Alakasi talavi riittää pikku hilijaa

Olette kaikki suomalaiset varmaan kuulleet golf-virrasta, joka lämmittää ihanasti tätä meidän pohjoista kotimaatamme? Moni teistä on varmasti huolestunut ilmastonmuutoksista ja napajäätiköiden sulamisesta? Jaa, saiskohan sitä lämpöä vähän tänne Kainuun perukoillekin. Nyt on kuitenkin jo maaliskuu, kaheksatta päivää mennään ja aamukuudelta silti -28.5 astetta pakkasta (sekä kodin että auton mittarissa). Mie oon kyllästyny palelemaan!

Entäs jos ilmastonmuutos vaikuttaakin niin, että meretkin vellovat vähän miten sattuu ja golf-virta ei enää tuokaan lämpöään kohti pohjolaa? No, ei se vielä ole realiteetti, mutta mietinpähän vaan. Tai ehkä pohjoinen pallonpuolisko voiskin jäätyä ja pohjoisnavasta tulis uusi antarktis, kun se eteläinen napa kuulemma sulaa aika saatananmoista vauhtia. Mut jäiskö tänne maapallolle sitten tarpeeksi elintilaa, jos pohjoinen jäätyy ja etelä sulaa? Tämmösiä mie tääl mietin töissä kahvintippumista odotellessa.

Maailman tylsintä urheilua

Olympialaiset oli ja meni, mutta eilen silti anoppilassa/appilassa katottiin vähän ohimennen Salpausselän mäkihyppäjäisiä. Voi herran jestas, että siinä on kammottava urheilulaji. Siinä ei toimi sitten mikään. Urheilijat ovat piiloutuneet rumien vartalonmyötäisten hirveänväristen pukujensa suojiin ja kasvotkin ovat peitettyinä kypärän ja lasien ja jopa jonkinlaisten kuonokoppien alle. Selostajat ovat täysin tyhjänpäiväistä jankkia jauhavia setiä, joiden äänenpaino muuttuu, kun hyppääjä lähenee alastuloa. Koko suoritus koostuu siitä, että ensin tyyppi oottelee valmentajansa kädenheilautusta ehkä kymmenen sekkaa ja kamera kuvaa sitä tyyppiä, kun se hivelee suksien siteitään ja kypärän nauhaa ja pyyhkii räkää nenästä. Samaan aikaan ruudulla vilkkuu nuolia ja numeroita, jotka kertovat, että paljonko tuulee ja mistä. Sit se valmentaja heilauttaa kättä ja tyyppi lähtee valumaan mäkeä alas, ponnistaa ja lentää yhteensä ylhäältä alas ehkä viistoista sekkaa. Jutun kliimaksi on, kun se tulee alas ja selostaja joko jatkaa samalla monotonisella selostuksella tai korottaa ääntään mylviväksi, jos suomen poika menee pitkälle tai laskee molotuksen äänentasoa entisestään ja toteaa lakonisesti, että suomen poika ei aivan onnistunut. Sit ne urheilijat laskettelee hetken matkaa tasaisella, kunnes pysähtyvät. Jos meni hyvin, niin ne heilauttaa kättään, mut jos meni keskinkertaisesti tai huonosti, niin ne on niinku että no mä tulin alas, sou wot. Sit jos joku pöljä menee haastattelemaan niitä, niin niillä ei oo muuta sanottavaa ku ihan hyvä hyppy tai olen muuten tyytyväinen, mutta ois voinut mennä pitemmälle. Voi perkele. Kuka tuommosta paskaa jaksaa katsoa? Kattokaa hyvät ihmiset jalkapalloa, se on urheilua. Valitkaa joukkue ja seuratkaa sen otteita vuodesta toiseen ja nauttikaa tai kärsikää, aina kun olette 90 ja risat minuuttia nähneet vihreän veran shakkia ja on päätösvihellyksen aika. Siinä ajassa ehtii tapahtua vaikka sun mitä.

Mies mustissa

Mä olen mies mustissa, mutta Johnny Cash oli Mies Mustissa. Elämäkertaelokuva Walk the Line on hieno tapaus. Kävimme sen katsomassa rakkaan vaimoni kanssa ja itse sain suurta nautintoa monestakin asiasta. Näyttelijät Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon olivat aivan loistavia. Musiikki oli hienoa. Tunteellinen rakkaustarina tuntui aidolta ja katkeransuloiselta. Karismaattinen hahmo heräsi henkiin karismaattisen näyttelijätyön voimin ja se oli täyttä elämänmakuista rock’n’rollia, vaikka itse musiikki olikin countrya tai mitä liekin, kun en asiantuntija ole. Elokuva oli mielestäni ”oikea” rakkaustarina sliipattujen ”romanttisten” elokuvien sijaan. Rakkaus on paljon muutakin kuin intohimoa tai ihania asioita. Rakkaus raatelee. Oikea rakkaus vaatii ystävyyttä ja ymmärrystä ja anteeksiantoa. Se vaatii nöyryyttä. Paras viime vuonna näkemäni rakkauselokuva oli Suoraan seinään (Gegen die Wand) ja uskallan jo väittää, että tämän vuoden valtikan saa Walk the Line. Menkää kattomaan se hyvät ihmiset.

Markkinarako

Katsoimme vaimon kanssa perjantai-illan hämyssä elokuvan nimeltään Broken Flowers. Se oli hauska ja suloisenkarhea road movie poikaansa etsivästä äijästä, jota näytteli kuin rooliin luotu Bill Murray. Siinä Jarmuschin Jimin visioimia kauniita maisemakuvia katellessa, Murrayn ajellessa ympäri maata ja leppoisan musan soidessa alkoi välillä tuntua jotenkin todella rentouttavalta, kunnes tajusin, mistä se johtuu. Ihan niin kuin olisin ollut itse siinä autossa. Siinä on jotain lapsuudesta tuttua turvallisuuden tunnetta nukahtaa autoon, jonka lämmin ilma, tasainen moottorin hurina, maantien äänet, ohikiitävät maisemat, ehkä sadepisarat, ehkä ilta-aurinko, mankasta hiljaa kuuluva musiikki, etupenkillä istuvat rakkaat ihmiset – kaikki yhteensä ja erikseen aiheuttavat rentouttavan tunteen ja tekee mieli käpertyä ja sulkea silmät ja alkaa nuokkumaan. Huomio kaikki markkinamiehet, joilla ei ole vielä mahtavaa tuotetta – nyt olis: Takkavideot ovat out, autovideot ovat in! Ei muuta kuin hyvä subwooferilla varustettu (tasainen matala pörinä kuuluu asiaan) kotiteatteri tulille ja sohvan kulmalle katsomaan ”auton” takapenkiltä maisemia. Takuuvarma rentoutus ja unen tulo!

Harmaapää voittoon

Onko se tyhmää amerikkalaista hapatusta vai hyvää viihdettä? Onko se tylsää vai hauskaa? Voittaako sen 16-vuotias babyface-nörtti vai 29-vuotias harmaapäinen valkoinen soul-laulaja? Mun mielestä American Idol vaikuttaa olevan hyvää viihdettä ja pääosin sen seuraaminen on hauskaa. Mun suosikkini on harmaapäinen äijä, joka on mua kolme vuotta nuorempi. Saa nähdä, pääseekö se jatkoon, pitääpä mennä kattomaan pudotusohjelmaa vaimon kans…

Pyhän lehmän kirous

Katsoin vaimoni kanssa sunnuntai-illan maailmanmatkailuohjelmaa eli Madventuresia. Ohjelmalla on jostain syystä jotenkin huono kaiku, siis sellainen ”törky”-ohjelman maine, mut se taitaa vaan johtua ohjelman ”syömme paikallisia eksoottisia herkkuja, jotka ovat yrjöttäviä” –osuudesta. Mietin kuitenkin eilen ohjelman sattumalta telkusta bongatessani jonkun tyypin sanoja lehdessä, kun se totesi, että Madventures on nykyaikainen maailman eri kolkkia rehellisesti käsittelevä ohjelma. Madventures on tavallaan molempia noita edellä mainittuja, sekä törkyä että rehellinen kulttuurimakasiini. Eilisessä jaksossa tyypit menivät Kiinaan. Tiukkaan tahtiin kalju partasuu (okei, en tunne ohjelmaa, enkä tekijöitä) lateli tiukkaa puhetta kommunistisen diktatuurin nykymenosta, joka onkin kapitalistinen markkinatalous puettuna muinaishistoriallisen kulttuurin keskellä elävään entiseen kommunistiseen ihmemaahan eli siis siihen diktatuuriin. No, ei se suoraan noita sanoja käyttänyt, mutta kuvat puhuivat myös samaa karua kieltään ja mä ainakin koin saavani rehellistä informaatiota mm. asunnottomuudesta äkkirikastuneessa jättivaltiossa, jossa valtion periaatteessa pitäisi pitää huolta kaikista, mutta hallitseekin sitä väkivaltakoneiston avulla. Mikäpä valtio ei. Mutta joo, seuraavaksi ohjelmassa mentiin sitten eläintorille, jonka tarjonta oli odotettavissa: Kaikkea mikä liikkuu ja ne siis esillä oleva tarjonta. Ja taas juontajan (kun ei parempaakaan nimitystä tullut mieleen) tiukkaa kommentointia: Onpas täällä kauheata, mutta te siellä kotikatsomoissa ahdatte itseenne tehotuotettujen eläinten lihaa ja niillä eläimillä ei ole elämässään muuta merkitystä ollutkaan kuin ruoaksi kasvaminen eläinrääkkäystä vastaavissa oloissa. Katsoin itsekin ohjelmaa, että jaahas, kaneja ja kilpikonnia ja muita meidän täällä länsimaissa lemmikkieläiminä pitämiämme elukoita ja niitä siellä syötäväksi tarjolla. Se on kummallinen tuo ihmisen moraali, kun se voi joustaa tarpeen ja totutun mukaan, niin kuin tuntuu suurimmalla osalla ihmisistä täällä länsimaissa olevan. Kun kaikki, mitä et halua nähdä, pannaan piiloon, niin voit uskotella itsellesi, että mitään pahaa ei tapahdu. Kuolemaakaan ei enää haluta kohdata, kun kuolevia ei nähdä, vaan heidät pannaan laitoksiin, jotka voi rinnastaa vaikka teurastamoon, jossa vanhat hepat murskataan makkaroiksi. Paitsi että ihmisten laitoksissa ihmisiä pakkoruokitaan ja pidetään elossa kuin vaikkapa tehotuotettuja broilereita, joilla ei ole elintilaa.

Hindujen pyhä eläin on lehmä. Lehmää ei syödä, vaan sitä palvotaan. Täällä lehmät pannaan lihoiksi ja jauhetaan hampurilaisiin. Hullun lehmän tauti on pyhän lehmän meille langettama kirous. Vaikken hindu olekaan. Ja Madventuresin ”syön jonkun tuntemattomaksi jääneen linnun käpälää, joka maistuu kumilta” –tyyliset kommentit naurattivat.