy on soinut kotitietokoneessa ja viime viikolla myös työpaikan tietsikan kajareista aamutuimaan. Musa on synkänpuhuvaa, ja kuulostaa kansanmusiikin ja Ismo Alangon rauhallisemman puolen yhdistelmältä (tämä ei siis liity Ismo Alankoon muuten mitenkään) omalaatuista tunnelmointia, joka vaatii mielestäni hiljaisuuden ja keskittyneen olotilan parhaimman nautinnon saavuttamiseksi. Se voi tietyssä tunnetilassa olla jopa synkkää ja ahdistavaa, mutta toisessa taas haikean kaunista. Sitä pitää kuunnella nimenomaan levynä, eikä biisi sieltä biisi täältä –meiningillä esimerkiksi autostereoista. Levy tulee varmasti pysymään pitkään tunnelmointimusiikkina vaikka sitten kirjoitushetkien taustalle, kuten nyt.

Scandinavian Music Group –yhtyeen Hölmö rakkaus, ylpeä sydän –levy on soinut kotistereoissa ja vähän autossakin vasta pari päivää, kun sen rakkaalle vaimolleni Auroran nimipäivälahjaksi hankin. Melodista, raikasta suomipoppia, jossa on kiinnostavia tarinoita ja hyvät laulumelodiat. Tää on sit sitä meidän perheen yhteistä musiikkia.

Paarma-yhtyeen/artistin Pidä liekkis –levy on joka hetkeen sopivaa rytmikästä, riemukasta ja leppoisaa reggae-tyylistä musiikkia, jonka sanoituksissakin on terää. Ollut enemmän ja vähemmän voimasoitossa jo viime kesästä lähtien ja sekä vaimolleni että minulle yksi tärkeimpiä viime vuosien julkaisuja.

Bloc Party –yhtyeen Silent Alarm –levy on jäänyt vähän vähemmälle albumikuuntelulle, mutta muutamat biisit ovat suorastaan syöpyneet tajuntaan. Brittipoppia, funkkia, rokkia, punkkia ja The Cure –tyylistä venkoilua (ainakin laulumelodioissa) sekoittavat makoisan sopan.

Mokoma-yhtyeen Kuoleman laulukunnaat –levy on ollut soittolistallani jonkun aikaa. Autossa se toimii, töissäkin se toimii (jos kehtaa huudattaa tarpeeksi kovalla), mutta kotona se ei toimi, kun ei saa kuunnella tarpeeksi lujalla, jos vaimo on paikalla. Ongelmansa kullakin. Tää ei ehkä taas sitten toimi semmoisessa kuuloke-kuuntelussa ainakaan mulle, koskapa hyökkää pääosin päälle aika lujaa, joten kuuntelu on muutenkin jäänyt alkuinnostuksen jälkeen vähän vähemmälle. Nyt meluaa tossa taustalla, kun vaimo ja poika lähti käymään mummolassa. Livenähän tämä bändi pitäis tietty nähdä ja kokea.

Kuplii alla, mutta siirtyneet jo hyllytavaraksi:
Fall of the Leafe –yhtyeen Vantage-levy on jäänyt hieman viime vuonna kolahtaneen loistavan Volvere-levyn varjoon, enkä ole levyä sisäistänyt tarpeeksi…
Diablo-yhtyeen Mimic47-levy oli Mokoman uutuutta odotellessa tehty heräteostos ja jäi Mokoman saavuttua hyllyyn lojumaan, mutta odottaa parempaa aikaa, koskapa kuitenkin jätti mieleen hyvän yleiskuvan…
I Walk The Line –yhtyeen Desolation Street –levy on loistava melodinen punk/rock-pläjäys, mutta siirtyi levyhyllyyn Diablon kanssa odottamaan uutta esiintuloaan, joka on kuitenkin jossain vaiheessa odotettavissa, sen verran hienosta julkaisusta on kyse…
Coheed and Cambria –yhtyeen sekalainen tuotanto jäi liian sekavaksi, eikä mikään kuulemani albumikokonaisuus ole oikein vakuuttanut…mutta kun saisi koottua biisejä useammilta levyiltä yhteen, niin saattaisi saada aikaiseksi oikein superhyvän kokoelman modernia progea…

Viime aikoina hylätty hyllyyn:
Lapko-yhtyeen Scandal-levyllä on hieno hitti, mutta muuten en muista siitä mitään, eikä se sytyttänyt juuri yhtään, joten voisi sanoa rahan tuhlaukseksi, ken tahtoo...
Combat Rock Sound –kokoelmalevy ei sytyttänyt, liian sekalaista punkin räimettä, eikä sitten kai ihan meikäläisen makuun...mut ei ollu kyllä kallis...
Korn-yhtyeen See You On The Other Side –levyä kuuntelin aikani lähinnä töissä, mutta siitä ei kohonnut esiin oikein muita ajatuksia, kuin "ihan ok" ja siksipä se lojuukin nyt levyhyllyssä ja sinne myös pölyttymään jäänee...

Huvittavana (?) yksittäistapauksena mainittakoon:
Bat & Ryyd -yhtyeen Ehtaa tavaraa -levy vuodelta 1989 löytyi eilen Riekkolasta entisestä huoneestani, kun Miro kaivoi isäni eli ukin kanssa kaappeja. Miro kiinnitti huomion piirrettyihin kansiin ja sitä höpötystä kuunneltiin eilen yksi levynpuolikas. Aika huonoa huumoria, mutta kuitenkin.

Lehti-ilmoituksia

Sainpa naurut, kun luin tämän päiväistä Kainuun Sanomat –lehteä kahvin kera. Kahvi ei onneksi ollut suussa, joten ei pärskähtänyt pöydälle. Itse asiassa en kyllä tiedä, mikä siinä oli niin hauskaa, mutta naurattipa vaan. Jaa että mikäkö? No, Sekalaista-ilmoituspalstalla oli semmonen selvästi erottuva pikkuilmoitus, jossa luki ensin isommalla, että ”Jeesus rakastaa sinua.” Sen jälkeen alla pienemmällä: ”Olen rakastunut uudestaan Jeesukseen Kristukseen. Aulis”. Joo, onhan se tietysti hienoa, että haluaa tuolla lailla ilmoittaa uskoon tulostaan, mutta tuossa on niin monta asiaa, jotka meikäläistä kai sit naurattaa.

Ensinnäkin mä oon aina ihmetellyt sitä, että miksi kristityt uskovaiset puhuu Jeesuksen rakastamisesta. Nämä samat henkilöt, jotka eivät välttämättä kehtaa julkisesti sanoa rakastavansa puolisoaan tai lapsiaan tai ystäviään, sanovat, että minä rakastan Jeesusta, tyyppiä, joka eli 2000 vuotta sitten ja oli väitetty Jumalan poika. Miks ne ei vaikka sano rakastavansa Jumalaa, se ois kuitenkin mun mielestä enemmän semmoinen abstrakti ilmaisu todellisesta uskosta kuin se, että rakastaa joskus elänyttä tyyppiä, joka koki marttyyrikuoleman ja jota sitten jotkut tarinoitsijat alkoivat pitää Jumalan poikana.

Mun mielestä yksi kaikkien aikojen elokuvakohtauksia on Priest-elokuvassa, jossa katolinen pappi, joka on homoseksuaali, katsoo Jeesus ristillä –patsasta ja valittaa sille huutaen ja itkien, kun Jeesuksen alaston vartalo on niin kiihottava. En tiedä, miten tämä nyt Aulikseen liittyy, tulipahan vaan mieleen.

Julkaisisikohan muuten Kainuun Sanomat tyypin ilmoituksen, jos se kuuluisikin, että "Saatana rakastaa sinua. Olen rakastunut uudestaan Saatanaan. Aulis".

Tuli mieleen, että voihan tietysti olla kyseessä joku harhautus. Ehkä joku rasittava pimu on piirittänyt Aulista ja tää pimu on vaikka joku ateisti tai ei muuten ymmärrä uskovaisia, joten Aulis aatteli, että päästäänpähän tuostakin nyt kerta heitolla, eikä tartte ees selitellä mitään. Tai sit Aulis vaikka haluaa jättää ryyppyporukkansa ja jättää lehden sopivasti auki sammuneiden kamujen nähtäville ja hipsii kotio. Onhan näitä urbaaneja legendoja tyypeistä, jotka ovat kuulemma julkaisseet kuolinilmoituksensa lehdessä, jotta velkojat ja muut vainoajat jättäisivät rauhaan.

Alakasi talavi riittää pikku hilijaa

Olette kaikki suomalaiset varmaan kuulleet golf-virrasta, joka lämmittää ihanasti tätä meidän pohjoista kotimaatamme? Moni teistä on varmasti huolestunut ilmastonmuutoksista ja napajäätiköiden sulamisesta? Jaa, saiskohan sitä lämpöä vähän tänne Kainuun perukoillekin. Nyt on kuitenkin jo maaliskuu, kaheksatta päivää mennään ja aamukuudelta silti -28.5 astetta pakkasta (sekä kodin että auton mittarissa). Mie oon kyllästyny palelemaan!

Entäs jos ilmastonmuutos vaikuttaakin niin, että meretkin vellovat vähän miten sattuu ja golf-virta ei enää tuokaan lämpöään kohti pohjolaa? No, ei se vielä ole realiteetti, mutta mietinpähän vaan. Tai ehkä pohjoinen pallonpuolisko voiskin jäätyä ja pohjoisnavasta tulis uusi antarktis, kun se eteläinen napa kuulemma sulaa aika saatananmoista vauhtia. Mut jäiskö tänne maapallolle sitten tarpeeksi elintilaa, jos pohjoinen jäätyy ja etelä sulaa? Tämmösiä mie tääl mietin töissä kahvintippumista odotellessa.

Maailman tylsintä urheilua

Olympialaiset oli ja meni, mutta eilen silti anoppilassa/appilassa katottiin vähän ohimennen Salpausselän mäkihyppäjäisiä. Voi herran jestas, että siinä on kammottava urheilulaji. Siinä ei toimi sitten mikään. Urheilijat ovat piiloutuneet rumien vartalonmyötäisten hirveänväristen pukujensa suojiin ja kasvotkin ovat peitettyinä kypärän ja lasien ja jopa jonkinlaisten kuonokoppien alle. Selostajat ovat täysin tyhjänpäiväistä jankkia jauhavia setiä, joiden äänenpaino muuttuu, kun hyppääjä lähenee alastuloa. Koko suoritus koostuu siitä, että ensin tyyppi oottelee valmentajansa kädenheilautusta ehkä kymmenen sekkaa ja kamera kuvaa sitä tyyppiä, kun se hivelee suksien siteitään ja kypärän nauhaa ja pyyhkii räkää nenästä. Samaan aikaan ruudulla vilkkuu nuolia ja numeroita, jotka kertovat, että paljonko tuulee ja mistä. Sit se valmentaja heilauttaa kättä ja tyyppi lähtee valumaan mäkeä alas, ponnistaa ja lentää yhteensä ylhäältä alas ehkä viistoista sekkaa. Jutun kliimaksi on, kun se tulee alas ja selostaja joko jatkaa samalla monotonisella selostuksella tai korottaa ääntään mylviväksi, jos suomen poika menee pitkälle tai laskee molotuksen äänentasoa entisestään ja toteaa lakonisesti, että suomen poika ei aivan onnistunut. Sit ne urheilijat laskettelee hetken matkaa tasaisella, kunnes pysähtyvät. Jos meni hyvin, niin ne heilauttaa kättään, mut jos meni keskinkertaisesti tai huonosti, niin ne on niinku että no mä tulin alas, sou wot. Sit jos joku pöljä menee haastattelemaan niitä, niin niillä ei oo muuta sanottavaa ku ihan hyvä hyppy tai olen muuten tyytyväinen, mutta ois voinut mennä pitemmälle. Voi perkele. Kuka tuommosta paskaa jaksaa katsoa? Kattokaa hyvät ihmiset jalkapalloa, se on urheilua. Valitkaa joukkue ja seuratkaa sen otteita vuodesta toiseen ja nauttikaa tai kärsikää, aina kun olette 90 ja risat minuuttia nähneet vihreän veran shakkia ja on päätösvihellyksen aika. Siinä ajassa ehtii tapahtua vaikka sun mitä.

Mies mustissa

Mä olen mies mustissa, mutta Johnny Cash oli Mies Mustissa. Elämäkertaelokuva Walk the Line on hieno tapaus. Kävimme sen katsomassa rakkaan vaimoni kanssa ja itse sain suurta nautintoa monestakin asiasta. Näyttelijät Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon olivat aivan loistavia. Musiikki oli hienoa. Tunteellinen rakkaustarina tuntui aidolta ja katkeransuloiselta. Karismaattinen hahmo heräsi henkiin karismaattisen näyttelijätyön voimin ja se oli täyttä elämänmakuista rock’n’rollia, vaikka itse musiikki olikin countrya tai mitä liekin, kun en asiantuntija ole. Elokuva oli mielestäni ”oikea” rakkaustarina sliipattujen ”romanttisten” elokuvien sijaan. Rakkaus on paljon muutakin kuin intohimoa tai ihania asioita. Rakkaus raatelee. Oikea rakkaus vaatii ystävyyttä ja ymmärrystä ja anteeksiantoa. Se vaatii nöyryyttä. Paras viime vuonna näkemäni rakkauselokuva oli Suoraan seinään (Gegen die Wand) ja uskallan jo väittää, että tämän vuoden valtikan saa Walk the Line. Menkää kattomaan se hyvät ihmiset.

Markkinarako

Katsoimme vaimon kanssa perjantai-illan hämyssä elokuvan nimeltään Broken Flowers. Se oli hauska ja suloisenkarhea road movie poikaansa etsivästä äijästä, jota näytteli kuin rooliin luotu Bill Murray. Siinä Jarmuschin Jimin visioimia kauniita maisemakuvia katellessa, Murrayn ajellessa ympäri maata ja leppoisan musan soidessa alkoi välillä tuntua jotenkin todella rentouttavalta, kunnes tajusin, mistä se johtuu. Ihan niin kuin olisin ollut itse siinä autossa. Siinä on jotain lapsuudesta tuttua turvallisuuden tunnetta nukahtaa autoon, jonka lämmin ilma, tasainen moottorin hurina, maantien äänet, ohikiitävät maisemat, ehkä sadepisarat, ehkä ilta-aurinko, mankasta hiljaa kuuluva musiikki, etupenkillä istuvat rakkaat ihmiset – kaikki yhteensä ja erikseen aiheuttavat rentouttavan tunteen ja tekee mieli käpertyä ja sulkea silmät ja alkaa nuokkumaan. Huomio kaikki markkinamiehet, joilla ei ole vielä mahtavaa tuotetta – nyt olis: Takkavideot ovat out, autovideot ovat in! Ei muuta kuin hyvä subwooferilla varustettu (tasainen matala pörinä kuuluu asiaan) kotiteatteri tulille ja sohvan kulmalle katsomaan ”auton” takapenkiltä maisemia. Takuuvarma rentoutus ja unen tulo!

Harmaapää voittoon

Onko se tyhmää amerikkalaista hapatusta vai hyvää viihdettä? Onko se tylsää vai hauskaa? Voittaako sen 16-vuotias babyface-nörtti vai 29-vuotias harmaapäinen valkoinen soul-laulaja? Mun mielestä American Idol vaikuttaa olevan hyvää viihdettä ja pääosin sen seuraaminen on hauskaa. Mun suosikkini on harmaapäinen äijä, joka on mua kolme vuotta nuorempi. Saa nähdä, pääseekö se jatkoon, pitääpä mennä kattomaan pudotusohjelmaa vaimon kans…

Pyhän lehmän kirous

Katsoin vaimoni kanssa sunnuntai-illan maailmanmatkailuohjelmaa eli Madventuresia. Ohjelmalla on jostain syystä jotenkin huono kaiku, siis sellainen ”törky”-ohjelman maine, mut se taitaa vaan johtua ohjelman ”syömme paikallisia eksoottisia herkkuja, jotka ovat yrjöttäviä” –osuudesta. Mietin kuitenkin eilen ohjelman sattumalta telkusta bongatessani jonkun tyypin sanoja lehdessä, kun se totesi, että Madventures on nykyaikainen maailman eri kolkkia rehellisesti käsittelevä ohjelma. Madventures on tavallaan molempia noita edellä mainittuja, sekä törkyä että rehellinen kulttuurimakasiini. Eilisessä jaksossa tyypit menivät Kiinaan. Tiukkaan tahtiin kalju partasuu (okei, en tunne ohjelmaa, enkä tekijöitä) lateli tiukkaa puhetta kommunistisen diktatuurin nykymenosta, joka onkin kapitalistinen markkinatalous puettuna muinaishistoriallisen kulttuurin keskellä elävään entiseen kommunistiseen ihmemaahan eli siis siihen diktatuuriin. No, ei se suoraan noita sanoja käyttänyt, mutta kuvat puhuivat myös samaa karua kieltään ja mä ainakin koin saavani rehellistä informaatiota mm. asunnottomuudesta äkkirikastuneessa jättivaltiossa, jossa valtion periaatteessa pitäisi pitää huolta kaikista, mutta hallitseekin sitä väkivaltakoneiston avulla. Mikäpä valtio ei. Mutta joo, seuraavaksi ohjelmassa mentiin sitten eläintorille, jonka tarjonta oli odotettavissa: Kaikkea mikä liikkuu ja ne siis esillä oleva tarjonta. Ja taas juontajan (kun ei parempaakaan nimitystä tullut mieleen) tiukkaa kommentointia: Onpas täällä kauheata, mutta te siellä kotikatsomoissa ahdatte itseenne tehotuotettujen eläinten lihaa ja niillä eläimillä ei ole elämässään muuta merkitystä ollutkaan kuin ruoaksi kasvaminen eläinrääkkäystä vastaavissa oloissa. Katsoin itsekin ohjelmaa, että jaahas, kaneja ja kilpikonnia ja muita meidän täällä länsimaissa lemmikkieläiminä pitämiämme elukoita ja niitä siellä syötäväksi tarjolla. Se on kummallinen tuo ihmisen moraali, kun se voi joustaa tarpeen ja totutun mukaan, niin kuin tuntuu suurimmalla osalla ihmisistä täällä länsimaissa olevan. Kun kaikki, mitä et halua nähdä, pannaan piiloon, niin voit uskotella itsellesi, että mitään pahaa ei tapahdu. Kuolemaakaan ei enää haluta kohdata, kun kuolevia ei nähdä, vaan heidät pannaan laitoksiin, jotka voi rinnastaa vaikka teurastamoon, jossa vanhat hepat murskataan makkaroiksi. Paitsi että ihmisten laitoksissa ihmisiä pakkoruokitaan ja pidetään elossa kuin vaikkapa tehotuotettuja broilereita, joilla ei ole elintilaa.

Hindujen pyhä eläin on lehmä. Lehmää ei syödä, vaan sitä palvotaan. Täällä lehmät pannaan lihoiksi ja jauhetaan hampurilaisiin. Hullun lehmän tauti on pyhän lehmän meille langettama kirous. Vaikken hindu olekaan. Ja Madventuresin ”syön jonkun tuntemattomaksi jääneen linnun käpälää, joka maistuu kumilta” –tyyliset kommentit naurattivat.

Uudet kymmenen käskyä

Stam1na-yhtyeen internet-keskustelufoorumilla on kilpailu, jossa etsitään Stam1nan myöhemmin keväällä ilmestyvän levyn työnimen "Uudet kymmenen käskyä" mukaisesti faneilta uusia kymmentä käskyä. Mietin osallistumista. Lisäinspiraatiota osallistumiseen antoi, kun huomasin Mark Levengoodin ja Unni Lindellin kirjassa "Ystävä sä lapsien anna villoja" lasten suista kootut Kymmenen käskyä. Ne olivat hauskoja. Ajattelin omaksi lähestymistavaksi jotain lapsellisen hauskan ja faktisen kylmän välimaastosta olevia käskyjä, jotka heijastelisivat nykymaailman menoa. En ole ehtinyt kuitenkaan käskyjä oikeastaan ollenkaan miettiä. Taidan vetäistä tähän lauantaiaamun ratoksi kahvikupposen ääressä jotain ihan hatusta, jotta pääsisi homma alkuun...

1. Minä olen herra Ylppö, sinun kolumnistisi, älä pidä muita kolumnisteja

selitys: Nykyään ei voi uskoa enää mitään mitä lukee, joten kolumnit ovat ainoa "totuutta" lähellä oleva asia - niissä ei yritetäkään uutisoida mitään - ja Nyt-liitteen kolumnisti ja Maj Karma -yhtyeen keulahahmo herra Ylppö on hyvä musiikkikolumnisti


2. Etsi vikaa ensin itsestäsi, ennen kuin alat syyttää muita

selitys: Ihmisillä tuntuu olevan kieroutunut tapa etsiä syitä aina muualta kuin itsestään - itsekkyys on mennyt nyky-yhteiskunnassamme jo vähän liian pitkälle

3. Pidä aina hyvällä omallatunnolla kaikki mahdolliset vapaapäivät, kesälomat, talvilomat, sairaslomat, äitiys- ja isyyslomat ja opiskeluvapaat, koska olet ne ansainnut

selitys: Useimmilla ihmisillä on vääristynyt työmoraali - elämmekö tosiaan tehdäksemme töitä?

4. Anna arvostusta ihmisille, joiden arvostuksen haluaisit kokea itsekin

selitys: Auktoriteetit eivät välttämättä ole aina ne isä, äiti, esimies, presidentti ja jumala vaan ne ovat ihmisiä, jotka oikeasti ansaitsevat arvostuksensa teoillaan

5. Ajattele, mitä teet ja miltä se toisesta tuntuu, ennen kuin teet

selitys: Empaattisuuden merkitystä ihmiskunnan selviämisessä ei voi tarpeeksi korostaa - mikäli emme osaa eläytyä toistemme asemaan, on ihmishenki lopulta täysin arvoton

6. Lähimmäiset ovat tärkeimpiä ihmisiä juuri sinulle - kohtele heitä erityisen hyvin

selitys: Läheisimpiä ihmisiä ei pitäisi ottaa itsestäänselvyyksinä. Läheisimpiä ihmisiä pitäisi kohdella parhaiten, eikä huonoiten.

7. Ahneus ei anna mitään, vaan ottaa kaiken - anna omistasi

selitys: Omaisuutta tavoitellaan välittämättä oikeasti tärkeästä henkisestä omaisuudesta. Pahimpia varkaita ovat ylikansalliset firmat, jotka riistävät kaikkea mikä liikkuu oman voiton tavoittelussaan. Myös yksilötasolla ihmiset ahnehtivat kaikkea itselleen. Vain antamalla voi oppia nöyryyden.

8. Paskan jauhanta ja selän takana puhuminen on typerää - asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä ja kasvotusten

selitys: Ihmiset eivät uskalla kohdata vaikeita asioita, vaan puhuvat mieluummin paskaa, kuin asiaa.

9. Nauti siitä mitä saat, äläkä himoitse sitä, mitä et saa

selitys: Kateus on kansantauti, siinä missä itsekkyys ja ahneuskin.

10. Pidä ystäviä arvossa, äläkä petä heidän luottamustaan

selitys: Sanotaan, että ystävä ei jätä hädän hetkellä, joten ystävyyden rakentaminen on elämän tärkeimpiä asioita ja siihen on panostettava tosissaan. Kavereita tulee ja menee, mutta ystävät ovat harvassa.

Väkivalta ja päihdeongelma

Nukuin huonosti. Näin painajaisia. Yhdessä painajaisessa tapoin jonkun ja sulloin johonkin säkkiin. Olin korkeassa kerrostalossa ja katsoin ikkunasta, että voisinko heittää säkin ikkunasta, mutta alhaalla oli ihmisiä, enkä heittänyt. Ahdisti. Mietin kai sitäkin, pitäisikö raahata säkki käytävään...heräsin. Ahdisti edelleen. Kääntyilin ja yritin taas nukkua.

Vaikka vastustan väkivaltaa, koen varmasti muidenkin kanssaihmisten tavoin joskus väkivaltaisia ajatuksia. Kai se on minussa. En tarkoita sitä, että olisin potentiaalinen murhaaja, mutta potentiaalinen tappaja on mielestäni jokainen. Jokaisella on itsesuojeluvaisto, selviytymisvietti, biologinen tarve säilyä hengissä. Jos sitä uhataan, kykenee ihminen monenlaiseen, vaikka sitten ääriolosuhteissa tappamaan. Autolla ajaessaan voi tappaa vaikka vahingossa. Tai huolimattomuuttaan.

Pelkään väkivaltaa ja olen syystäkin varautunut sen uhkaan, onhan minua lyöty kerran suoraan naamaan. Olen myös meinannut joutua joukkotappeluun. Itse en ole tietääkseni koskaan ketään lyömällä lyönyt, ehkä vähän töninyt tai huitonut, mutta en mielestäni koskaan väkivaltaisesti kenenkään kimppuun hyökännyt.

Mitä alitajuntani sitten haluaa viestittää ahdistavilla unilla? En edes katsellut yötä edeltävänä iltana mitään väkivaltaista televisio-ohjelmaa, vaan Studio Julmahovin mainiota DVD-koostetta heidän sarjoistaan. Toki sarjoissa oli paljon mustaa huumoria, mutta ei se ainakaan tappounia selitä. Tai no, olihan siinä yksi sketsi, jossa alkoi metsästyskausi ja äijä lähti juoksemaan ja metsästäjät ampuivat sitä. Niin ja sitten oli munkkien vapautusisku, kun munkit vapautettiin luontoon ja niitä piti pyydystää sitten pitkin maita ja mantuja verkoilla ja haaveilla ja osa jäi auton allekin. Ja taisi siinä saada hiiripukuinen äijä turpaansa ja antoi sitten iskun takaisin ohjelman "juontajalle". Eli olihan siinä tietty väkivaltaa. Ehkä sitä on vaan niin turtunut, että sitä ei enää edes aina huomaa televisio-ohjelmissa. Saati sitten peleissä tai vaikkapa urheilussa. Kyllä taas olympiajääkiekkoa vähän tuijotettuani tajusin, että miten väkivaltainen laji kuitenkin (ainakin osittain) on. Äijiä runtataan pitkin pleksejä ja koukitaan mailalla kumoon ja huidotaan pitkin kehoa. Mitähän siitä miettii pienet ihmiset, kuten kolmevuotias poikani...

Päihdeongelma liittyy usein väkivaltaan. Olen saanut turpiini kännissä ja lyöjä taisi olla vielä vahvempien aineiden vaikutuksen alaisena. Olen nähnyt pelottavia unia kännissä ja krapulassa, joissa oli paljon väkivaltaa. Nyt olen kuitenkin ollut juomatta alkoholia muutaman viikon ja mietinkin, että olinkohan nyt kofeiinivieroitusoireiden vaivaama viime yönä, koska join eilen vain aamukahvit ja tänä aamuna jomotti päätä? Ehkä kofeiininvieroitusoireetkin lisäävät ahdistusta ja aiheuttavat painajaisia.

Moorning aftö

Ei, miulla ei oo krapulaa lauantaiaamuna. Oon ajatellut, että vois tässä yrittää tsempata ja olla alkoholitta, kun vaimokin on. Sen lisäksi oma isäni on ollut jo koko alkuvuoden nauttimatta keppanan keppanaa, vaikka on kuitenkin ollut kohtuullisen säännöllinen kaljankippaaja. Ensin se aloitti tipattomalla tammikuulla, nyt on jatkanut humalattomalla helmikuulla ja ties mihin asti se johtaa. Sanoin isälleni, että kyllä se 3kk juomattomuutta tekee hyvää (pidin aikanaan 3kk tipattomuuden) ja hän vastasi, että no ainakin se pitää ylittää ja on hän ajatellut olla vaikka loppuvuoden. Eipä se olisi kenellekään pahitteeksi, kessiäkin saa vähän pienennettyä ja maksa lepää.

Tosin joku voi aatella, että pitää sitä olla aika alkkis, että miettii tämmösiä tipattomuuksia. Kaikilla vaan ei ilman tämmöisiä keinotekoisia tavoitteita ole niin helppoa irrottaa tavoistaan. Ja riippuvuuksiakin on niin monenlaisia.

Itse olen pahiten tällä hetkellä koukussa kahviin. Mulla alkaa jomottaa päätä, ellen saa aamukahviannostani. Tämä on mennyt tämmöiseksi vasta viimeisen vuoden sisällä. Töissähän sitä kahvia tulee litkittyä aamulla ja päivällä ja semmoisia määriä, että joskus on jo kotiin tullessa suolen tyhjennys tehty ja maha kuralla. Joku raja siihenkin pitäis saada, mutta toisaalta se on päivä piristys, kun istutaan työkaverin kanssa kahvikupit kädessä joristen muutakin kuin työasiaa.

Sain rakkaalta vaimoltani ystävänpäivälahjaksi suklaakahvia. Se on tosi hyvää. Juon kotona kahvia yleensä vain viikonloppuisin, joten raskin eilen ostaa uuden paketin Robert's Coffeen kahvia. Hetken katsoin myös Gevalian Dajm-kahvipakettia. Siinä on Dajm-suklaakarkin kokkareita. Aika kreisiä. Tosin Dajm on lempisuklaani tai karamellisuklaa, miksi sitä nyt pitäisi kutsua. Siinä ei ole muuta vikaa kuin ylikansallinen valmistaja Kraft, jolla on lonkeroita ties mihin. Mutta milläpä isolla firmalla ei nykymaailmassa olisi. Äitiyspakkauksen vaatteetkin tehdään kuulemma pääosin Kiinassa ja onkohan Nokiassakaan ollut vuosikausiin mitään muuta suomalaista kuin softat. Nyt tää kyllä vähän lähti harhailemaan aiheesta, joka oli öö...huomenta lukijani (kaikki te ainakin noin viisi ;-))

Lilliputtien kivenheittoa

En ollut hirveän innostunut Torinon olympialaisista, ennen kuin liityin alati kasvavaan suomalaisjoukkoon, joka on innoissaan Suomen miesten curling-maajoukkueen menestyksestä. Tänä iltana pelataan miesten curlingin loppuottelu ja Suomi jahtaa siinä historiallista voittoa. Historialliseksi sitä voi kutsua siksi, että vastassa ovat lajin jättiläinen ja lilliputti. Luin jostain arvion, että Suomessa olisi 1000 curlingin pelaajaa. Tämä siis ilmeisesti kilpailevien pelaajien määrä. Sama määrä oli jutun mukaan Suomen tämäniltaisella vastustajalla 1000000 eli täysi miljoona. Ja mikäs oli vastustajan nimi? Kummelia mukaillakseni vastaus on tietenkin: Kanada.

Curling on tietääkseni (en ole jaksanut tehdä tutkimustyötä) Walesissa kehitetty laji, jota varmaankin puroissa ja joissa (helevetti, miten se oikein taivutetaan, joeissa ;-)) on talven myötä pelailtu. Sieltä sitten peli lienee kulkeutunut siirtolaisten mukana Kanadaan, jossa tunnetusti jäätä piisaa. Ja onhan sitä jäätä Suomessakin, mutta vasta näiden kisojen menestyksen myötä on odotettavissa, että curlingista tulee Suomessakin uusi hittilaji, talvinen "petankki". Ainut ongelma lienee, että oikeanlaisia curling-kenttiä ei taida paljon Suomesta löytyä, eikä niitä sovi takapihoille rakennella. Ja ei ne kivetkään vaikuta ihan taskussa kanneltavilta.

Jos curlingin lilliputtivaltio Suomi tänään voittaa, on se hienon joukkueen vielä hienompi voitto. Johan se Kanada tippui jääkiekossakin, joka sekin on suurin piirtein Kanadan kansallisurheilua. Jos tänään ei kultaa curlingissa tulekaan, niin hopeakaan ei ole häpeä - se on voitettu. Ja myöhemmin illalla sitten jännitetään, meneekö Suomen jääkiekkomaajoukkue yhtä pitkälle ja loppuotteluun, joka voi olla vaikkapa legendaarinen Suomi-Ruotsi. Mutta se on jo toisenlaista viihdettä se.

Vaimoni

Minulla on hyvä vaimo. Vaimoni täydentää minua ihmisenä, koska joudun hänen ansiostaan kohtaamaan asioita, jotka hautaisin muuten syvälle sisimpääni, jossa asioilla ei ole tapana itsestään korjautua. Vaimoni on oppinut lapsuuden kodissaan, että asioista pitää ja saa puhua suoraan. Itse olen oppinut melkeinpä vastakkaisen lähestymistavan - varovaisen ja tunnustelevan lähestymistavan kommunikointiin. Yhdessä näistä tulee hyvä keitos - koska onhan niinkin, että jos kaksi täysin samanlaista tapaa kohtaa, niin siinä voi olla liikaakin konfliktia. Siitä syystä ajattelenkin, että vanha sanonta vastakohtien toisiaan täydentämisestä pitää meillä aika hyvin paikkansa.

Toki meillä on ollut tosi pahoja ongelmiakin, kun yhteytemme jopa joksikin aikaa katkesi, mutta yhä olemme yhdessä ja toivottavasti vaikeuksista viisastuneita.

Vaimoni totesi joskus, että häntä ärsyttää, kun kutsun häntä kavereilleni vaimoksi - niinkuin se jotenkin olisi häntä yksilönä vähittelevä nimitys tai jotain vastaavaa. Haluan vakuuttaa kaikille tätä lukeville: Kun puhun vaimostani, teen sen äärimmäisellä kunnioituksella ja lempeydellä. Vaimoni on paras ystäväni, rakastettuni ja kumppanini.

Palomuurin takaa

On niin hilijasta, että tekis mieli kilijasta. Hartioita kivistää, kun itseänsä sivistää. Istun tässä, enkä muuta voi. Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää saadaan.

Olen siis töissä. Yhteydet ovat palomuurin takana. Voi olla, että tämä viesti ei ilmestykään blogiini, ainakaan aiemman viestin muokkaus ei onnistunut.

Ja asiani oli?

Eksponentiaalinen väsymys

Onko univelka totta? Kasvaako se joka yö, jos ei nuku tarpeeksi? Jos tarvitsen unta kahdeksan tuntia yössä ja nukun vain kuusi, niin meneekö velkapuolelle kaksi tuntia? Mitä jos velkaa on vaikka vuoden verran? Voiko sitä velkaa nukkua pois nukkumalla vaikka 15 tuntia päivässä pari kuukautta?

Ei oikein joutais.

Nukun sitten haudassa.

Fiktio, fiktiota?

Science fiction eli tuttavallisemmin scifi on kyllä mielenkiintoista, kun se onnistuu herättämään ajatuksia, mutta antaa samaan aikaan vapauden irrottautua todellisuudesta.

On tullut sitä Battlestar Galactican loistavaa uusiosarjaa (lapsille tiedoksi, että katsoin jo vuonna 1982 sitä alkuperäistä vuonna 1980 tehtyä Galacticaa telkusta) katsottua jo pitkälle toista tuotantokautta ja mm. nykyaikaisen sodan ja ikiaikaisen ihmisyyden tematiikkaa on käsitelty hienosti ja rankastikin. Tavallaan vihollinen on kasvoton kone, cyloni, mutta toisaalta kuitenkin jokaisessa heissäkin on jotain omalaatuista ja yksilöllistä kuten ihmisissä. Heitä voi rakastaa/vihata ja he voivat kärsiä/nauttia kuten ihmiset. Siispä heitä myöskin rakastetaan ja heitä vihataan ja he ovat onnellisia ja he kärsivät. Välillä he saavat ihmisistä esiin heidän parhaat ja välillä huonoimmat puolensa.

Vertauskuva toimii hienosti, koska oikeastikin ihmiskunnan sodankäynnissä vihollinen demonisoidaan ja muokataan oman puolen mieliin propagandakoneistossa/median välityksellä kasvottomaksi pahaksi, vaikka totuus on ihan toinen ja ihmiset ovat yksilöitä ja asioilla on aina puolensa.

Ruman kuuloista musiikkia

Kuuntelen juuri ruman kuuloista musiikkia. Mokoman Kuoleman laulukunnaat on nyt soinut pari päivää autossa ja töissä. Kotona sitä ei tohdi kuunnella ämyreistä ja kuulokkeilla ei ole kerinnyt. Miron kanssa ollaan heilutettu päätä sen tahdissa autoajeluilla. Rakas vaimoni Laura kuuli levyä eilen ja sanoi minuutin jälkeen "ruman kuuloista musiikkia" ja naureskeli Tulkki-nimisen kappaleen lyriikkaa "ylös, alas, eteen, taakse" saatuaan ylipäätään selvää laulusta murinan seasta, hahmottaen silloin, että kyseessä oli suomalainen orkesteri. Ja ilmeisesti Laura myös ajatteli, että onpa tosi fiksua (siis ei)...

Olin aiemmissa pohdiskeluissani oikeassa siinä, että levyn sanoitukset on tehty sydänverellä - näissä on sitä parisuhdeongelmien tematiikkaa aika vahvasti läsnä. Eka biisi Valapatto esimerkiksi voisi kertoa vaikka avioeron kohtaamisesta...

Carcosa se vasta onkin ruman kuuloista musiikkia. Se on nimittäin hienoa, kun laulajatar Gaysha vetäisee ääniskaalan normaalihkosta naislaulannasta helvetilliseen murinaan. Kyseinen laulajahan vieraili Stam1nan esikoisalbumilla lukemassa raamatun säkeitä ja ärjymässä perään niin, että siinä hämääntyi eräskin kuulija luulemaan, että lausuja/laulaja olisi siinä murinavaiheessa vaihtunut Stam1nan miessolisti Hyrdeen...

Kaunis musiikkikin muuten voi olla ruman kuuloista - varsinkin jos laulaja on joku vitin rääkyvä sopraano.

hevinörtti

Ennakkotilasin jotain yli kuukausi sitten Mokoman uuden levyn Kuoleman laulukunnaat. Se ilmestyi kaksi päivää sitten. En ole vielä saanut sitä, koska tilasin sen ruotsalaisesta Cdon.com:sta. Olen koko viikon lueskellut Mokoman nettisivuja keräten sieltä tunnelmia levyjä odottavilta, levyn ensipuraisun kokeneilta ja vähän jo sulatelleiltakin faneilta sekä tietty bändin jäsenten teräviä (?) kommentteja. No, perjantai kun on, niin aattelin, että kun ei perkele levyä tullut, niin lähden ostamaan sen, jos löytyisi kauppareissulla Prismasta - oispahan sit omat levynsä kotiin ja töihin/autoon. Sitä paitsi Mokoman jätkät omistaa oman levy-yhtiönsä ja tekee sen eteen töitä, joten jätkät saavat myös isosta työstään pienillä Suomen markkinoilla kohtuullisen korvauksen, kun ihmiset ostavat heidän levynsä, eivätkä hanki sitä netin ihmemaasta lataillen. No, helppohan se on tietty sanoa, kun yhden levyn ostaminen ei tällä hetkellä kovinkaan kummoista lommoa tee meikäläisen lompakkoon, mutta vaikka olisi köyhä opiskelija, niin silloin tällöin voi mielestäni jo ihan kannatussyistä myös ostaa levyjä, varsinkin suomalaisia.

Itse olen ostanut vuoden sisällä aika paljon levyjä, joista suurin osa on ollut metallipitoista kamaa. Olen mm. innostunut turkulaisesta melodisesta metallista, joka on lähtenyt jostain black- ja goottimetallin juurilta ja on nykyään jotain paljon enemmän. Kyseessä on siis bändi nimeltään Fall of the Leafe, jonka Volvere oli viime vuoden parhaita levyjä kaiken kaikkiaan (ilmestynyt jo aiemmin) ja uusi Vantage oli myös hyvä, joskaan ei ole Volveren voittanutta. Se liittyy myös elämässäni vaikeaan ajanjaksoon, mutta antoi silloin jotain kummallista elämän rytmiä ja voimaa, aivan kuin myöhemmin keväällä löytämäni System of a Down.

Samaan syssyyn pitää tietysti mainita Stam1na, jonka uraa aloin seurata ensisinkun ilmestymisen alla ja siitä tuli alkukevään soundtrack Volveren ohella. Kadonneet kolme sanaa olivat ainakin vertauskuvallisesti huulilla, kun ei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa, vihatako vaiko rakastaa. Vaikka kadonneet kolme sanaa olivat ehkä biisin kertsin "vihaan sinua ihminen", kun parisuhde kariutui, niin yhtä lailla kadonneet kolme sanaa olivat tietysti myös "minä rakastan sinua"...

Mokomasta kiinnostuin ensin junior-Böhémin mainittua aikanaan, että Mokoma on vielä kovempi kuin Stam1na, kun jälkimmäistä hehkutin. Tiesin, että Stam1na oli Mokoman kiinnitys omaan Sakara-levy-yhtiöönsä ja karjalasta kajahti Mokoman ollessa lappeenrantalaislähtöinen ja Stam1nan lemiläinen yhtye. Siinä missä Stam1nan jätkistä paistoi vielä huima into ja itseironia suhteessa minkäänlaisiin menestymismahdollisuuksiin tai -odotuksiin, niin Mokomasta paistoi jo läpi se, että he ovat kokeneita ja oppirahansa maksanut yhtye, ehkä jopa hieman kyynistynyt. Mokomahan aloitti enemmän rock-musiikin saralla jo vuonna 1996 laulaja Marko Annalan sooloprojektina ja julkaisi kaksi levyä ylikansalliselle EMI:lle ehkä jossain uuden CMX:n etsinnän huumassa.. Kun levyt eivät myyneet sitten juuri mitään - ainakaan EMI:n odotuksiin nähden - niin bändi sai kahden vuoden odottelun jälkeen luvan lähestyä muita levy-yhtiöitä demolla, jossa oli mm. klassikoksi kohonnut Takatalvi. Biisi levisi netissä ja kun levy-yhtiöiden kanssa ei saatu sopimusta, niin jätkät pisti oman puljun pystyyn ja julkaisivat Kurimuksen, josta tuli suomenkielisen thrashin uuden tulemisen klassikkolevy. Tämän maailman ruhtinaan hovi on sitten levy, jonka ilmestyttyä meikäläinen herää Mokoma-maailmaan. Itse asiassa se junior-Böhémin maininta korvissani soiden näen telkusta jonkun kesäisen keikkataltioinnin, varmaankin Tuskasta ja totean, että bändi on saatanan kova livenä, vaikka videonkin välityksellä. Netistä löydän Haudan takaa -biisin videon ja se iskee kybällä. Levy ei kuitenkaan iske ihan yhtä lujaa, syystä tai toisesta. Toki minä levyä kuuntelen, mutta en tiedä, jotain vielä puuttuu siitä, että olisin täysin vakuuttunut. Sitten näen Mokoman livenä ja se pesee Stam1nankin vappukonsertissa Helsingissä. Sairaan kova livebändi. Tilailen Mokoma-paitoja ja hupparin ja ne ovat yhä kovassa käytössä. Tilaan myös vihdoin Kurimuksen ja Punaisen kukon, mutta jälleen voiton vie audiovisuaalinen nautinto eli Mäntit tien päällä -alaotsikolla kulkeva Mokoma-DVD. Nyt sitten odottelen uutta levyä kuin kuuta nousevaa, vaikka en ole aiemmista levyistä vielä ihan älyttömästi seonnutkaan.

Jaa mutta niin, lähdin sitten Prismaan tänään ja perjantain kunniaksi aattelin, että ostan pari oluttakin ja sen Mokoman levyn, mutta eihän sitä siellä tietenkään ollut. Stam1nan debyytti muuten oli siellä, vaikka Anttilassa eikä CityMarketissa ollut levyn ilmestymispäivänä, siis joskus vuosi sitten. Sillä aattelin, että ehkä Prismassa. Kaipa ne pari sinne hankittua Mokomaa oli jo ostettu...mietin sitten minuutin, että no harmi, oispa ollut kiva ostaa levy. Ostin sitten Diablon uutukaisen Mimic47:n vaikka en ollut aikeissa. Aattelin, että jos sekä Rumban arvostelija tykkää levystä edes osittain, ja Mokoman & Stam1nan tyypit kehuu levyä vaikka ohimennenkin nettisivuillaan, niin eihän se voi olla ihan tyhmä ostos. Sitä paitsi, mähän olisin ostanut sit Mokomaa kaksi kappaletta, jos siel ois se ollut, kun se tulee kuitenkin sieltä ruottistakin. Joten oon täs sit kuunnellut metallityöväen presidenttiä (vaiko eikö) ja kumppaneita ja onhan tässä hienoja kitaramelodioita ja tarttuvuuttakin, ehkä välillä jotain '80-lukulaista tunnelmaa ja muuta, mutta en tiedä, ei tämä ihan minuun kolahda kuitenkaan. Ei silti, on sitä paskempiakin bändejä. Ostin esimerkiksi viime vuonna Sentencecin jäähyväisalbumi Funeral Albumin ja se oli ihan paska, enkä jaksanut kuunnella sitä kertaakaan kokonaan. Siihen verrattuna Diablo on ihan viti hyvä. Sitäpaitsi nyt kun kuuntelen tätä toistamiseen, niin huomaan joitain pieniä yhtymäkohtia yhteen bändiin, josta oon aina jossain määrin digannut, vaikka en paljon olekaan kuunnellut...eli tarkoitan tässä nyt Amerikan virallista katkeran hevimiehen messiasta Dave Mustainea ja hänen orkkaansa Megadethiä.

Vihdoin 10.2. klo 20:34 cdon.com lähettää sähköpostia, että levy on lähetetty ja se tulee kolmen arkipäivän sisällä eli ehkä ensi keskiviikkona. Joo, ehkä mä kestän. Mut toivon kyllä, että levy ois kova. Ainakin sen tiiän, että nyt keskityn sanoituksiin, koska tiedän Markon tehneen niitä sananmukaisesti sydänverellä.

Vaimo oli kuvaillut minua Vauva-lehden keskustelupalstalla hevinörtiksi. Kaipa mää sit oon.

tv-teema

Listaanpa vielä illan päätteeksi viime vuosien (+ pari klassikkoa) vaikuttavimmat tv-tapaukset - siis minulle kolahtaneista:

* NYPD Blue (sarja päättynyt, jaksot nähty loppuun)
- 12 vuotta eikä suotta. Äskettäin kolusimme netistä imuroidut viimeiset kaksi kautta sarjaa, jonka pitkähkön historian aikana muuan etsivä Sipowitz osoitti, että jokainen ihminen voi kehittyä aina vain paremmaksi, kunhan muistaa joitakin perus-elämänarvoja.

* Everwood (sarja jatkuu parhaillaan neljännen kauden jaksoilla)
- Televisio-pikkukaupungin elämässä kaikki asiat toimivat yksinkertaisemmin, hauskemmin ja kauniimmin kuin isossa pahassa maailmassa.

* Six Feet Under (sarja päättynyt, jaksot nähty loppuun)
- Ihminen elää vain kerran ja kuolee vain kerran...mutta tässä sarjassa elämä ja kuolema nivoutuivat niin mahtavasti yhteen, että kaikenlaisia tunteita tuli koettua tätä katsellessa.

* Buffy the vampire slayer (sarja päättynyt, jaksot nähty loppuun)
- Hyytyi vähän loppuaan kohden, mutta kyllähän tätä monet illat vaimon kanssa töllötettiin ja teinitkin kasvoi siinä sivussa aikuisiksi.

* Angel (sarja päättynyt, jaksot nähty loppuun)
- Oli parhaimmillaan repäistessään irti Buffyn ikeestä, mutta meni sitten vähän löperöksi, ennen kuin loppui.

* Babylon 5 (sarja päättynyt jotain kymmenisen vuotta sitten, kaikki jaksot videonauhoilla)
- Tv-scifin klassikko, joka täytyy mainita, vaikka tästä onkin jo aikaa...vaikuttavinta, mitä tv-scifi (tai ylipäätään tv-viihde?) on tarjonnut.

* Fitz ratkaisee (sarja päättynyt aikoja sitten, jaksoja sais vissiin nykyään DVD:llä)
- Brittisarjojen kaikkien aikojen paras.

BSG:n lumoissa

Olen innostunut taas vaihteeksi tosi paljon tv-scifistä. Positiivinen syy siihen on Battlestar Galactican uusiosovitus, joka on mielestäni loistavasti toteutettua, mielenkiintoista, jännittävää ja hauskaa tv-draamaa. Toki myös scifiä, ehkä jonkin verran nostalgian värinöitä aiheuttavaa ja muutenkin mieleen tulee kaikki parhaat puolet tv-scifin saralla. Vaikeitakin teemoja ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita voidaan käsitellä tavallaan täysin ulkopuolisesti "maailmassa, jota ei ole". Ollaan siis vapaita rajoista, ainakin jossain määrin. Toki yhtymäkohtia löytyy ja niitä pitää ollakin, jotta saadaan suuri yleisö kiinnostumaan ja eläytymään ohjelman tapahtumiin.

BSG on selvästi ottanut myös oppia parhaista tv-scifi -klassikoista kuten Babylon 5 ja Star Trek: Deep Space Nine. Henkilöhahmoissa on tarttumapintaa ja heidät "tunnistaa" eläviksi olennoiksi, joiden kohtalo oikeasti koskettaa ja kiinnostaa. Kaiken voi tietysti lytätä myös turhanpäiväiseksi hömpäksi, mutta jos ei osaa eläytyä, niin sitten on ihan turha muutenkaan yrittää viihtyä fiktiivisten televisio-ohjelmien parissa.

Täytyy myöntää, että olen nähnyt vasta viisi jaksoa, mutta silti jo olen aikamoisen koukussa sarjaan. Muita sarjoja, joita olen viime vuosina ahkerasti seurannut, ovat olleet muuta kuin tv-scifiä, joten oli ilo huomata, että vielä tässäkin genressä on elämää.

pitkän päivän ilta

Mukava sunnuntai. Siinä päällimmäinen ajatukseni. Minulla on joku muinaisesta lapsuudesta juontava sunnuntai-ahdistus. Melkeinpä aina sunnuntaina vituttaa. Se liittyy jotenkin kouluun lähtöön, sitten töihin lähtöön ja ei armeija-aikakaan paljon asiaa auttanut. Mutta tänään oli mukava sunnuntai.

Vietimme vaihteeksi ihan kotipäivää - yleensä emme. Yleensä olemme mummolassa, mutta nyt koko päivä oltiin kotona ja oli kyllä oikeesti hieno päivä perhe-elämää ajatellen. Kävi meillä vieraitakin, kun Aino & Veera tuli kylään ja oli Mirollakin leikkikaveri. Kävin Miron ja Ainon kanssa lähi-Siwassa jätskiostoksilla, kun pojalle lupasin jätskiä korvaukseksi siitä, että saamme leikata tämän tukkaa ;-) Kuulostaa jo nyt samalta, millaista oli mulla tuossa nuorna miehnä kotona, kun äiti aina lahjoi mua, että kävisin leikkaamassa fledani "siistimmäksi". Jossain vaiheessa en enää käynyt.

Oli muuten rankka homma vetää tuoreen pakkaslumen päällä pulkkaa ja samaan aikaan työntää potkukelkkaa. Molemmat lapset kun eivät sopineet samaan kyytiin ja siinä jalaksilla seisominen ei vaikuttanut onnistavan. Lisäksi oli -24 celsiusta pakkasta, mutta hiki tuli silti mulla ja kunto meinas loppua. Lapsia vähän palelsi, kun tultiin takasin, mutta lakritsijätski maistui hyvältä. Miro söi eniten.

Seurasin yläkerrassa lasten leikkimistä. Miro piti aika tarkasti reviiristään kiinni ja kun Aino kiinnostui jostain lelusta, niin siinä vaiheessa yleensä Miro kiinnostui siitä ja sen nyt arvaa, mitä siitä tuli. Ei tosin tappelua, koska Aino alistui Miron tahtoon. Yritin kyllä parhaani mukaan tolkuttaa Mirolle, että Ainokin haluaa leikkiä ja kun Mirolta oikein pyysimme luvan Ainon kanssa, että tämä voi leikkiä jollain tietyllä kauhakuormaajalla, niin olisi sitten antanut leikkiä.

Pyykkäystä kuului myös päivään ja astianpesukonekin hurisi. Vieraat lähti ja kävin Miron kanssa katsastamassa Raimon kämpän, kun se on lapissa. Miro oli vissiin luullut, että mennään Raimon luo kylään ja äidilleen oli sit ihmetellyt, kun siellä oli vaan yks huone.

Spurs pelasi valioliigassa kotipelin Charltonia vastaan ja se meni hienosti, jopa helposti kotijoukkueelle 3-1. Defoe oli vaihteeksi avaukseen päästyään tulessa ja Charltonin puolustus ei kyllä vakuuttanut, kun Jermain teki kaksi soolomaalia. Hienon voittomaalin viimeisteli Jenas. En ees oikeestaan huutanut, kun maaleja mättivät, eikä toinen puoliaika ollut kuin lopun odottelua, joten Miron "häirintä" eli selässä kiipeily ei häirinnyt yhtään. Jaksoi se poika heilua ja riehua siinä aika pitkään ja ihan kivaahan meillä oli. Muutaman kerran sitä komentamisellani toki tänään itketinkin, joten sit oli mukava ilta päättää vähän kivemmissa merkeissä. Ensin se nukahti mun syliin, kun kuunneltiin satunetin satua netistä ja sit kävin vielä nukuttamassa sen yläkerrassa. Luettiin vähän Sairaan siisti kipsi! -kirjaa ja kyllähän tuo väsytti, vaikka Miro nukahti jo seitsemän jälkeen, mikä ei oo ollenkaan tavallista.

Ilta jatkui vielä epäterveellisellä napostelulla ja syöpöttelyllä, American Idolin karsinnoille naureskelemisella ja katottiinpa vielä koneella yks Battlestar Galacticakin. Siis sitä uutta BSG:tä, ei vanhaa hassua. Laatu-tv-scifiä, eittämättä.

Jos menis vaikka ajoissa nukkumaan tänään, eikä puoliltaöin. Päivystysviikkokin loppuu sopivasti huomisaamuna klo 7. On se rankkaa tämä työnteko.

alku aina hankalaa

Mietin, että jos minäkin alkaisin kirjata tapahtumia jonnekin. Jää nähtäväksi, miten avoimesti täällä uskaltaa puhua. Taidan pysyä anonyyminä ja pitää perheenikin nimettömänä. Veikkaanpa, että kirjoitan tänne yleisiä asioita, mutta en ehkä kuitenkaan ihan pelkistettyyn tyyliin kuten muinoin 1984 päiväkirjaani: "Oli ihan kiva päivä." Niin ja lopetus oli aina: "Sitten pesin hampaat ja menin nukkumaan." No, tänä aamuna en ole vielä pessyt hampaita.

Nyt on sunnuntai. Helmikuu on alkanut kylmästi. Mittari näyttää -25 celsiusta. Puhuin jo pojalle, että jos mentäis ulos, mutta eihän siellä kauan uskalla olla. Vois mennä vaikka potkukelkalla ostoksille. Juttelin nimittäin pojalle, että leikattais siltä vähän fledaa ja "palkkioksi" sais jätskiä. Sehän sopiskin näin kylmällä ilmalla. Herättiin jo kaksi tuntia sitten. Väsyttää. Kello on vasta puol kymmenen aamulla. Vaimokin heräsi näköjään.

Lisäys illalla: En mä osaa mitään anonyymiä, joutuu liikaa miettimään, että miten asiat muotoilis ja mistä vois kertoa ja mistä ei. Eli tulen heti ulos anonyymiyden kaapista:
Olen Jarkko, reilut kolmekymppinen mies, yhden lapsen isä. Minulla on kolmevuotias mahtava poika Miro. Vaimoni nimi on Laura.